Tässä Kallio keskustelusta tulee väistämättä esiin suomalainen palloilukulttuuri, tai sen puute.
Näilläkin palstoilla esiin tulee, ettei arvostusta löydy, kuin päätään laitaanhakkaavalle, kiekkoja syövälle, yhtäaikaa ärisevälle ja pierevälle aivottomalle koohottajalle tai sitten ylivertaisesti dominoivalle taiturille, kun tosiaiassa nämä usein peleissä näkymättömiin vaipuvat hieman flegmaattisenoloiset pelurit, jotka tulee ja ratkaisee ne tärkeät pelit, kun nuo yllämainitut lisää kierroksiaan(se kuuluisa 110%), eikä järki pysy enää mukana.
Nuorissahan tuo täydellinen tasapäisyys pelaajatyypeissä näkyy jo tuloksissakin ja pienellä viipeellä tulee näkymään myös miehissä. Liiga on jo nyt täynnä kädettömiä kaistaansa sahaavia lahjattomuuksia, joten pullat ei hyvin ole uunissa todellakaan.Huvituksella olen esim. seurannut jypin palstalla keskustelua Antti Virtasen paluusta ja kuinka eräät kiekkoprofessorit eivät miestä kelpuuttaisi juurikin, kun intensiteettiä ja taistelua ei ruskeana tupruna nouse toppahousun lahkeesta koko aika, vaikka juuri siksi mies tekee sen tuloksen, kun vastapuolen koohottajilta herpaantuu hetkeksi ja taitava mies käyttää sen paikan kun saa. Ylivertaiset dominoijat taas viimeistään niissä kovissa peleissä pannaan pihteihin ja se dominointi loppuu siihen kun vastapuolellakin materiaali paranee.
Muualla maailmassa (varsinkin jalkapallossa) nämä lähes koko pelin uinuvat flegut, jotka sitten rankaisee kun sen paikan saa, ovat tavattoman arvostettuja, vaan ei meillä.
Kumma juttu tämä palloilun sielun ymmärryksen puute tässä maassa.
Kalliosta vielä sen verran, että varmasti saa jengiin yhtä paljon puhtia luisteluvoimallaan paikkoja luomaan kykenevä herra, kuin jonkun älyttömän tappelujäähyn ottava koheltajakin silloin, kun ollaan kovassa paikassa, saattaa vaan olla liian hienovarainen esimerkki koohottavan järjenjättiläisen ymmärtää.