Naisasiat

[Ted Raikas]

Parisuhteeseen hakeudutaan usein sen takia, että pohjimmainen ja tärkein tarve ihmisellä on rakkauden tarve.

Sitähän se, läheisyys, turvallisuus ja pysyvyys. Asiat jotka liittyy rakkauteen hyvinkin olennaisesti.

Sellainen joka pelkästään seksiä tahtoo, ei varmasti parisuhteeseen niin hanakasti hakeudu, vaan noutaa sen nautintonsa sieltä täältä ja pelaa yleensä montaa peliä samaan aikaan, jotta homma on varmempaa. Toki voi olla ns. vakipano, ainakin jonkin aikaa, kenen kanssa on sovittu, että pannaan, mutta ei mitään muita sitoumuksia. Noissa vaan helposti se ongelma, että ajan kanssa yleensä toinen osapuoli alkaa tahtoa jotakin enemmän.

Pelkän seksin varaan rakennettu parisuhde ei vaan tule kestämään, pitää löytyä sitä jotain muutakin. Muutenkin seksillä tahtoo ihastumisen ja ensihuuman jälkeen olla taipumus usein vähentyä ja jos ei löydy sitä muuta yhteistä, niin suhde kuihtuu ja toinen tai molemmat alkaa mielessään tähytä uusille kalavesille.

 

[Fordél]

Suurin osa pari- (kutsutaan myös sääli-)suhteista eivät ole rakkaudesta solmittuja. Ihmiset eivät vain halua olla yksinään. Sellaisen löytäminen, jota oikeasti rakastaa jne. on kuuden miljardin ihmisen joukosta aikamoinen haaste ja jos siinä onnistuu niin silti pitää osata neuvotella hyvä diili, jottei niitä ongelmia suhteessa jatkossa tule.

Saanko kysyä, että mikä sulla on otanta tän mielipiteen taustalla?

Kuudesta miljardista löytyy varmasti aika monta ihmistä, jota voi rakastaa. Se on sitten pienistä asioista kiinni, että mikä kantaa loppuun asti ja mikä loppuu ennen aikojaan.

Voitko vielä kertoa, että mistä asioista tuossa hyvässä diilissä pitää sopia?

Itse pidän kyllä jossain määrin vässyköinä, ei niin lahjakkaina tyyppeinä parisuhdeporukkaa.

Turha tässä kysellä schollin omien naisasioiden tilaa kun tässä se vastaus tuleekin. Jos ei ite osaa antaa niin vaikea on saadakaan mitään pitempi aikaista.

 

[Cube]

Onko asia näin? Siis onko tuosta joku tieteellinen näyttö ja miksi ihminen tarvitsee rakkautta? En nyt missään tapauksessa väitä etteikö näin voisi ollakin, mutta ihan mielenkiinnosta kysyn, että mihin perustat väitteesi ja onko asia todella niin, että aivan kaikki ihmiset jostain syystä tarvitsevat rakkautta?

Kuten viestissäni annoin jo ymmärtää, kyseessä on mielipide. En tiedä miten tuollaista asiaa tieteellisesti edes voisi todistaa. Erich Fromm osaa todennäköisesti selittää asian paremmin kuin itse osaan, edes vähän alusta. Älkää antako sivun ulkoasun hämätä, ei se ole homopropagandaa.

 

[king of the jungle]

KOJ on täyttänyt 18v. !
Jääkäämme odottamaan legendaa tulevista tapahtumista ja selityksistä tähän ketjuun...

 

[sampio]

Lisäksi se olisi ainaista pelkoa siitä, että joku toinen vie minun kauniin naiseni tai pohdiskelua siitä, mitä naiseni edellisellä risteilyllä onkaan mahtanut puuhastella.

Jos luottamus toiseen ja itseensä jää tuolle tasolle, ei parisuhteeseen kannata varmaan hingutakaan. Enkä edes provoile nyt, vaan nämä on mielestäni aivan niitä perusjuttuja. Jos ollaan yhdessä, se on kypsien ihmisten yhteinen juttu, eikä mitään lapsellista kodin leikkimistä vailla sitoumuksia. Parisuhde perustuu ennenkaikkea luottamukseen.

 

[BOL]

Mä vähän ihmettelen millaisissa piireissä te naisia oikein tapaatte, jos kaikki akat on lähes poikkeuksetta hirveitä kalkkarokäärmeitä, joiden ainoa syy olla parisuhteessa on kyykyttää toista. Olen minäkin hurjia juttuja naisten tekosista kuullut, mutta pidän niitä lähinnä yksittäistapauksina.

