Lisään edelliseen kommenttiini, että jos urheilijat pelaavat joukkueelleen, he laittavat itsensä likoon koko sydämestään sen eteen, että joukkue voittaisi, ja tällaista taistelevaa joukkuetta yleisökin haluaa seurata. Toisin sanottuna, joukkueelle ja katsojille pelaaminen kulkevat käsi kädessä, eikä näitä ole mitenkään helppo tai edes mielekästä erotella. Kun Torinon olympialaisissa Leijonat hävisi finaaliin, torilla oli pakkasesta huolimatta kansa vastassa ja otti joukkueen hyvin lämpimästi vastaan. Joukkue hävisi, kansa hävisi. Hävittiin yhdessä, itkettiin yhdessä.
Marjamäen aikana otteet ovat olleet niin hengetöntä ja onnetonta sähläämistä, ettei samanlaista kansan sympatiaa voisi kuvitellakaan. Tsekki-pelissä oli tosin merkkejä paremmasta, ainakin ensimmäiset 20 minuuttia. Sen jälkeen taisteluilme katosi hitaasti mutta varmasti, johdettiin 3-0 ja pelättiin häviämistä, ja viimeisen 5 minuutin aikana oltiin niin kipsissä, että ei mikään ihme, että Tsekki vyöryi tasoihin.
Mitä Aaltoseen tulee, kyseessä on niin flegmaattisen oloinen pelaaja (tai "pellailija"), että tuo kuvaus "laittaa itsensä likoon koko sydämestään sen eteen, että joukkue voittaisi" ei mielestäni päde Aaltoseen kovin hyvin.