Suomen A-maajoukkue on MM-kisoissa suhteellisesti tarkastellen historian heikoin. Todellinen taso sitten näkyy kisoissa. Suomen maajoukkuetta voidaan kutsua joko heikoksi D-maajoukkueeksi tai D/E-maajoukkueeksi. Pelaajien rankkaus ei tietenkään ole täydellisen objektiivista. Tässä siis muutamat palstaveljet olivat oikeassa puhuessaan maajoukkueen heikkoudesta.
Maajoukkueessa on kolme B-maajoukkuepelaajaa, joista Jokiharju on lähinnä A-tasoa. Hyökkäyksen supertähtenä häärii muuan Manninen. Toisaalta, maalivahdit eivät mahdu edes E-tason kaksikoksi, joten vaihtelu on suurta pelaajamateriaalissa.
Jos joukkueen menestys olisi kiinni materiaalista, pleijareihin pääsy olisi unelmasuoritus, todellisuudessa top 12 olisi jo hyvä suoritus. Eritoten edellisen päävalmentajan luotsatessa voitaisiin jo ennustella sarjasta putoamistakin. Kisoissa ei kuitenkaan pelaa yhtään vastaantulijaa, vaan jokainen ottelu on kuitenkin voitettava ja otettava tosissaan. 18-vuotiailta voisi kysyä vinkkejä, miten ei tule altavastaajia vastaan pelata.
Joukkueen paras osa on valmennus, harvoin on niin suurta kiekkoneroutta ollut saman joukkueen penkin päässä. Tässä piilee joukkueen vahvuus, toinen on luonnollisesti altavastaajan asema, joka tuntuu suomalaisille sopivan erinomaisesti.
Medialta toivoisin kisojen seuraamisessa realiteettien tajua, esimerkiksi tuttu leijonat/ lampaat-typeryys voitaisiin haudata ahterin syvyyteen. Nyt ei voi keneltäkään vaatia mittaansa enempää ja on turha syyttää tuppuraista, jos ei käsi käy. Pelaajien välillä on selviä tasoeroja ja ne myös näkyvät kentällä turnauksen edetessä.
Joukkueen sijoituksen ennustaminen on kuin haulikolla ampumista, voidaan vain arvioida tiettyjen ryppäiden keskittymistä. Ehkäpä 50% sijoittuu välille 6-12 ja löytyypä varmaan ykköseksikin joku harhahauli, toisaalta toisessa päässäkin lienee osumia.
Itse uskon, että joukkue pääsee 8 joukkoon, mutta siitä edemmäs tie nousee pystyyn ilman tuuria vastustajan valinnassa. Joukkue kykenee erinomaiseen yhteispeliin, kuten Tshekin turnee näytti. Vastuksen kovetessa kuitenkin hyökkääjien kädet vain jäätyvät ja maalivahditkin osoittautuvat keskitason veskareiksi. Kovimmat joukkueet parantavat sarjan edetessä ja ovat varmaan kovimmillaan pleijareissa. Edes täydellinen pelitapa ei tee maalintekijöitä, vaikka paikkoja tuleekin.
Turhan vakavasti ei kannata kisoja kuitenkaan ottaa, otetaan nyt tyytyväisyydella vastaan pari odotettua voittoa ja jos niitä tulee enemmän, sitten vaan torille ainakin silakoita ostamaan.
Muistetaan nyt kuitenkin, että aikaisemmissa menestysjoukkueissa oli kumminkin aina joku tähtipelaaja, joka nosti joukkueen tasoa. Tässä joukkueessa on vain pari tulevaa tähtipelaajaa. En ihan vertaisi vuoden 1992 kisoihin tätä jengiä, kisat eivät olleet kovin laadukkaat ja joukkue ei nyt kuitenkaan ihan nimetön ollut, olipa sentterinä sentään Ruuttukin. Aika vaan kultaa monen muistot, eritoten niiden, jotka eivät olleet vielä syntyneetkään.
Voi hyvin olla, että Suomi jopa voittaa Kanadan ja aiheuttaa yleisen hurmoksen, tunnelman lässähdys sitten tapahtuu myöhemmin. Mutta kisat ovat nyt kumminkin viiime olympialaisia kiinnostavammat, koska muissa joukkueessa on ihan laatupelaajiakin mukana.