Joko te miehet olette vainoharhaisia ja etsitte naisista syytä sitoutumiskammoonne tai sitten etsiydytte täysin vääränlaisten naisten seuraan. Suurin osa naisista on ihan tavallisia ihmisiä, jotka odottavat tasa-arvoista ja toisen huomioon ottavaa parisuhdetta, jossa molemmat sitoutuu yhteiseen hyvään. Ja molemmat asettaa suhteen etusijalle ja tekee sitä tukevia päätöksiä ja ratkaisuja. Sellainen suhde, missä pyritään vain maksimoimaan omat edut ei todellakaan ole mikään hyvä tai normaali parisuhde.

Hyviä naisia on tarjolla vaikka kuinka paljon, siinä missä tietysti hyviä miehiäkin. Mutta onko ihmisillä rima nykyään jo aivan liian korkealla? Kun tuntuu, että kenellekään ei kelpaa enää kukaan. Ja toisille kelpaa ihan kuka vaan, ettei tarvitsisi olla yksin. Erikoista.

 

[Worrell]

Itse olen päättänyt pitäytyä visusti parisuhteiden ulkopuolelle. Syitä on monia....

Pitkälti samaa mieltä täälläkin ollaan. Tosin itse en suhteita vastusta, päinvastoin. Jokainen elää siten miten haluaa, ei kenelläkään pitäisi olla siihen mitään nokan koputtamista.

Itse olen ottanut sellaisen asenteen tähän hommaan, että en väkisin ala leikkimään kenenkään kanssa mitään Pelle Hermanni-leikkejä. Ei sellaista hommaa kauaa jaksa. Sen verran on tullut kuitenkin kaikkea nähtyä, että kyllä sen jo tajuaa, että ei paska pöyhimällä parane. Tällä hetkellä ainakin viihdyn mielelläni yksikseni, kyllähän tässä on tullut oltua kuitenkin yksikseen suurimman osan elämästä ja kyllä se edelleen maistuu ihan hyvälle. Ilman vakavia parisuhteita, siis. Jos joku kaunis päivä joku sopiva osuu kohdalle, niin sitten mielipiteeni ja asenne muuttunee varmasti. Väkisin en kuitenkaan lähde mitään yrittämään. Irtosuhteita en myöskään harrasta, ei ole mun juttu.

 

[Väsyneet Kädet]

..Jutteli jopa, että ei kai tässä auta kun antaa äijälle kenkää...Saattaahan tuo suhde olla jo valmiiksi kuollut, jos noin helposti saa eroajatuksia päähänsä....

Niin, omasta mielestäni suhde on kyllä siinä vaiheessa taputeltu, kun tosissaan miettiin jättämistä jonkun toisen takia. On täysin saletti, että sen jälkeen se "joku toinen" löytyy ennemmin tai myöhemmin kuitenkin. Eli sen suhteen/eron takia ei todellakaan kannata murehtia tms.

 

[tahtookirjoittaa]

Pitkälti samaa mieltä täälläkin ollaan. Tosin itse en suhteita vastusta, päinvastoin. Jokainen elää siten miten haluaa, ei kenelläkään pitäisi olla siihen mitään nokan koputtamista.

Itsekään en suhteita vastusta, kuten aiemmin jo ilmaisinkin. Jokainen elää oman elämänsä todellakin niin kuin elää, ja se, joka haluaa elää toisen ihmisen kanssa saman katon alla ja saattaa jälkeläisiään tähän maailmaan, tehköön niin.

Minun juttuni eivät parisuhteet vain ole, ei perheen perustaminen eikä muunkaanlainen eläminen toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Oma tupa, oma lupa.

 

[Worrell]

Minun juttuni eivät parisuhteet vain ole, ei perheen perustaminen eikä muunkaanlainen eläminen toisen ihmisen kanssa saman katon alla. Oma tupa, oma lupa.

Totta, tämähän se sinkkuuden hyviä puolia onkin, kun ei tarvitse miettiä, että mitä millonkin saa tehdä. Ja itse olen huomannut sen, että paljon mielummin olen yksikseni kuin yritän väkisin säätää jotain jonkin epävarman tapauksen kanssa. Sellainen ei vaan ole pitemmän päälle kivaa. En tarkoita, että en jaksaisi sellaista tavallista säpinää jota suhteissa on, se toki kuuluu asiaan. Mutta sellainen joka päiväinen "Hihi en mä tiedä mitä mä susta haluan" tyylinen keskustelu on rasittavaa, enkä sellaisissa suhteissa kauaa viihdy.

