Turnauksen ainoa tappio ja paskin peli finaalissa - tämä on jotain niin suomalaista. Nyt jotkut ylistävät ylivertaista Kanadaa ja selittelevät, ettei sitä vastaan ollut mitään jakoa, mutta jos Suomi olisi voittanut, niin kyllä olisi ollut toinen ääni kellossa. Voittoa olisi selitelty sillä, että Kanadalla oli turnauksessa ihan hupijoukkue, eivätkä kanadalaiset jaksa syttyä näihin jämäkisoihin - niin että katsotaanpa sitten, kun kaikilla on parhaat änärimiehet kehissä. Tuttu ja turvallinen marssijärjestys säilyi, ja aina voidaan mennä vähintään Kanadan selän taakse: mahtava lajin emämaa, eihän sitä kuulukaan voittaa.
Tällä samalla porukalla kaatui kuitenkin Venäjä ja kerran Kanada, mutta ei enää toista kertaa finaalissa. Voiko hopeaan olla tyytyväinen? Ei missään nimessä. Venäjä on jo opittu kaatamaan välierissä, ja Ruotsi on pystytty kaatamaan finaalissakin, mutta Kanada on toistaiseksi ollut ylitsepääsemätön este. Syitä on varmasti monia, joista yksi on Kanadan tasokkuus, mutta yksi syy löytyy myös ajattelutavasta: Kanadaa kunnioitetaan liikaa ja lähdetään valmiiksi häviämään, samaa raivoa ei saada päälle kuin Ruotsia ja Venäjää vastaan. Ei, Kanadaa vastaan ei ole sodittu, eikä sitä kohtaan tunneta naapurivihaa, mutta nämäkö ovat ne ainoat asiat, jotka mahdollistavat Suomen voiton?
Tämä on sitä vanhojen häviäjäsukupolvien painolastia. Sitä on vielä Suomen harteilla, mutta tilanne toivottavasti muuttuu. Ainakaan Lainetta ja Ahoa ei näyttänyt hopea paljon lämmittävän. Ja miksi olisikaan, kun kumpikin on saanut kultamitalejakin kaulaansa? Ja noilla reissuilla on kaadettu myös Kanada nimenomaan merkityksellisissä peleissä. Oikein vitutti katsoa mitalienjakoa, kun Rautakorven kasvoille ilmestyi lievä hymy hopean sujahtaessa kaulaan. Se tuttu ja turvallinen hopea, hienosti taisteltu hopea, jonka arvo tulee muka ajan myötä kasvamaan.
Selännekin sanoi jossain haastattelussa, että mieluummin voitettu pronssi kuin hävitty hopea. Tätä ajattelutapaa on Suomessa ollut aivan liian vähän. Kyllä, tilastollisesti hopea on parempi kuin pronssi, mutta hopeaan ei pitäisi koskaan olla tyytyväinen, jos se tulee häviämällä. Onneksi Laineen ja Ahon sukupolvi tuntuu ajattelevan näin. Se antaa toivoa, että kultaakin vielä tulee. Ja mikä yhdistää Selännettä, Lainetta ja Ahoa? Aivan, kaikki ovat voittajatyyppejä.