Peliin ei ole tulossa DLCtä. Näin siis Avalanche Software sanonut julkisesti.
Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Miro Heiskasen telonut Rangersin Matt Rempe kahdeksan ottelun pelikieltoonLue lisää »
-
HIFK:n Petr Kodýtekille mätkäistiin kaksi pelikieltoa − yhteensä seitsemän ottelua pakkohuiliaLue lisää »
-
Kärpät voitolla joulutauolle – Karhunen piti nollat paluupelissäänLue lisää »
-
Pauliina Salonen haluaa tulla johtajaksi HIFK:ssa − "Omat odotukset itseäni kohtaan ovat kasvaneet"Lue lisää »
-
Maalivahdeilla ällistyttävä määrä töitä Auroraliigan vuoden viimeisinä pelipäivinäLue lisää »
-
Auroraliiga siirtyi joulutauolle Kiekko-Espoon komennossa − pudotuspelipaikoista vääntöä, pohjakerroksessa yksinäistäLue lisää »
Mitä pelejä pelaat juuri nyt?
- Viestiketjun aloittaja DarkTower
- Alkaa
- 273 772
- 1 689
Peliin ei ole tulossa DLCtä. Näin siis Avalanche Software sanonut julkisesti.
Roger Moore
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Upeeta Ville upeeta, KuPS
No höh. Ehkäpä jatko-osia tms sitten joskus.
Toki sitä itse kukin saa pelata miten lystää, mutta suosittelen ainakin pikkuisen sivutehtäviäkin käymään läpi. Joistain saa tosi hyvää gearia ja muutenkin paljon mielenkiintoisempia kuin ykkösosassa. Oikeastaan päätarina on ainoa jossa ykkönen menee jatko-osan edelle, omasta mielestä.
Mulla oli vähän samat kokemukset. Peli alkoi muuttua mielenkiintoiseksi vasta oikeastaan sitten kun oli edennyt suunnilleen kartan puoleen väliin. Se maisemakin on siinä ekalla puolikkaalla vähän tylsähköä.
Tällä hetkellä pelaan Gran Turismo seiskaa, lähinnä VR-laseilla. En ole oikein koskaan ollut ajopelien suuri ystävä, mutta onhan tuo virtuaalitodellisuudessa ihan eri peli.
Ainoa nipottamisen aihe on nuo VR-uusinnat. Kyllähän uusinnatkin nousevat uusiin sfääreihin VR-laseilla, mutta miksi ne on toteutettu tässä pelissä niin tyhmästi? Siinä ikään kuin seisotaan katsojana radan vieressä tai radalla, ja paikka vaihtuu sitä mukaan kun ajo etenee. Tuohan ei sinänsä ole huono ratkaisu ollenkaan, mutta ensinnäkin rintamasuunta on todella hölmö. Se on sellainen että pään pitäisi pyöriä kuin pöllöllä jotta auton näkisi koko ajan. Välillä ollaan jopa selkä rataan päin, ja joskus tullaan auton yliajamaksi. Lisäksi välillä tulee pitkiä jaksoja ettei autoa näe ollenkaan. Moottorin ujellus saattaa kuulua sekuntikaupalla ennen kuin mitään näkyy.
En ole oikein löytänyt asetuksiakaan millä tuohon saisi jotain järkeä.
Pottakameli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP
Pitkään odotettu Sons Of the forest osoittautui odottamisen arvoiseksi, vaikka se viivästyi useaan otteeseen ja julkaistiin lopulta early acces muotoisena.
Päivityksiä tippunut 2 viikon välein ja odotan innolla miten tarina kehittyy nykyisestä.
Päivityksiä tippunut 2 viikon välein ja odotan innolla miten tarina kehittyy nykyisestä.
Tätä on tosiaan odoteltu ja kiinnostelee kummasti. Se craftaaminen ja basen rakentelu on se juttu. Aina välillä pätkii mutantteja menemään, kun tulevat tielle. Aiempaa osaa forestia pelailtu aiemmin ja sain jopa tyttärenikin koukuttumaan siihen. Kauniilta myös vaikuttaa tämä Sons of the forest.
Pitää tarkistaa riittääkö mun masiinan tehot...
Pottakameli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP
Rakantaminen on viety aikalailla uudelle tasolle ja vaihtoehtona on tehdä perinteiseen tyyliin tai sitten rakentaa ja muokana ns. lennosta.
Peli on vielä aika huonosti optimoitu, kuten odottaa saattaa. Mutta ehdottomasti tuon 28? euron arvoinen hankinta. Monesta huonommasta pelistä saa pulittaa tuplat. Lisäksi pelissä on aika mielenkiintoinen soundtrack ja musiikkin pääsee tutustumaan pelatessa tahtomattaankin, kun se on otettu hauskasti osaksi tiettyjä paikkoja.
NPC hahmot tuo peliin hyödyllisiä juttuja ja tahatonta (tai tahallista) komiikkaa.
Suosittelen sydämeni pohjasta. Myös konsoleille sitten joskus tulevaisuudessa.
Olisko kenelläkään antaa vinkkiä mitä muuta voisi pelata perheenä 4 ja 7 vuotiaiden poikien kanssa pc:llä? Pitäisi olla nelinpelattavia pelejä.
Overcooked, moving out, kaikenlaiset autopelit, ovat tuttuja, lego-peleissä on kahden pelaajan raja. Steamistä on jotenkin vaikea hakea lapsille ja siten myös koko perheelle sopivaa pelattavaa.
Overcooked, moving out, kaikenlaiset autopelit, ovat tuttuja, lego-peleissä on kahden pelaajan raja. Steamistä on jotenkin vaikea hakea lapsille ja siten myös koko perheelle sopivaa pelattavaa.