 

[Kapo 00]

Pitäisi kai joskus kuunnella noita naisia, vaikka ne vihjailisi vain musiikilla: http://www.youtube.com/watch?v=Cp9Uq1T3-W4 Onhan tuo ihan erittäin hyvä kappale kun sanatkin NYT kuulin viidennellä kerralla (Me so Stupid!)
Ei kerro muuten yhtään hevosista tuo Lord Est:n "Hellä ori"

 

[Mr.Fox]

Huh huh...

Taitaa olla ensimmäinen oikein "aiheen mukainen" viestini tähän ketjuun. A.Mertarantaa mukaillen: "No nyt alkaa... nyt alkaa mennä jo naurettavaksi touhuksi! Koukkua tulee, korkea maila ja poikittaisella selkään! Eikä tule...". Tiedätte kyllä jatkon.

Eli kuten varmaan arvata saattaa, niin voita alkaa olla leivän molemmin puolin ja osin vähän jo sivuillakin. Ensin vähän taustatietoa: Ms.Foxien paikkaa viitisen vuotta hallussaan pitänyt neitokainen päätti noin pari vuotta sitten pakata laukkunsa. Ei mitään, lusikoiden jaossa ei tullut suurempia ongelmia ja päätin, että nyt otetaan kaikki ilo irti elämästä. Pari-kolme kuukautta oli todella hauskaa, mutta sitten tuli vain täydellinen stoppi. Ei jumalauta, sitä tuli ihan oikeasti harkittua munkkiluostariin vetäytymistäkin. Ei muuta kuin henkilökohtainen selibaatti päälle.

Viimeisen kolmen vuoden aikana on tullut oltua matkoilla keskimäärin 220vrk/vuosi, joten kyllä siinä on tullut nähtyä erinäköisiä hotellihuoneita/hyttejä/mökkejä ja muita majoitusvaihtoehtoja. Tänä keväänä tuli huomattua, että kynttilä palaa molemmista päistä ja on aika vähän rauhoittua (vittu, burn outiako varten mä opiskelin neljä vuotta?). Ainakin kesä on pakko ottaa töiden puolesta rauhallisesti. Samalla myös ensimmäistä kertaa Ms.Foxien lähdön jälkeen avasin vähän enemmän silmiä. Voi PRKL että maailmassa on kauniita naisia.

Keväällä tapasin Tukholmassa yhden ruotsinsuomalaisen tytön, joka vaikutti (ja vaikuttaa edelleen) täydelliseltä. Hmmm... kaikissahan niissä on jotain vikaa! Matkailualalla kuten minäkin, joten alan vaatimukset ja edut on tiedossa. Tälläkin hetkellä hän on muistaakseni Maltalla. Pääasiassa Turussa ollaan heiluttu, mutta ihan vapaamuotoisesti. Pientä puhetta tosin on ollut Tukholmaan muutosta, joka olisi molempien töiden kannalta täydellinen vaihtoehto.

Viime sunnuntaina tulin kotiin Turkuun ja jo samana iltana yksi aivan uusi tuttavuus iski silmänsä minuun. Noh, eihän mulla - vapaalla miehellä - ollut mitään sitä vastaan. Muutama päivä tässä ollaan tutustuttu toisiimme ja täytyy sanoa, että kyseessä on aikamoinen sielunkumppani, vaikka ei työskennelläkään samalla alalla. Hauskaa on ollut (ei tosin liian hauskaa) ja olen kuitenkin muistanut kertoa myös nykyisen elämäntilanteeni. Siitä huolimatta kuulemma juhannus (ja vähän jatkoakin) olisi mukavaa viettää yhdessä. Tämä vaikutti vielä hauskalta; en mä olekaan mikään kaljamahainen wanha äijä, jota päin ei naarasrotatkaan pyllistä (by Gene Simmons).

Noh, tänä iltana kävin parin tunnin lenkillä. Kotiin palattuani otti wanha tyttöystäväni noin kahdeksan-yhdeksän vuoden takaa yhteyttä ihan puun takaa. Merkkipäivinä ollaan toisiamme muistettu ja joskus vähän muutenkin. Perhe-elämä, jota silloin niin kovasti minun kanssani hehkuteltiin ja johon minuakin yritettiin saada osallistumaan, ei ilmeisesti ollutkaan niin idyllistä. Kahleet ei mun kaulaani sopineet, joten lähdin ihan vapaaehtoisesti kävelemään. Nyt ilmeisesti elämänfilosofiani vaikuttaa kuitenkin oikealta. Se sama wanha henkinen yhteys välillämme löytyi heti parin minuutin keskustelun jälkeen. Melkein viitisen tuntia siinä tulikin sitten höpistyä ja toimittua osin terapeuttinakin. Mulle sanottiin ihan suoraan, että Mr.Foxin kainalo on edelleen se maailman paras paikka.

