Sellainen kutina minulla on, että määrällisesti suomalaiset harjoittelevat liikaa. Etenkin tuossa parinkympin alla kasvatetaan treenimääriä liian nopeasti, johon elimistö ei ole vielä valmis. Ehkä siinä jossain vaiheessa hypätään liian nopeasti junnutason määristä ammattilaismääriin.
En löytänyt juttua tähän hätään, mutta muistelen, että Kerttu Niskanen paalutti Sotsin vuoden jälkeen YLEn jossain haastattelussa, että harjoitusmääriä pitää saada ylöspäin. Verrokkina käytettiin tuolloin Björgeniä ja ulkomuistista Kerttu oli tuolloin n. 100 - 150 tuntia vuositasolla perässä. Jos suunnitelma on toteutettu alkuperäisen idean mukaan, niin eipä sitä olankohautuksellakaan voi ohittaa, että Kerttu ei ole ollut tuon vuoden jälkeen yhtä lähellä maailman kärkeä (tuolla kaudella maailmancupin 5. ja normaalimatkoilla 3.). Tietysti muutkin ovat menneet eteenpäin, mutta onhan se Kertun meno aika tahmeaa ollut, satunnaisista onnistumisista huolimatta.
Toinen hiihtäjä, jonka käyrä on ollut tuosta kaudesta lähtien alaspäin on Anne Kyllönen, jonka kilpailu- ja harjoittelupakkomielle on tunnettua. Tämä sillä poikkeuksella, että Kyllönen romahti jo Sotsissa tuon kauden parhaasta tasostaan. Olen tosin ymmärtänyt, että Kyllönen ei fysiologisilta ominaisuuksistaan ole lähelläkään Kerttua, joten ehkä siellä on tullut vaan seinä vastaan, josta ei pääse enää eteenpäin raivokkaalla tahdollakaan.
Kyllähän monen suomalaishiihtäjän jokavuotinen kokovartalojumi alkukaudesta alkaa olla sellainen vitsi, joka ei paljoa jaksa enää huvittaa. Entinen Urheilulehteläinen ja nykyinen Elmolainen Jari Kupila on koittanut monta vuotta syksyisin uskotella, että nyt on löytynyt viisasten kivi, jolla on saatu kilpailuetua. Milloin se on ollut Kihun seuranta ja milloin jokin muu, mutta tulokset eivät ole hirveästi muuttuneet. Saa nähdä mikä on meininki ensi kaudella, kun ei ole arvokisoja. Tällöin ei ole tarpeen toteuttaa sitä yhden kuntohuipun taktiikkaa, joka ohjaa monen tekemistä.