Kuopionkukko
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KalPa, Red Wings, ManU, Kups
Huhujen mukaan little big planet trilogy ois tulossa pc ja ainakin pleikalla ovat olleet neljälle pelaajalle max. Onkos pc tuota sackboy peliä... Yooka-laylee tulee myös mieleen mutta nyt en kyllä tiedä oliko niissä vaan joku tietty pelimuoto moninpelissä
Edit: katsos tuolta
Slant - 51 Best 4-player local multiplayer games on Steam as of 2023
Castle Crashers, TowerFall Ascension, and Gauntlet are probably your best bets out of the 51 options considered. "Co-op up to 4 players" is the primary reason people pick Castle Crashers over the competition. This page is powered by a knowledgeable community that helps you make an informed decision.
www.slant.co
Resident Evil 4 Remake ollut nyt kohtuullisessa ajossa tämän päivän ja eilen tuli aloiteltua jo. Chapter 5 työstössä, joka vastaa alkuperäisessä about sitä kaikkien vihaamaa saata Ashley siihen taloon, jonne alkaa tulvimaan vihuja ja sitten Luisin kanssa pitää selviytyä aalloista. Nähtäväksi jää miten on tässä toteutettu.
Yleisesti tekele on vastannut odotuksia ja yllätyksiäkin on ollut. Ympäristöt ovat yleisilmeeltään tuttuja vanhasta, mutta niitä ja niiden tapahtumia on muuteltu sopivasti tarjoamaan veteraaneillekin uutta ja jännää. Myös joitain muita kohtauksia on järkevöitetty muuttamalla ne kokonaan. Kokonaan uusia ja vanhasta muutettuja puzzleja on myös tarjolla.
TMP tuntuu itselle parhaalta aseelta ja näin oli jo demossa. Pari muutosta oli demosta myös tehty, muttei mitään merkittävää.
Del Lago ja ensimmäinen El Gigante on jo suoriuduttu. Kovaa tahtia lähestytään siis linna-osiota.
Bonarina Ashley ei ole enää ärsyttävä. Ainakaan omaan makuun.
Yleisesti tekele on vastannut odotuksia ja yllätyksiäkin on ollut. Ympäristöt ovat yleisilmeeltään tuttuja vanhasta, mutta niitä ja niiden tapahtumia on muuteltu sopivasti tarjoamaan veteraaneillekin uutta ja jännää. Myös joitain muita kohtauksia on järkevöitetty muuttamalla ne kokonaan. Kokonaan uusia ja vanhasta muutettuja puzzleja on myös tarjolla.
TMP tuntuu itselle parhaalta aseelta ja näin oli jo demossa. Pari muutosta oli demosta myös tehty, muttei mitään merkittävää.
Del Lago ja ensimmäinen El Gigante on jo suoriuduttu. Kovaa tahtia lähestytään siis linna-osiota.
Bonarina Ashley ei ole enää ärsyttävä. Ainakaan omaan makuun.
Horizon Forbidden Westiä 72 tuntia takana, eikä loppu ole vielä lähelläkään...
Kyllä nämä avoimen maailman pelit sopii meikälle parhaiten...
Saa tehdä tehtäviä ja tutkia maastoja oman mielen mukaan, ja jos taisteluja kaipaa niin senkun menee jollekin sopivalle alueella hutkimaan koneita...
Kyllä nämä avoimen maailman pelit sopii meikälle parhaiten...
Saa tehdä tehtäviä ja tutkia maastoja oman mielen mukaan, ja jos taisteluja kaipaa niin senkun menee jollekin sopivalle alueella hutkimaan koneita...
On muuten kyllä todella hyvä peli. Jouluna tuli hommattua kummatkin Zero Dawn ja Forbidden West ja kyllä riitti reippaasti yli 100 tunniksi tekemistä. Ensi kuussahan saada Forbidden Westiinkin lisäosa ja pääsee taas palailemaan maailman pariin.
Olen tässä nyt reilun viikon ajan yrittänyt päästä jyvälle Anno 1800:n talouskuvioista, mutta ei vaan tajua. Kolme kertaa olen vetänyt kaupungin konkurssiin, kun en saa millään kaupunkia tuottamaan. Tai siis en tajua, miten tavaran saa myytyä ulos täysistä varastoista. Erittäin merkillinen logiikka tässä muuten varsin hienossa pelissä.
Tosin eipä mulla juurikaan ole kokemusta näin laajasta kaupunginrakentamissimulaatiosta, joten ei mikään ihme että olen aivan kuutamolla. Nyt latasin kun tuli konsoliversio PS5:lle. Pitää varmaan palata takaisin Fall Guysin pariin ja menettää hermot siihenkin, hehe.
Tosin eipä mulla juurikaan ole kokemusta näin laajasta kaupunginrakentamissimulaatiosta, joten ei mikään ihme että olen aivan kuutamolla. Nyt latasin kun tuli konsoliversio PS5:lle. Pitää varmaan palata takaisin Fall Guysin pariin ja menettää hermot siihenkin, hehe.
Resident Evil 4 (PS5) alkaa olla intensiivisen viikonlopun pelailun jälkeen loppusuoralla. Tälle vahva suositus!
Call of Duty: Modern Warfare II (PS5) myöskin jatkuvassa peluussa. Nettimoninpeli jaksaa edelleen pitää vahvasti otteessaan.
Call of Duty: Modern Warfare II (PS5) myöskin jatkuvassa peluussa. Nettimoninpeli jaksaa edelleen pitää vahvasti otteessaan.
Tiedät varmaankin siellä kartalla olevista pienistä saarista, joille ei voi itse rakentaa. On vankilasaarta, lordin saari ja sitten sen mustan naisen saari. Nuo kolme ostavat mitä tahansa, mitä sinulla on myytäväksi. Lordilla ja naisella on kauppalaivoja, jotka käyvät ajoittain satamissa ostamassa ja myymässä mitä saari sattuu tarvitsemaan. Siitä on pieni hetki, kun olen viimeksi pelannut, mutta varastossa kun näet kaikki resurssit mitä sinulla on, niin jokaisen resurssin vieressä pitäisi olla semmoinen kapea palkki, mitä voit säätää.