Tällä hetkellä se kainalo vain sijaitsee Turussa ihan kohtuullisen kokoisessa asunnossa. Ensi syksynä sijainti tosin on (ehkä, kenties, mahdollisesti, toivottavasti) täysin toisella puolen maapalloa. Tilaahan täällä olisi toki toisellekin, mutta... Sanonnan mukaan vanha viina - ei suola - janottaa. Inhoan tämän tyyppisiä valintoja, mutta kyllä se paras vaihtoehto on kuitenkin se ainoa oma valintani. Tässä vaihtoehdossa tosin piilee myös se suurin riski, että käteen voi jäädä pelkkä tyhjä arpa. Vaihtoehdot kerrointyyppisesti lueteltuina ovat ehkä 40-25-35 tai jotain sinne päin. Kotivoitosta kuitenkin pelataan ja vapauttani en tule koskaan ainakaan vapaaehtoisesti luovuttamaan. Kerran sen menettäminen on ollut todella lähellä, joten tiedän kyllä sudenkuopat, joita pitää varoa.

Vittu, taidan edelleen vain pysyä poikamiehenä!

 

[Squit]

Itse tuli oltua vuosia sellainen kuin monet palstatoverit, että ei parisuhteet kiinnostanut. Tai aina välillä jokin tyttönen sai viisarin värähtämään, siinä sitten yritti jotain, mutta siitä ei koskaan mitään tullut kun aina vaan järkeili, että mitä nyt pitäisi tehdä, mitä nyt pitäisi yrittää että tekisi toisen onnelliseksi. Tämän vuoksi aina parisuhteet muodostuivat hankaliksi, kun tarvitsi tehdä helvetisti töitä. Sitten vihelsin pelin poikki, ehkä meikä ei olekkaan mitään seurustelevaa tyyppiä. Seurusteleminen tuntuu hyvältä idealta, mutta siihen se loppuu kun ei osaa vain olla siinä.

Tälläin jatkui vuosia, sitten tuli eräs joka kolahti ja lujaa. Sitten huomasi että ei enään tarvinnut tehdä töitä toisen eteen. Kaikki tuli itsekseen sisältä. Huomasin että oli helpompi olla kaksin kuin yksin. Ennen arvosti omaa vapautta ja nyt huomasi että oli olla vapaa kun oli toisen kanssa. Luulin aikaisemmin olevani joskus rakastunut, mutta tämän jälkeen tiedän mitä se on oikeasti on. Vanhoilla säädöillä etsi jotain, mutta ei tiennyt loppujen lopuksi mitä etsi. Nyt tiedän tämän.

No nyt tämä suhde on ohi, koska tilanne oli vain mahdoton ja jossain välissä oli pilliin vihellettävä. Nyt tiedän että on kolme vaihtoehtoa: 1) elää oikean ihmisen kanssa 2) elää väärän ihmisen kanssa 3) elää yksin. Näistä vaihtoehdoista yksi on ylitse muiden. Mutta jos en sitä saa niin olen mielummin yksin. Väärästä ihmisestä voi tehdä mielessänsä "oikean" jos oikein yrittää ja antaa asioiden mennä. Mutta jossain vaiheessa tulee kumminkin se vaihe kun tajuaa, että on väärän ihmisen kanssa. Varsinkin kun tietää mitä on olla oikean kanssa.

Itse en koskaan voisi pettää tätä oikeaa. Mutta voisin koska vain pettää väärää oikean kanssa. Tämän vuoksi jätän väärät pois.

 

[jesse72]

Meikä alkaa olla liian levoton sielu vakaviin kotileikkeihin. Muutama pitkä avoliitto taustalla, mut ei napaa ns."alax ole mun kaa". Baarit, kaverit ja yleinen hörhöily vaan kiinostaa enemmän ja tähän lopahti viimeisin vakava yritys viime syksynä, joten ei enää sitä "tunnepaskaa" mukaan pilaan hauskanpitämistä.

