Urheilulehti / Sihvosen kyselytunti 8.5.2008 / nimimerkki M
En tiedä havaintojeni oikeellisuudesta, mutta mielestäni Suomen pelin rakentelu ja hyökkäykseen lähdöt ovat näyttäneet vähän samalta kisojen ensimmäisissä otteluissa kuin "Kanki-Kaikkosen" tutuksi tekemä "tanssi", eli kun se, mitä yrittää, ei suju luonnollisesti, sitä pyritään muistinvaraisesti imitoimaan. Ja näky on lopulta tragikoominen.
Suomen pelissä näyttää toistuvan ratkaisut, jotka eivät vaikuta syntyvän sen enempää yksilö- kuin varsinkaan viisikkotasolla luontevasti; sanojasi lainaten – selkäytimestä ja harjoitetusti. Pakkien avatessa on kuin heille pienellä viiveellä tulisi mieleen, että "ai niin pitikö minun nyt avata peliä tuohon keskelle, vai miten se oli" sentterin empiessä samalla logiikalla tilaa etsien; "tähänkö sen nyt pitäisi avata, vai miten se nyt oli". Tämä näyttäisi puolestaan johtavan siihen, että ajoitukset, liikeradat, suunnat ja rytmit ovat jossei alati niin ainakin ajoittain vääriä. Osasyynä tähän vaikuttaa olevan myös se, että vastustajan puolustuspeliin ei näyttäisi olevan valmiuksia reagoida oikealla tavalla. Syöttö lähtee joko liian nopeasti hätiköiden suoraan puolustussumppuun puskien tai sitten toisaalta empimisellä kulutetaan pelaamisen tila ja mahdollisuus kokonaan pois. Ja kun tämä ensimmäinen syöttö on pielessä, seuraava on jo sitten toivoton; laiturit ovat joko vielä vaiheessa tai sitten karanneet jo ties minne tavoittamattomiin.
Kuten olet arvioinut, lienee niin, että valmennusjohdon yhtenäisen pelikirjakielen puuttuminen vaikuttaa lopputulokseen; kun valmennusjohdon viesti ei ole kristallinkirkas, ei sen toteutuskaan ole sitä. Mutta onko liian rohkeaa pohtia tämän lisäksi sitä, että onko meillä valmennusjohdossa myös kokemattomuutta paineenalaisiin lyhyisiin turnausolosuhteisiin? Peliämmehän johtavat ja joukkuetta harjoituttavat nyt jonkin kaltaisena peluutusspesialistina esittäytyvä maailmankansalainen vailla taktista ekspertiisiä ja toisaalta pelikirjaspesialisti, jonka aiempien sinänsä kiistattomien ammatillisten näyttöjen ajallinen viitekehys on ollut kuukausia ellei peräti vuosia. Aiemmat valmennusjohtommehan tulivat tutuiksi siitä, että lyhyessä ajassa – turnauksen aikana toki kehittäen – saatiin peli uomiinsa, ja samalla oli kykyä myös tehdä tarvittaessa nopeita muutoksia. Voiko olla niin, että esim. Jalosen kohdalla tässä suhteessa on meneillään vielä oppimisprosessi, jota vallitseva valmentaja-asetelma vieläpä hidastaa?