Eli jos sinulla on varasto täynnä ja säädät palkkia alaspäin, myyt kyseistä resurssia siihen asti kunnes sen määrä vastaa asettamaasi rajaa. Toinen tapa on lastata laiva täyteen resursseja ja käydä manuaalisesti myymässä niitä näillä pienillä saarilla. Tietysti mitä jalostetumpi tuote, sitä enemmän fyrkkaa. Sama homma toimii uudessa maailmassa ja millä tahansa muullakin alueella, jossa näitä pieniä NPC:tä sattuu olemaan (olettaen, että sinulla on vaaditut DLC:t). Kilpailevat "pelaaja"-NPC:t ostavat ja myyvät vain sitä, mitä heidän satamavarastostaan tarjoavat/pyytävät.
Anno 1800 on kaikista monimutkaisin koko pelisarjassa. Itse aloin pelaamaan Annoja jo pienenä alkaen 1503:sta, joten tuon mekaniikan ymmärtäminen sujui nopeammin, mutta niin paljon vaikeampi peli aiempiin verrattuna, että itsekin olin parit ekat pelit aika kuutamolla. Skippasin 2205, koska liian futuristista ja muutenkin taisi olla aika buginen. Paluu menneisyyteen 1800/1900-luvulle oli tervetullutta, sinne ne Annot kuuluu.
Tämä tuli viimein eilen läpäistyä muilta kiireiltä ja suositukset lähtevät täältäkin. Kokonaisuudesta sanoisin, että paljon "aikuisempi" ja järkevöitetympi painos lähdemateriaaliinsa verrattuna. Molemmilla on paikkansa kentällä, mutta tässä oli muutettu ja karsittu (ehkä jopa yllättävänkin paljon) näitä, voisiko sanoa "sarjakuvamaisempia" kohtauksia pois. Pääsi jopa yllättämään miten paljon tutut kohtaukset lopulta poikkeavat originaalista, joten soveltui hyvin veteraanipelaajallekin. Kyllähän tästäkin pitää yrittää platina tahkota, vaikka helppoa se ei tule olemaan.
Muutaman seuraamani arvostelijan perusteella käsittelyyn lähti Dredge. Kuuluu sarjaan "pelit, jotka kuvailtuna kuulostavat tosi dorkalta", mutta yritetään silti. Kyseessä on kalastussimulaattori Lovecraft-vivahteella. Peliluuppi on että lähdetään kalastamaan/ruoppaamaan (mistä nimi tulee), sitten pelataan pikkuisen tetristä (oman laivan kapasiteetti on rajallinen ja merestä nousee ylös eri muotoisia asioita, pitää saada mahdollisimman paljon mahtumaan kyytiin), myydään saalis tai toimitetaan löytynyt tavara jollekin, käytetään saadut rahat laivan varusteluun ja korjauksiin.
Tähän mennessä kuulostaa yhtä mielenkiintoiselta kuin eduskunnan täysistunto. Mutta... merestä nousee ylös välillä todella omituisia vonkaleita. Ihmiset joita tapaa ovat enemmän tai vähemmän nyrjähtäneitä. Ja yöllä, jotain tapahtuu. Ilman valoa mielenterveys alkaa järkkyä äkkiä. Mihin päätarina on menossa, itsellä ei toistaiseksi vielä mitään hajua, mutta erittäin mielenkiintoinen toistaiseksi. Tunnelma on mainio ja visuaalinen ilme juuri sopivan tyylitelty. Saatavilla kaikille alustoille ja indiepelinä hinta on lompakkoystävällinen rapiat pari kymppiä.
(linkki opencritic.com)
Tähän mennessä kuulostaa yhtä mielenkiintoiselta kuin eduskunnan täysistunto. Mutta... merestä nousee ylös välillä todella omituisia vonkaleita. Ihmiset joita tapaa ovat enemmän tai vähemmän nyrjähtäneitä. Ja yöllä, jotain tapahtuu. Ilman valoa mielenterveys alkaa järkkyä äkkiä. Mihin päätarina on menossa, itsellä ei toistaiseksi vielä mitään hajua, mutta erittäin mielenkiintoinen toistaiseksi. Tunnelma on mainio ja visuaalinen ilme juuri sopivan tyylitelty. Saatavilla kaikille alustoille ja indiepelinä hinta on lompakkoystävällinen rapiat pari kymppiä.
(linkki opencritic.com)
Sain juuri pelattua Supermassive Gamesin kauhupelin nimeltä Little Hope. Ennen tätä olin pelannut noista Supermassive Gamesin tuotoksista vain Until Dawnin, joka oli ihan positiivinen kokemus. Juoneltaan kyseessä oli aika tavanomainen teinislasher – joukko nuoria kerääntyi viettämään iltaa syrjäiselle mökille ja niin edelleen –, mutta tuollainenkin toimii videopeliformaatissa yllättävän hyvin. Käsittääkseni tuossakin pelissä tarinanrunko säilyy jokaisella läpipeluulla pitkälti samana, mutta itse tekemillään valinnoilla pelaaja pääsee vaikuttamaan hahmojen kohtaloihin. Pidin Until Dawnissa myös siitä, että pelailu itsessään oli varsin rentoa, vaikka tunnelma olikin karmiva. Jos töpeksi jotenkin, jollekulle hahmoista saattoi käydä ohraisesti, mutta tarina jatkoi kulkuaan. Ei siis tarvinnut jäädä jummaamaan sadaksi vuodeksi samoihin kohtiin, kuten monissa muissa peleissä pelaajan tunaroidessa tapahtuu. Myönteisen kokemuksen innoittamana päätin siis jatkaa noihin Supermassiven kauhupeleihin tutustumista. The Inpatient ja Man of Medankin odottelevat hyllyssä, mutta ensin oli vuorossa tämä Little Hope.