Oma vapaus, muutama vakihoito selvillä pelisäännöillä, mitä muuta sympaattinen sika kaipaa?

 

[MustatKortit]

Juhannus ilman tyttöystävää

Ensimmäinen juhannus ilman omaa kultaa, josta erosin 2007 syyskuun alussa. Olo ei juurikaan ole helpottunut. Viime syksynä ja talvella panin kaikkea mikä liikkuu, joka viikonloppuna oli joku hoito, jos suinkin sellaisen onnistuin saamaan. Tämä käytös ei loppuen lopuksi kuitenkaan ollut kovinkaan terapeuttista, nyt kevään mittaan pyörinyt omassa seurassaan ja käynyt tuskaisesti läpi asioita, joita olisi pitänyt tehdä/jättää tekemättä, jotta parisuhteeni olisi edelleen kasassa.
Haikeaa lähteä mökille velipojan kanssa ja lukea viime kesän merkintöjä vieraskirjasta. Katsella sitä siroa käsialaa, jonka omistaja ei enää koskaan lähde kanssani merelle..

 

[Fordél]

Viime syksynä ja talvella panin kaikkea mikä liikkuu, joka viikonloppuna oli joku hoito, jos suinkin sellaisen onnistuin saamaan. Tämä käytös ei loppuen lopuksi kuitenkaan ollut kovinkaan terapeuttista, nyt kevään mittaan pyörinyt omassa seurassaan ja käynyt tuskaisesti läpi asioita, joita olisi pitänyt tehdä/jättää tekemättä, jotta parisuhteeni olisi edelleen kasassa.

Mitä tästä opimme? Sen, etä kannattaa panna kaikkea mikä ei liiku...

Asiaan eli tuo on vain se vaihe mikä pitää käydä läpi, jotta sen suhteen voi sitten laittaa mielen sopukoissa mappiin ö. Ja sen tulevankin naisen kannalta on tärkeää, että käy rauhassa yksinään tuon vaiheen läpi, jolloin voi sitten puhtaalta pöydältä lähteä uuteen suhteeseen kun menneisyydestä ei mikään kummittele. Jos tuon käsittelyn jättää tekemättä ja hyppää suoraan uuteen pirkkoon niin se varmasti heijastuu jollain tavalla tähän uuteen suhteeseen.

Jep, mutta ei muuta kuin jaksamisia sinnekin!

 

[Trenchtown]

...mutta luulen että se tästä helpottaa.

Paskoja hommia. Itse lähes samanlaisen homman kokeneena pitää heti sanoa, että ainakaan mulla se ei ollut missään nimessä helppoa, oikeastaan jopa aivan saatanan raskasta. Kuvittelin myös heti eron jälkeen, että lämpimät välit exäni perheeseen säilyvät, mutta paskan marjat. Se vaan oli liian vaikeaa kaiken sen eroahdistuksen keskellä. Nykyään saattaisi taas onnistuakin, mutta tuollainen yhteydenpito saattaisi avata haavoja, jotka ovat vasta umpeutumassa.

Kuvittelin myös eron jälkeen, että lämmin ystävyys minun ja exäni välillä säilyy. Ja säilyihän se, mutta ei tehnyt hyvää kummallekaan. Ystävyys on toki säilynyt, mutta en silti halua olla missään tekemisissä hänen uuden elämänsä kanssa. Edes entisiä yhteisiä kotieläimiä en uskaltaudu katsomaan. Toki tämä saattaa johtua siitä, että samassa osoitteessa asuu myös exäni uusi mies, jonka kanssa en edes halua tulla toimeen. Kuitenkin, se ystävinä pysyminen voi toki onnistua, tapauskohtaista toimintaa kun on.

Neuvoja osaan antaa, mutta tiedän, etteivät ne kuulosta hyvältä. Suosittelen ottamaan mahdollisimman paljon etäisyyttä heti kun se on mahdollista. Välien ei tarvitse katketa, mutta toisen uuden elämän aloitteluprojektin vierestä seuraaminen ei ole herkkua. Varsinkin kun se toinen otti eron puheeksi, jolloinka hänen eroprosessinsa on jo pitkällä, kun taas sinun on vasta alkamassa.

Ja tiedän senkin, että vaikka kaikki on nyt surullisen rauhallista, niin vielä niitä ikäviä asioitakin tulee sanottua. Se kuitenkin kuuluu asiaan ja toivon vilpittömästi, että ystävyytenne kantaa riitojen yli.

