Lähdetään ensin olennaisesta, eli oli kova temppu Marjamäen jengiltä päästä välieriin valmentajan ensimmäisessä MM-turnauksessa. Tähän ei ole pystynyt mm. Summanen, Westerlund, J. Jalonen eikä K. Jalonenkaan. Kovaksi tuon suorituksen tekee erityisesti se, kun katsoo materiaalia ja aiempien pelien otteita. Juuri oikeaan peliin saatiin tuosta materiaalista huippusuoritus irti. "Win the right games."
Kun katsoin Kanada-peliä, näytti jotenkin selvältä, että Suomi ei lähtenyt voittamaan sitä peliä, tai pelannut aivan tosissaan. Niin pitkälle en osannut asiaa nähdä, että Marjamäki tietoisesti johdatti USA:ta harhaan. Kerrankin Suomi valitsi taktisemman lähestymistavan, eikä lähtenyt täysillä, soitellen sotaan ja kaikki pelit on voitettava -mentaliteetilla turnaukseen. Esimerkiksi Torinossa Suomi tyhjäsi akkunsa Yhdysvaltoja ja Venäjää vastaan, ja finaalissa pidemmän korren vei Ruotsi, joka oli taktisesti hävinnyt Slovakialle Kanadan välttämiseksi, ja Ruotsin tie oli huomattavasti kevyempi Sveitsi- ja Tsekki-pelien muodossa. Väite "jos kultaa halutaan, kaikki vastustajat on joka tapauksessa voitettava" ei sinänsä pidä paikkansa, koska sopivilla pudotuspelipareilla saadaan tietyt inhokit (tässä Ruotsin tapauksessa Kanada) putoamaan, jolloin tätä inhokkia ei tarvitsekaan voittaa itse. Viime vuoden MM-kisoissa Suomi jyräsi Kanadan alkusarjassa 4-0, mutta tarjosi samalla Kanadalle oppimateriaalia siitä, miten Leijonien pelikirja lamautetaan täydellisesti revanssiottelussa.
Nyt USA lähti Suomi-peliin takki auki. Yhdysvallat menestyi ikään kuin liian hyvin alkusarjassa, eikä ollut henkisesti valmis siihen, että huonosti menestynyt joukkue voisi kuolemanottelussa syttyä ja lähettää heidät kotimatkalle. Lisäksi Suomen hidastempoinen pelitapa alkoi kerrankin toimia juuri niin kuin sen pitääkin: hidastetaan vastapuolen peli täysin, jotta materiaaliero tasoittuu ja voidaan kurinalaisella viisikkopelaamisella saavuttaa voitto. Mielestäni USA ei ollut huono tai krapulassa, vaan Suomen pelitapa perustui siihen, että tehdään USA:sta niin huono. Ei mitään viihdyttävintä lätkää, mutta kerrasta poikki -pudotuspelit ovat aivan oma maailmansa, joissa voitto on tärkeämpi kuin tyylipisteet. Suomi vei Yhdysvaltoja sekä taktisesti että pelitavallisesti. "We fooled them all with the first -- games", sanoi Anze Kopitar World Cupissa, kun Team Europe kaatoi Yhdysvallat.
Yksi, mikä huolestuttaa tässä vaiheessa, on Leijonapelaajien nälkä. Pelin jälkeen kaikissa haastatteluissa hehkutettiin, miten oli Suomen paras peli turnauksessa, ja kaikki meni niin hyvin. Niin. Ehkä kaikki meni liiankin hyvin. Aina, kun joukkue on halunnut menestyä ja on edennyt päätyyn asti, pelaajat ovat aina haastatteluissa sanoneet, että vielä voi ja pitääkin parantaa, turnauksen tärkein peli on vasta edessä. Näin oli vuoden 2011 mestaruusjoukkueessa, ja näin oli U20-kisoissa vuosina 2014 ja 2016. Torinon olympialaissa 2006 ja Moskovan MM-kisoissa 2007 kuulosti voitetun välierän jälkeen siltä, että vatsa oli täynnä Venäjä-voiton jälkeen. Oltiin pelattu niin huikea peli, ja sen jälkeen seuraavassa pelissä (finaalissa) ei saatu itsestään parasta irti. Samalta tuntui myös Sotsin olympialaisissa Venäjä-puolivälierän jälkeen, ja viime vuoden MM-kisoissa Venäjä-välierän jälkeen. Jos kultaa halutaan, pelin pitää parantua koko ajan.
Toivottavasti Leijonilla riittää siis virtaa ja taisteluintoa viikonloppuna, ettei tyydytä paikkaan Top 4:ssä. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin tunnustettava, että Ruotsilla, Kanadalla ja Venäjällä on sen verran ylivertainen materiaalia Suomeen nähden, etten pidä sitä Marjamäeltä alisuorittamisena, vaikka seuraavat kaksi peliä hävittäisiinkin. Ei ole realistista odottaa kahta voittoa seuraavista peleistä. Toisaalta, tässäkin piilee avain Suomen menestykseen mitalipeleissä: kukaan ei odota joukkueelta mitään, joten heillä ei ole mitään menetettävää, ja he voivat paineettomassa tilassa lähteä altavastaajana haastamaan kovempia maita.