Little Hope lähtee liikkeelle vähän hituraisesti. Ensin on prologi, jonka aikana ei juurikaan itse pääse liikuttelemaan hahmoja tai tekemään valintoja, ainakaan merkityksellisiä sellaisia. Tuntuukin hieman turhauttavalta, että tarina etenee tuossa vaiheessa vähän kuin juna ihan riippumatta siitä, mihin suuntaan sitä yrittää viedä. Tämän prologin jälkeen joudutaan vielä kuuntelemaan pitkähkö tovi kehyskertomuksen hiukan Arto Nybergiltä näyttävän psykiatrihahmon jaarituksia pelin luonteesta. Itse pääsee vaikuttamaan tarinan kulkuun ja plaa plaa plaa. Tuo kaikki oli minulle selvää jo etukäteen ja vaikkei olisi ollutkaan, kyllä se olisi tullut selväksi jo ihan yhdellä tai parilla virkkeelläkin. Hieman turhalta tuokin osuus siis tahtoi tuntua. Sitten vasta päästiin itse asiaan.
Tarinassa joukko collegeopiskelijoita ja heidän opettajansa joutuu bussionnettomuuteen keskellä syrjäistä ja aavemaisen autiota Little Hopen kyläpahasta. Tavoitteena olisi yksinkertaisesti päästä sieltä pois ihmisten ilmoille ja niinpä hahmot lähtevät taivaltamaan halki sumuisen kaupungin, mutta matkalla he alkavat nähdä ja kuulla kaikenlaista eriskummallista. Tarina ei tässä ole aivan niin teinimäisen oloinen kuin Until Dawnissa – varmaan lähinnä siksi, että osa hahmoista on nuoruusiän ylittäneitä, mutta siitä huolimatta tuntuu melko typerältä ja etenkin epärealistiselta. Ainakin itse kykenen pelkäämään vain sellaisia tarinoita, joihin voin edes puolitosissani uskoa. Little Hopessa esitetty skenaario ampui yli korkealta ja kovaa, vaikkakin homma onnistuttiin lopussa kerimään nippuun tyydyttävällä tavalla.
Tarinassa on hyödynnetty tyypillisiä kauhuelementtejä ihan hyvin. On syrjäistä paikkaa, oudosti käyttäytyviä muukalaisia, aavemaisia lapsia, salamyhkäisiä ääniä, hämäräperäistä sumua ja ties mitä kaikkea. Ei ehkä mitään kauhean persoonallista, mutta toimivaa peruskauhua kylläkin. Jump scareja oli runsaasti ja kyllähän nekin toimivat. Elokuvissa pidän moisia aika halpahintaisena säikyttelynä, mutta tuollaisetkin menevät eri tavalla ihon alle, kun ne joutuu itse kokemaan pelihahmon saappaissa. Kyllä Little Hopessa oli siitä huolimatta hyödynnetty sellaista ihon alle hiipivää hienovaraisempaakin kauhua. Monesti näkökentän laidalla saattoi vilahtaa jotakin epämääräistä ja muutenkin annettiin ymmärtää, että kohta tapahtuu mahdollisesti jotakin hirmuista. Painostavan fiiliksen luomisessa oli onnistuttu ajoittain oivallisestikin – siis ainakin pelin alussa, mutta siinä vaiheessa kun jutun juoni alkoi kunnolla hahmottua ja kosketus todellisuuteen menetettiin, tunnelma mielestäni lässähti aika tavalla. Jump scaret toki säväyttivät jossakin määrin vielä senkin jälkeen, mutta alkoi niihinkin sitten ajan oloon turtua. Pelin kaikki säikyttelyelementit olivat nimittäin melko itseään toistavaa sorttia – kyllästyttävän monesti luurankomainen hahmo tarttuu jotakuta päähenkilöä kädestä, ja ruudun laidalla vilahtelevat olennotkin alkavat tympäistä, kun sellainen ilmaantuu sadannen kerran.
Hahmot on onnistuttu tässä pelissä kirjoittamaan ihan persoonallisen tuntuisiksi ja entistäkin persoonallisempia heistä kehkeytyy pelaajan tekemien valintojen perusteella. Itse päädyin esimerkiksi ikään kuin sattumalta alkamaan kehittää erästä hahmoa ärsyttävän vastarannan kiisken suuntaan ja pelikokemukseni muodostuikin varmasti hänen osaltaan erilaiseksi kuin jos olisin tehnyt hänellä sovinnaisempia ratkaisuja. Hahmojen suhteita toisiinsa kuvattiin myös jonkin verran ja sekin teki heistä jotenkin inhimillisemmän oloisia. Kauhupelissä onkin varsin tärkeää, että hahmot ovat toisistaan erottuvia ja värikkäitä persoonia. Säikyttelykohtaukset eivät tunnu missään, jos niiden kohteeksi joutuvat henkilöt ovat kaikki niin tasaista harmaata massaa, ettei heidän kohtalostaan välitä. Tässä suhteessa Little Hopessa oli onnistuttu paremmin kuin Until Dawnissa, jonka teinihahmot eivät olleet mitenkään erityisen mieleenjääviä persoonia.
Ulkoisilta puitteiltaan Little Hope on ihan moitteeton. Graafisesti ei ole juuri valitettavaa, pelihahmot ja ympäristöt yksityiskohtineen näyttävät suht aidoilta, joskin hahmojen elekieli ja ilmehdintä oli hieman jäykän näköistä. Itse vain pelasin tässä Little Hopen lomassa varsin fotorealistista Last of Us 2:sta, joten siihen verrattuna tämän pelin graafinen osaaminen tuntui jopa gögältä. Lisäksi alituinen pimeys ja sumu häiritsevät näkemistä turhankin paljon. Musiikit ovat komeaa kuultavaa etenkin astetta dramaattisemmissa kohdissa. Ääninäyttelijöistä kukaan ei ehkä tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa Oscarin arvoista roolisuoritusta, mutta ei kukaan mitenkään kökköyden syntiinkään sortunut.