Voimia nyt kuitenkin. Siinä olet oikeassa, että olo kyllä ajan myötä helpottaa. Se, miten kauan sitä aikaa menee, onkin sitten eri asia.

 

[Yuppi]

Kuvittelin myös eron jälkeen, että lämmin ystävyys minun ja exäni välillä säilyy. Ja säilyihän se, mutta ei tehnyt hyvää kummallekaan. Ystävyys on toki säilynyt, mutta en silti halua olla missään tekemisissä hänen uuden elämänsä kanssa. Edes entisiä yhteisiä kotieläimiä en uskaltaudu katsomaan. Toki tämä saattaa johtua siitä, että samassa osoitteessa asuu myös exäni uusi mies, jonka kanssa en edes halua tulla toimeen. Kuitenkin, se ystävinä pysyminen voi toki onnistua, tapauskohtaista toimintaa kun on.

Katsos vaan, kun on taas kuin omalta näppäimistöltä. Lukuunottamatta sitä, että mun on pakko olla yhteyksissä lapsen takia. Kyllä vaan niin helvetin ahdistavaa on vieläkin, kun käy vaikka katsomassa pojan jalkapallonpeluuta samaan aikaan. Pari kertaa olen joutunut käymään vanhassa kämpässä, jossa he siis kolmisteen asuvat, istuimen viemässä tms. Aina tulee pirun kiukkuinen ja masentunut olo, ainakin jos sattuu sen uuden äijän näkemään, vaikka ei siis mulla varsinaisesti mitään häntä vastaan kai ole kun en pahemmin tunnekaan.

Reilu puoli vuotta tässä nyt on menty ja kaikki on edelleen enemmän tai vähemmän rempallaan, mutta eteenpäin on kaikesta huolimatta menty. Mikäs pahan tappaisi. Jokerinetille tsemiä, olo voi olla hiukan sekainen jonkun aikaa ja sen jälkeen masentunutkin, mutta jokainen päivä eteenpäin on voitto. Kyllä se siitä.

 

[moby]

Reilu puoli vuotta tässä nyt on menty ja kaikki on edelleen enemmän tai vähemmän rempallaan, mutta eteenpäin on kaikesta huolimatta menty. Mikäs pahan tappaisi. Jokerinetille tsemiä, olo voi olla hiukan sekainen jonkun aikaa ja sen jälkeen masentunutkin, mutta jokainen päivä eteenpäin on voitto. Kyllä se siitä.

Minulla erosta on jo parisen vuotta ja meillä homma toimii ihan mallikkaasti. Yhteiset tilaisuudet on karsittu ihan minimiin. Esim.toisten lasten synttäreille mennään sen vanhemman kanssa, jonka kanssa lapset sillä hetkellä ovat. Sama pätee lasten konsertteihin ja päiväkodin tapahtumiin.

Haen lapset aina päiväkodista ja vien heidät myös sinne takaisin, kun tapaaminen päättyy. Tämä on ihan yhteinen sopimus, jottei tarvitse katsella toisen naamaa.

Lapset ovat minulla joka toinen viikonloppu ja joka toinen viikko ke-pe. Kesälomat on sovittu sillä tavalla, että lapset ovat molemmilla vanhemmilla kaksi viikkoa ja lopun ajan voi viettää ilman lapsia. Loput lomat voi viettää rauhassa, eli lapset ovat aina toisella vanhemmalla, kun toisella on loma.

Yhteyttä pidetään lähinnä maililla ja tekstareilla, joskus soitellaan jos on jotain kiireellisempää.

Mielestäni tämä on toiminut hyvin. Ne harvat kerrat kun pitää exää tavata, niin kyllä vituttaa. Tuli sen mulkun kanssa kuitenkin tuhlattua 7 vuotta.

 

[Paul Kemp]

Onko ihan todella olemassa paskamaisempaa tunnetta, kuin ihastua? Jos on, niin kertokaa, koska ainakaan minusta ei ja tänään se taas iski vasten kasvoja (ja mikä pahinta töissä). Kesäduunitkin ovat vasta aluillaan ja heti ahdistus päällä, jota kai kestää sinne pitkälle elokuuhun. Voi vitulla päähän, kuka paskiainen meni keksimään tunteet?

Tilanne on siis tarkemmin sanottuna se, että tuskin koskaan olen suorilta tullut niin loistavasti toimeen kenenkään nuoren naisen kanssa, kuin tämän duunipaikalla (lähes päivittäin nyt parin viikon ajan)kohtaamani neiti-ihmisen, jonka kanssa tuntuu kaikki keskinäinen jutustelu, mielipiteet ja huumorointi olevan aivan uskomattoman luontevaa ja helppoa. Siis oikeasti, en koskaan ole ollut näin samoilla taajuuksilla vähemmän loogisen sukupuolen edustajan kanssa.

