Ehkä nuo ovat kuitenkin jotain, mitä ei sen kummemmin muistella. Musiikki ihan yleensäkin oli meille 70-luvun alussa syntyneille ihan jotain muuta kuin myöhemmille polville. Ei se ollut mitään hetken huvia, siihen suhtauduttiin vakavasti. Led Zeppelin, Stones, AC/DC ja vastaavat kertoivat elämäntotuuksia, joita ei vanhemmilta eikä koulusta eikä edes televisiosta kuullut. Ne antoivat voimia jaksaa paskamaista arkea. Musiikki oli tärkeää. Ei se nykyisin enää tunnu sitä olevan; kuunnellaan se Spotifyn päivän hitti ja huomenna jo jotain muuta. Mie kuuntelin joskus jotain Houses of the Holya viikkokaudet, käänsin vaan välillä vinyyliä. Musiikki vei johonkin taianomaiseen, kaukaiseen paikkaan. Arkielämän vastoinkäymiset pienenivät. Nykyään se on sitä vitun jumputtavaa äänitapettia. Ilmankos joka toisella kakaralla on adhd, kun ei osata eikä haluta istua rauhassa alas ja syventyä johonkin. Kaikilla on niin vitun kiire koko ajan, muualle tai kiirehtimään tai suorittamaan saatana. Onneksi elin ajan, jolloin ei ollut koko ajan jotain uutta.