Itse pelaaminen puolestaan sujui enimmäkseen mukavasti, mutta tiettyjä ongelmiakin siihen liittyi. Aika paljon oli cutscenejen katsomista, mutta niitä oli rytmitetty valintatilanteilla ja quick time eventeillä, joten tarkkana sai olla koko ajan. Aluksi tunaroin pariinkin otteeseen valintojen tekemisen, joka tapahtui siis oikeaa tattia tiettyyn suuntaan liikuttamalla, mutta se oli ihan oma moka ja kun tekniikan oivalsi, sen suhteen ei ollut ongelmia. Quick time eventitkin olivat tässä pelissä helpohkoja, mutta yhden sarjasellaisen onnistuin ryssimään fataalein seurauksin – tai sitten ohjaimeni tai pelini meni siinä kohtaa jotenkin oikosulkuun, kuten yritin itselleni selittää. Yksi hahmoni taas kuoli, kun ruudulle ilmestyi valkoinen kursori enkä ymmärtänyt, mitä sillä pitäisi tehdä. Siitä olin hyvin katkera, vaikka kaipa sekin oli ihan minun mokani. Välillä pääsi toki myös itse liikuttelemaan hahmoa ja sen suhteen kontrollit olivat varsin simppelit. Lähinnä pyörittiin ympäriinsä vasenta tattia liikuttamalla ja tutkittiin erilaisia esineitä tietyistä napeista.
Pääsääntöisesti pelaaminen oli siis melko rentoa ja yksinkertaista, mikä ei siis ole mitenkään huono asia, koska minähän toivoinkin nimenomaan tämmöistä sujuvasti etenevää interaktiivista elokuvaa. Ei tarvitse jäädä jumittamaan ja hakkaamaan päätään seinään mihinkään kohtiin, vaan voi keskittyä nauttimaan tarinasta ja samanaikaisesti vaikuttamaan sen kulkuun omia päätöksiä tekemällä – jossakin määrin ainakin.
Ongelmallista oli kuitenkin se, että hahmon ohjastaminen tuntui välillä hieman kömpelöltä. Ei muuten, mutta kuvakulma oli välillä niin naurettavan takana, ettei nähnyt mihin suuntaan oli menossa tai minne mahdollisesti olisi pitänyt mennä. Repliikki- ja tekemisvaihtoehtoihin olisi myös toivonut hieman enemmänkin valinnanvaraa. Nyt piti aina valita vain kahdesta vaihtoehdosta tai sitten saattoi olla tekemättä mitään, mikä ei yleensä ollut erityisen hedelmällinen ratkaisu. Valintatilanteet tuntuivat lisäksi etenkin pelin alkuvaiheessa turhilta, koska niiden avulla päästiin vaikuttamaan lähinnä hahmojen keskinäisiin suhteisiin, mutta ei käsittääkseni sen kummemmin tarinan rakentumiseen.
Niin kutsutut puzzlet olivat varsin simppeleitä: yleensä piti löytää esimerkiksi reitti jonnekin rakennukseen tai jokin esine. Alueet olivat sen verran suoraviivaisia, että noissa ei useimmiten kauaa nokka tuhissut – paitsi kerran onnistuin jotenkin kummasti eksymään suoralle tielle, noh, siellä oli hyvin sumuista. Koin joka tapauksessa positiivisena, että turhauttavaa hortoilua ei juurikaan ollut, vaan eteneminen sujui mutkattomasti. Tutkittavia taloja ja sumuisen tien kävelemistä tosin oli aivan loputtomasti, eli toistoa esiintyi muutenkin kuin kauhuelementtien osalta.
Kyllä tämä kaiken kaikkiaan ihan pelaamisen arvoinen tekele oli. Pidin Until Dawnista kuitenkin enemmän, koska se ei toistanut itseään niin paljon ja juonikin lässähti vasta lopussa – sitä paitsi tunnelma säilyi suht creepyna senkin jälkeen. Tässä lässähdys tapahtui aika nopeasti eivätkä lopun sinänsä ovelat käänteet täysin onnistuneet hyvittämään sitä. Until Dawnissa pelaajan tekemillä valinnoilla tuntui myös olevan enemmän merkitystä. Siinä hahmo saattoi kuolla esimerkiksi kehnoksi osoittautuneen dialogivalinnan seurauksena, kun taas Little Hopessa ainakin minun hahmoni delmasivat ihan vain quick time eventtien ryssimiseen ja valintojen merkitys taas taisi lopulta jäädä ihan vain hienosäädön tasolle. Tästä interaktiivisen tarinan tyylilajista pidän sinänsä kovasti ja seuraavaksi siirrynkin varmaan samalla linjalla jatkavien The Inpatientin ja Man of Medanin pariin.
Little Hope lähtee liikkeelle vähän hituraisesti. Ensin on prologi, jonka aikana ei juurikaan itse pääse liikuttelemaan hahmoja tai tekemään valintoja, ainakaan merkityksellisiä sellaisia. Tuntuukin hieman turhauttavalta, että tarina etenee tuossa vaiheessa vähän kuin juna ihan riippumatta siitä, mihin suuntaan sitä yrittää viedä. Tämän prologin jälkeen joudutaan vielä kuuntelemaan pitkähkö tovi kehyskertomuksen hiukan Arto Nybergiltä näyttävän psykiatrihahmon jaarituksia pelin luonteesta. Itse pääsee vaikuttamaan tarinan kulkuun ja plaa plaa plaa. Tuo kaikki oli minulle selvää jo etukäteen ja vaikkei olisi ollutkaan, kyllä se olisi tullut selväksi jo ihan yhdellä tai parilla virkkeelläkin. Hieman turhalta tuokin osuus siis tahtoi tuntua. Sitten vasta päästiin itse asiaan.