Mutta, vaikka kuinka haluaisinkin pyytää ko. henkilöä esim. kaffelle tai jotain töiden jälkeen, niin terve järki käskee pitää pään kiinni ja jarrun pohjassa. Suurin todennäköisyyshän luonnollisesti on se, että vastaus on mallia ei(koska jos tuollaiset mimmit ei ole varattuja, niin ketkä on?) ja että saan niskaani suotta jonkin sellaisen limaisen henkilön maineen, jolla on koko ajan haku päällä, tai joka peräti on trendikkäästi ilmaistuna ahdistelija. En siis sinänsä angstaa pakkien saamista, niihin on ollut pakko tottua ja en usko kyseisen neidin itsensä mitenkään varautuvan, mutta yleensä tämmöiset lähestymiset naisvaltaisessa työyhteisössä eivät saa mitään hyvää aikaan. Sitä mahdollista supinaa ja kikattelua olisikin sitten kiva kuunnella pari kuukautta..=/

Eniten tässä kuitenkin mietityttää jo ennalta hänen ja itseni elämäntapojen sangen mittavat vastakkaisuudet. Kyseessähän on kuitenkin selkeästi liikunnallinen ja ns. kiltti tyttö, kun taas meikäläinen on kaikkea muuta: En juurikaan ilokseni liiku ja tuskin menee viikkoakaan, kun tulee aina herättyä kämpän lattialta sekavana, silmät punaisena, vatsa kouristellen, muisti ja ihmisarvo menetettynä. Eli kauniisti ilmaistuna olisiko sellaisilla henkilöillä mitään mahdollisuutta mihinkään yhteiseen, joista toinen on (ainakin ulospäin)kaikkea mitä yleensä pidetään hyvänä ja tavoittelemisen arvoisena ja toinen, joka puolestaan on kuin Velvet Undergroundin kylmää hikeä valuva laulu? Järki ainakin sanoo, että mikä tahansa paitsi jyrkkä EI on vastauksena täysin absurdi. Mutta ei kai näissä asioissa aina järjellä pelata, vaikka se niin paljon helpompaa olisikin. Mitähän tässä oikein tekisi, pitäisiköhän heittää lanttia asian suhteen?

Anteeksi avautuminen, mutta naisista ja niiden vihulaisten aiheuttamista asioista täällä kai puhutaan.

 

[banaaninviljelijä]

Mutta, vaikka kuinka haluaisinkin pyytää ko. henkilöä esim. kaffelle tai jotain töiden jälkeen, niin terve järki käskee pitää pään kiinni ja jarrun pohjassa. Suurin todennäköisyyshän luonnollisesti on se, että vastaus on mallia ei(koska jos tuollaiset mimmit ei ole varattuja, niin ketkä on?) ja että saan niskaani suotta jonkin sellaisen limaisen henkilön maineen, jolla on koko ajan haku päällä, tai joka peräti on trendikkäästi ilmaistuna ahdistelija.

Anna palaa vaan. Ei mitään menetettävää. Itselleni käynyt vähän samalla tavalla, tosin tiedän että naisella olisi kiinnostusta minua kohtaan (sanonut minulle henk.koht.), mutta ei vaan suostu millään muotoa seurustelemaan kanssani, koska minulla on juuri ero vireillä.
No, sitkeästi yritän joka kerta, kun nähdään. Sanoo suullansa, että ei, mutta silmät ja kehon kieli huutaa: kyllä kyllä ehdottomasti ja heti. Kyllä minä vielä hänet tässä joku päivä vielä selätän.

 

[julle-jr]

Anna palaa vaan. Ei mitään menetettävää.

Kyllä tuossa tapauksessa on menetettävää. Pahimmassa tapauksessahan nimittäin työilmapiiristä tulee vaivautunut ja kiusallinen.

 

[Squit]

Onko ihan todella olemassa paskamaisempaa tunnetta, kuin ihastua?

Mutta, vaikka kuinka haluaisinkin pyytää ko. henkilöä esim. kaffelle tai jotain töiden jälkeen, niin terve järki käskee pitää pään kiinni ja jarrun pohjassa.

