Täällä taas.
Käydääs vaikka terapiamielessä taas läpi epäonnistuneet naisseikkailut osa 1545.
Kolmisen kuukautta sitten matchasin Tinderissä erään neidin kanssa.
Juttu lähti luistamaan heti äärettömän hyvin. Vaihdeltiin paljon viestejä ja kaikki tuntui heti todella luonnolliselta, ei tarvinnut pelata mitään pelejä tai tullut fiilistä, että tarvitsisi piilotella mitään itsestään ja yrittää vain olla positiivisilla asioilla esillä ja kertoa kuinka oma elämä on pelkkää hyviä asioita.
Olosuhteiden johdosta ei kuitenkaan onnistuttu näkemään livenä kuin vasta noin kuukausi sen jälkeen, kun Tinderissä törmättiin. Välimatkaa 120km ja neiti tekee vuorotyötä ja välillä myös viikonloppuisin ja itselläni myös lapsi sen 50% ajasta.
Jutut kuitenkin luisti hyvin koko ajan ja oli mukavaa tulla töistäkin kotiin, kun tiesi että siellä on taas Tinderissä uusia viestejä neidiltä johon voi ottaa hyvin asennon sohvalla ja vastailla. Keskustelu soljui hyvin ja molemmat vastasi oman elämänsä tahtiin silloin kuin kerkesi.
Saatiin sitten näkeminen onnistumaan joulukuun alkupuolelle ja jessus se oli vielä parempaa kuin viestien välityksellä oli ihmisestä edes mielikuva jäänyt. Istuttiin sohvalla ja juteltiin joku 5h (haettiin pitsat välissä).
Ainoa stoppi tuli, kun neidin piti lähteä yövuoroon töihin. Siinä sitten yhdessä kun ulos tultiin, niin neiti lopulta pyysi minun numeron ja suudeltiin hänen aloitteestaan.
Hitsi mä ajoin leveä hymy naamallani kotiin. Kesken kotimatkan vielä tuli viestiä puhelimeen häneltä, että "Kiitos mahtavasta illasta, laita viestiä, kun olet päässyt turvallisesti kotiin".
Aikataulut oli edelleen pieni ongelma, mutta molemmat tiedettiin että joulun jälkeen se helpottaa. Kaikki väliaika tapaamisten välillä kuitenkin viestiteltiin Whatsappissa samaan tahtiin kuin Tinderissä. Yhteys toiseen pysyi helposti ja kaikki pysyi tosi luonnollisena.
Nähtiin ennen joulua vielä kerran ja vähän äkkipikaisesti, kun neiti soitti eräänä perjantai-iltanapäivänä, että onko mulla mitään jos hän tulisi mun luokse yöksi. No tervetuloa, todellakin!
Ihminen on valmis ajamaan 120km tänne yökylään ja lähtemään seuraavana aamuna klo 6 töihin täältä takaisin 120km päähän on aika hyvä merkki kiinnostuksesta ja halusta yrittää!
Nähtiin sitten tässä joulun jälkeen useammin, pari kertaa viikossa tahdilla.
Viikonloppuja yhdessä, joskus olin siellä arkena yötä ja lähdin aamulla töihin jne.
Kaikki vaan meni tosi sujuvasti ja helposti.
Pari kertaa myös menin neidin luokse suoraan töistä ja niin ettei hän ollut vielä edes kotona. Laitoin siinä ruokaa valmiiksi sun muuta kivaa. Tiedättekö, se on aika upea tunne kun siinä kokkailet keittiössä ja neiti tulee kotiin ja halaa sua takaapäin. Sellaiset pienet teot, kosketukset ja eleet tekee niin helvetisti siihen kokonaisuuteen.
No liirumlaarumit sikseen, hommat meni tosi hyvin ja side sen kuin syveni kummallakin.
Nyt päästään sitten siihen asiaan eli miksi olen täällä ja tällä mielellä.
Neiti ehdotti taannoin, että haluanko lähteä kylpylään. No mennään, ehdottomasti!
Viime viikonloppuna sitten siellä oltiin ja asiat meni taas todella hyvin. Pulikoitiin, pantiin, pulikoitiin, pantiin ja mitä vielä. Sinä viimeisenä aamuna (viime sunnuntaina) huomasin aamulla tai paremminkin tuli tunne, että iiihan kaikki ei nyt jotenkin ole enää hyvin.
No ajattelin ensin, että okei, ehkä toisella on vain joku huono hetki tai jotain, kun kuitenkin edelleen oli läheinen, kosketuksessa ja yleisesti kaikki kuitenkin hyvin.
Ajeltiin siinä sitten neidin luokse, hengailtiin vielä hetki kunnes lähdin kotiin ottamaan arkea taas vastaan.
Sovittiin uudelleennäkemiset tälle viikonlopulle ja sitä rataa, kaikki pääosin hyvin.
Kotiin ajaessa oli kuitenkin jo tosi jännä fiilis, että nyt ei kaikki ole ihan 100% kunnossa.
Maanantai-iltana laitoin viestiä ja kyselin, että miten paluu arkeen sujui. Vastauksena tuli vain, että "Aika perus, eipä mitään kummallista".
Tässä kohtaa tajusi viimeinkin, että okei kaikki ei ole hyvin. Täysin epätyypillinen viesti hänelle eikä edes kysellyt meikäläisen kuulumisia tai mitään.
Ei siinä muuten, mutta kun tosiaan täysin tyylistä poikkeava vastaus, niin hälytyskellot soi.
Tiistaina hän sitten laittoi aamusta viestiä, että "Toivottavasti sulla on hyvä työpäivä".
Palasi taas hetkeksi fiilis, että okei, ehkä se oli jotain hetkellistä vaan.
No laimea viestittely, parin sanan vastaukset jatkui kuitenkin, joten himmailin itsekin aktiivisuutta, kun toinen vaikutti laimealta.
Päätin sitten torstaina kuitenkin soittaa illalla ja kysellä viikonlopun aikatauluista ja taas kerran jäi vähän vaikea kuva. Pääosin kaikki vaikutti olevan ihan hyvin, mutta kun vertauspohjana pitää sitä aiempaa viestittelyä ja kommunikaatiota, niin ero oli kyllä selvä.
Eilen illalla sieltä sitten se tuli.
Viesti, että sori kun ollut vähän laimeaa yhteydenpitoa tämä viikko ja kuinka ei ole oikein tunnetasolla päässyt niin pitkälle kuin meikäläinen oli päässyt.
Taustalla myös meidän välimatka ja lapsi, joka tuo aikataulullisesti haasteita ja sitoo mut aika hyvin tähän nykyiseen asuinpaikkaan.
Neidillä myös ikää sen 33v., niin ehkä biologinen kellokin tikittää tietyllä tavalla (oma arvio).
Tosi pahalta tuntuu, mutta objektiivisesti kun miettii, niin täysin valideja pointteja moni.
Alkuhuuman ne varmasti kestää ja on valmis uhrautumaankin asioiden puolesta, mutta ehkä sitten jos pitäisi tunnetasolla ja käytännössä seuraavia steppejä tehdä, niin realiteetit tulee vastaan.
Se siitä sitten.
Voin rehellisesti myöntää, että tirautin muutamat kyyneleet eilen illalla.
/img-s3.ilcdn.fi/261331433b4cfce53df4044e2cbc3af91b8897fd3d7ec2f36076210bf692ca64.jpg)
www.iltalehti.fi