Tarinassa joukko collegeopiskelijoita ja heidän opettajansa joutuu bussionnettomuuteen keskellä syrjäistä ja aavemaisen autiota Little Hopen kyläpahasta. Tavoitteena olisi yksinkertaisesti päästä sieltä pois ihmisten ilmoille ja niinpä hahmot lähtevät taivaltamaan halki sumuisen kaupungin, mutta matkalla he alkavat nähdä ja kuulla kaikenlaista eriskummallista. Tarina ei tässä ole aivan niin teinimäisen oloinen kuin Until Dawnissa – varmaan lähinnä siksi, että osa hahmoista on nuoruusiän ylittäneitä, mutta siitä huolimatta tuntuu melko typerältä ja etenkin epärealistiselta. Ainakin itse kykenen pelkäämään vain sellaisia tarinoita, joihin voin edes puolitosissani uskoa. Little Hopessa esitetty skenaario ampui yli korkealta ja kovaa, vaikkakin homma onnistuttiin lopussa kerimään nippuun tyydyttävällä tavalla.
Kolmisen sataa vuotta sitten Little Hopen kylässä on ollut noitakäräjät, joista hahmot alkavat nähdä näkyjä. Eikä siinä vielä kaikki, mutta käräjien alkuperäinen syytetty näyttää aivan yhdeltä heistä ja hänen miehensä toiselta ja kaikille muillekin löytyy ikiomat vuosisatojen takaiset replikat noista flashbackeista. Omasta mielestäni tuo oli lähinnä naurettava kuvio eikä olisi voinut vähempää kiinnostaa noiden muinaisten käräjien lopputulos. Näkykohtaukset olivat siksikin pitkäveteisiä, että niiden aikana pelattavat hahmot eivät itse olleet uhattuina. Nykyajassa uhkia sen sijaan piisasi enemmänkin kuin omiksi tarpeiksi, kun hahmot alkoivat vuorotellen joutua napit vastakkain yliluonnollisten hirviöiden kanssa. Ei siis realismia silläkään aikatasolla – ennen kuin lopuksi kävi ilmi, että niin noitakäräjät, yliluonnolliset hirviöt kuin kaikki muut hahmotkin olivat olleet erään tyypin mielikuvitusta. Toisaalta pidin siitä, toisaalta en. Näin toki onnistuttiin sittenkin säilyttämään kosketus realiteetteihin, mutta eihän millään tarinan aikana tapahtuneella ollut lopulta mitään merkitystä, kun mitään ei ollut oikeasti tapahtunutkaan.
Tarinassa on hyödynnetty tyypillisiä kauhuelementtejä ihan hyvin. On syrjäistä paikkaa, oudosti käyttäytyviä muukalaisia, aavemaisia lapsia, salamyhkäisiä ääniä, hämäräperäistä sumua ja ties mitä kaikkea. Ei ehkä mitään kauhean persoonallista, mutta toimivaa peruskauhua kylläkin. Jump scareja oli runsaasti ja kyllähän nekin toimivat. Elokuvissa pidän moisia aika halpahintaisena säikyttelynä, mutta tuollaisetkin menevät eri tavalla ihon alle, kun ne joutuu itse kokemaan pelihahmon saappaissa. Kyllä Little Hopessa oli siitä huolimatta hyödynnetty sellaista ihon alle hiipivää hienovaraisempaakin kauhua. Monesti näkökentän laidalla saattoi vilahtaa jotakin epämääräistä ja muutenkin annettiin ymmärtää, että kohta tapahtuu mahdollisesti jotakin hirmuista. Painostavan fiiliksen luomisessa oli onnistuttu ajoittain oivallisestikin – siis ainakin pelin alussa, mutta siinä vaiheessa kun jutun juoni alkoi kunnolla hahmottua ja kosketus todellisuuteen menetettiin, tunnelma mielestäni lässähti aika tavalla. Jump scaret toki säväyttivät jossakin määrin vielä senkin jälkeen, mutta alkoi niihinkin sitten ajan oloon turtua. Pelin kaikki säikyttelyelementit olivat nimittäin melko itseään toistavaa sorttia – kyllästyttävän monesti luurankomainen hahmo tarttuu jotakuta päähenkilöä kädestä, ja ruudun laidalla vilahtelevat olennotkin alkavat tympäistä, kun sellainen ilmaantuu sadannen kerran.
Hahmot on onnistuttu tässä pelissä kirjoittamaan ihan persoonallisen tuntuisiksi ja entistäkin persoonallisempia heistä kehkeytyy pelaajan tekemien valintojen perusteella. Itse päädyin esimerkiksi ikään kuin sattumalta alkamaan kehittää erästä hahmoa ärsyttävän vastarannan kiisken suuntaan ja pelikokemukseni muodostuikin varmasti hänen osaltaan erilaiseksi kuin jos olisin tehnyt hänellä sovinnaisempia ratkaisuja. Hahmojen suhteita toisiinsa kuvattiin myös jonkin verran ja sekin teki heistä jotenkin inhimillisemmän oloisia. Kauhupelissä onkin varsin tärkeää, että hahmot ovat toisistaan erottuvia ja värikkäitä persoonia. Säikyttelykohtaukset eivät tunnu missään, jos niiden kohteeksi joutuvat henkilöt ovat kaikki niin tasaista harmaata massaa, ettei heidän kohtalostaan välitä. Tässä suhteessa Little Hopessa oli onnistuttu paremmin kuin Until Dawnissa, jonka teinihahmot eivät olleet mitenkään erityisen mieleenjääviä persoonia.