On paskamaisempiakin tilanteita. Yksi sellainen on, kun on ollut ihastunut johonkin tytöntylleröiseen, mutta ei ole uskaltanut sitä sanoa. Sitten vuosien jälkeen näkee saman tytön uudestaan, juttelette mukavia ja tämä naikkonen paljastaa, kuinka ihastunut hän olikaan aikanaan minuun. Se on paskamaista.

Tietenkin olisi hyvä kysyä niin ei jää ainakaan vaivaamaan.

Eniten tässä kuitenkin mietityttää jo ennalta hänen ja itseni elämäntapojen sangen mittavat vastakkaisuudet.

Nämä eivät kerro mitään. Muistan kuinka teinipoikina PV:llä sudittiin Helluntalaisten tapahtumiin. Siellä pilottitakkinen Squit joi bensanmakuista, jerry tonkassa kypsytettyä kiljua samalla kun pusutteli Jumalan tyttäriä. Noh teiniasiat erikseen, mutta miksei, te voitte hyvinkin tasapainottaa toisianne. Eroavaisuuksien etsiminen on aina sitä tikulla kaivamista. Välillä joku on ihan erilainen ja taas toinen liian samanlainen. Asioita voi väännellä ja käännellä, verrata ja puntaroida, mutta se ei muuta sitä miksikään että tykkää toisesta. Jos asialla olisi oikeasti jotain väliä et kirjoittaisi siitä tänne, ehkä hän ajattelee samalla lailla? "Ei tuollainen menevänpuoleinen kaveri tälläisestä kuntohirmu hiirulaisesta välitä..". Ei sitä koskaan tiedä.

 

[Squit]

Kyllä tuossa tapauksessa on menetettävää. Pahimmassa tapauksessahan nimittäin työilmapiiristä tulee vaivautunut ja kiusallinen.

No tämä taas riippuu kuinka syvällisiä esim. keskustelut on ollut. Jos tyttönen puhelee vaikkapa yksityiselämästään luontevasti ja osaa olla rento toisen seurassa, niin en usko että ainakaan suuttuisi tai menisi kauheasti juttuja levittelemään.

Toisaalta naistenryhmä työpaikalla on yleensä varsinainen kanalauma jossa puukotetaan kaikkia selkään.

 

[Vaihtorotta]

Nyt tuli kyllä Trenchtownilta sellaista tekstiä tuossa muutamaa viestiä aiemmin, että on kuin suoraan omalta näppikseltäni.

Jokerinetille vinkkiä, että vastaavankaltaisessa tilanteessa olleena voin lämpimästi suositella Trenchtownin neuvoa.
Itse oman eroni jälkeen kävin täällä Jatkiksessa hyvin samanlaisia keskusteluja joita nytkin käydään Jokerinetin eroon liittyen, ja täytyy sanoa, että tyhmä olin kun en viisaampiani uskonut.

Erosin tyttöystävästäni noin vuosi sitten juuri Jokerinetin viestissään kuvaamalla tavalla. Ero tuli puskista, hajosin todella pahasti, enkä ollut valmis päästämään irti, ainakaan kokonaan.

Halusin pitää lämpimät välit tyttööni ja tämän perheeseen. Jatkiksen parisuhdekonkarit neuvoivat kuitenkin vieroittautumaan tytöstä ja tämän perheestä pikkuhiljaa. Kovapäinen kun olen, olen vielä tähän päiväänkin asti pitänyt jonkinmoista yhteyttä kyseiseen tyttöön ja tämän perheeseen ja satuttanut itseäni joka kerta häntä nähdessäni.

Tapauksesta on siis yli vuosi aikaa ja vieläkin se kaivaa tuolla aivokopassa. Nyt alkaa kuitenkin tuntumaan siltä, että tuo ero ja paha olo on jo voitettu, ollut itse asiassa jo jonkin aikaa sitten. Silti se on vaan niin kipeä asia, että kerta toisensa jälkeen sattuu, kun ex-tyttöni näen.

Joku saattaa ajatella, että olisiko järkevää lopettaa se yhteydenpito. Järkevää ehkä, muttei helppoa. Itse aion pitää yhteiset hetket minimissä ja kestää ne, meni miten meni.

Joka tapauksessa, todella vaikeita juttuja ovat ja vaikka miten menettelet, niin aina tuntuu itseään satuttavan. Jokerinetille jaksamisia, paha olo menee kyllä ohi joskus, kunhan on ensin ottanut aikansa. Ei varmasti ole yhtä oikeaa tapaa toimia, mutta toivottavasti jotain apuja saat keräiltyä kustakin viestistä.