Ulkoisilta puitteiltaan Little Hope on ihan moitteeton. Graafisesti ei ole juuri valitettavaa, pelihahmot ja ympäristöt yksityiskohtineen näyttävät suht aidoilta, joskin hahmojen elekieli ja ilmehdintä oli hieman jäykän näköistä. Itse vain pelasin tässä Little Hopen lomassa varsin fotorealistista Last of Us 2:sta, joten siihen verrattuna tämän pelin graafinen osaaminen tuntui jopa gögältä. Lisäksi alituinen pimeys ja sumu häiritsevät näkemistä turhankin paljon. Musiikit ovat komeaa kuultavaa etenkin astetta dramaattisemmissa kohdissa. Ääninäyttelijöistä kukaan ei ehkä tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa Oscarin arvoista roolisuoritusta, mutta ei kukaan mitenkään kökköyden syntiinkään sortunut.
Itse pelaaminen puolestaan sujui enimmäkseen mukavasti, mutta tiettyjä ongelmiakin siihen liittyi. Aika paljon oli cutscenejen katsomista, mutta niitä oli rytmitetty valintatilanteilla ja quick time eventeillä, joten tarkkana sai olla koko ajan. Aluksi tunaroin pariinkin otteeseen valintojen tekemisen, joka tapahtui siis oikeaa tattia tiettyyn suuntaan liikuttamalla, mutta se oli ihan oma moka ja kun tekniikan oivalsi, sen suhteen ei ollut ongelmia. Quick time eventitkin olivat tässä pelissä helpohkoja, mutta yhden sarjasellaisen onnistuin ryssimään fataalein seurauksin – tai sitten ohjaimeni tai pelini meni siinä kohtaa jotenkin oikosulkuun, kuten yritin itselleni selittää. Yksi hahmoni taas kuoli, kun ruudulle ilmestyi valkoinen kursori enkä ymmärtänyt, mitä sillä pitäisi tehdä. Siitä olin hyvin katkera, vaikka kaipa sekin oli ihan minun mokani. Välillä pääsi toki myös itse liikuttelemaan hahmoa ja sen suhteen kontrollit olivat varsin simppelit. Lähinnä pyörittiin ympäriinsä vasenta tattia liikuttamalla ja tutkittiin erilaisia esineitä tietyistä napeista.
Pääsääntöisesti pelaaminen oli siis melko rentoa ja yksinkertaista, mikä ei siis ole mitenkään huono asia, koska minähän toivoinkin nimenomaan tämmöistä sujuvasti etenevää interaktiivista elokuvaa. Ei tarvitse jäädä jumittamaan ja hakkaamaan päätään seinään mihinkään kohtiin, vaan voi keskittyä nauttimaan tarinasta ja samanaikaisesti vaikuttamaan sen kulkuun omia päätöksiä tekemällä – jossakin määrin ainakin.
Ongelmallista oli kuitenkin se, että hahmon ohjastaminen tuntui välillä hieman kömpelöltä. Ei muuten, mutta kuvakulma oli välillä niin naurettavan takana, ettei nähnyt mihin suuntaan oli menossa tai minne mahdollisesti olisi pitänyt mennä. Repliikki- ja tekemisvaihtoehtoihin olisi myös toivonut hieman enemmänkin valinnanvaraa. Nyt piti aina valita vain kahdesta vaihtoehdosta tai sitten saattoi olla tekemättä mitään, mikä ei yleensä ollut erityisen hedelmällinen ratkaisu. Valintatilanteet tuntuivat lisäksi etenkin pelin alkuvaiheessa turhilta, koska niiden avulla päästiin vaikuttamaan lähinnä hahmojen keskinäisiin suhteisiin, mutta ei käsittääkseni sen kummemmin tarinan rakentumiseen.
Niin kutsutut puzzlet olivat varsin simppeleitä: yleensä piti löytää esimerkiksi reitti jonnekin rakennukseen tai jokin esine. Alueet olivat sen verran suoraviivaisia, että noissa ei useimmiten kauaa nokka tuhissut – paitsi kerran onnistuin jotenkin kummasti eksymään suoralle tielle, noh, siellä oli hyvin sumuista. Koin joka tapauksessa positiivisena, että turhauttavaa hortoilua ei juurikaan ollut, vaan eteneminen sujui mutkattomasti. Tutkittavia taloja ja sumuisen tien kävelemistä tosin oli aivan loputtomasti, eli toistoa esiintyi muutenkin kuin kauhuelementtien osalta.
Kyllä tämä kaiken kaikkiaan ihan pelaamisen arvoinen tekele oli. Pidin Until Dawnista kuitenkin enemmän, koska se ei toistanut itseään niin paljon ja juonikin lässähti vasta lopussa – sitä paitsi tunnelma säilyi suht creepyna senkin jälkeen. Tässä lässähdys tapahtui aika nopeasti eivätkä lopun sinänsä ovelat käänteet täysin onnistuneet hyvittämään sitä. Until Dawnissa pelaajan tekemillä valinnoilla tuntui myös olevan enemmän merkitystä. Siinä hahmo saattoi kuolla esimerkiksi kehnoksi osoittautuneen dialogivalinnan seurauksena, kun taas Little Hopessa ainakin minun hahmoni delmasivat ihan vain quick time eventtien ryssimiseen ja valintojen merkitys taas taisi lopulta jäädä ihan vain hienosäädön tasolle. Tästä interaktiivisen tarinan tyylilajista pidän sinänsä kovasti ja seuraavaksi siirrynkin varmaan samalla linjalla jatkavien The Inpatientin ja Man of Medanin pariin.
Takapiiska
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ilves
Horizonin vr peli ollut testissä ja pieni pettymys. Visuaalisesti komea peli kyllä, mutta jatkuva kiipeily käy työstä ja turhauttaa. Ei jatkoon.
penkinlämmittäjä
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP, Vatanen, Blackhawks
Tuli ostettua tuoreeltaan heti julkaisun jälkeen Big Ambitions ja eilen aloitin pelaamisen. On kyllä todella hyvä peli! Vahva suositus!
Full Throttle Remasteredia on nyt muutamana päivänä tullut pelailtua. En koskaan pelannut alkuperäistä, vaikka muistuu kyllä mieleen kuinka pelistä näki aikanaan 90-luvulla kuvia ja olin siis tietoinen sen olemassaolosta. LucasArtsin seikkailupeleistä The Curse of Monkey Island on ainut jota pelailin muksuna ja jonka itse asiassa pelasin läpi myös viime vuonna.
Hyvin kyllä maistuu tämä. Vähän enemmän pidän The Curse of Monkey Islandin pelattavuudesta - käytännössä sen selvittelystä, että mitä pystyy klikata ja mitä ei - mutta kyllä tämänkin kanssa ihan hyvin toimeen tulee. Se on kyllä pakko myöntää, että on tullut katseltua läpipeluu-ohjeista muutamaan otteeseen vinkkiä, että mitähän tässä nyt pitäisi tehdä, kun tuntuu, että olen jo kaiken mahdollisen klikkaillut läpi ja en pääse etenemään.
LucasArtsin seikkailuista The Dig vaikuttaa myös kiinnostavalta, joten sitä voisi varmaan kokeilla seuraavaksi. Siitä ei tosin taida mitään remasteria olla olemassa, mutta eipä se ainakaan pari vuotta myöhemmin ilmestyneen The Curse of Monkey Islandin kohdalla ole haitannut.
LucasArtsin viimeisiksi jääneet seikkailupelit Grim Fandango & Escape from Monkey Island eivät graafiselta ilmeeltään kiinnosta ollenkaan. Primitiivinen 3D ei oikein nappaa, vaikka on toki ollut tärkeä kehitysvaihe pelien historiassa. Sitten taasen Full Throttlea edeltävien kanssa pohdituttaa, että onko toteutus vähän liiankin alkukantaista... Joskus nimittäin vuosia / vuosikymmeniä sitten kokeilin testata jompaa kumpaa alkuperäistä Monkey Islandia ja se ei oikein lähtenyt. Muutenhan siellä olisi ainakin Indiana Jones and the Fate of Atlantis, joka kiinnostaisi kovasti aiheeltaan.
Hyvin kyllä maistuu tämä. Vähän enemmän pidän The Curse of Monkey Islandin pelattavuudesta - käytännössä sen selvittelystä, että mitä pystyy klikata ja mitä ei - mutta kyllä tämänkin kanssa ihan hyvin toimeen tulee. Se on kyllä pakko myöntää, että on tullut katseltua läpipeluu-ohjeista muutamaan otteeseen vinkkiä, että mitähän tässä nyt pitäisi tehdä, kun tuntuu, että olen jo kaiken mahdollisen klikkaillut läpi ja en pääse etenemään.
LucasArtsin seikkailuista The Dig vaikuttaa myös kiinnostavalta, joten sitä voisi varmaan kokeilla seuraavaksi. Siitä ei tosin taida mitään remasteria olla olemassa, mutta eipä se ainakaan pari vuotta myöhemmin ilmestyneen The Curse of Monkey Islandin kohdalla ole haitannut.
LucasArtsin viimeisiksi jääneet seikkailupelit Grim Fandango & Escape from Monkey Island eivät graafiselta ilmeeltään kiinnosta ollenkaan. Primitiivinen 3D ei oikein nappaa, vaikka on toki ollut tärkeä kehitysvaihe pelien historiassa. Sitten taasen Full Throttlea edeltävien kanssa pohdituttaa, että onko toteutus vähän liiankin alkukantaista... Joskus nimittäin vuosia / vuosikymmeniä sitten kokeilin testata jompaa kumpaa alkuperäistä Monkey Islandia ja se ei oikein lähtenyt. Muutenhan siellä olisi ainakin Indiana Jones and the Fate of Atlantis, joka kiinnostaisi kovasti aiheeltaan.
Pottakameli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP
Muistan kun aloin pelaamaan tuota joskus ennen 90 -luvun puoliväliä ilman varsinaista englanninkielen taitoa.
Siitä hetkestä lähtien sillä on ollut erityinen paikka sydämmessäni. Välillä pelaan sen läpi kerran vuodessa ja välillä pidän pidemmän välin, etten muistaisi ihan kaikkea...toki se on aika vaikeaa kaikkien kertojen jälkeen.
Mutta mielestäni kyseessä on yksi parhaista tuon tyyppisistä peleistä. Tavallaan peli on tunnelmaltaa "vakava", mutta ei liian. Lisäksi kun se sisältä 3 "tapaa" mennä peli läpi, jolloin tapahtumat ovat hieman erillaisia keskenään.
Yksi ihan ok peli on myös Flight of the Amazon Queen, joka ei ole LucasArtsin peli, mutta tehty myös SCUMM:lla.
Voi olla tuttukin ennestään.
Viimeksi muokattu:
Ei itse asiassa ole tuttu, joten laitetaanpa harkintaan tutustuminen.
Kaveri myös suositteli Gabriel Knight ja Broken Sword -sarjoja, jotka ovat minulle niminä tuttuja, mutta joita en ole koskaan pelannut.
Pottakameli
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- JYP
Muistaakseni tuo peli on ilmainen gog.com:ssa. Itse olen pelannut kaikkia noita SCUMM pelejä ScummVM ohjelman kautta. Saa nätisti järjestykseen sinne ja pelien lisääminen helppoa. Varsinkin jos ei ole mikään Steam versio pelistä.
Mutta sellainen aika simppeli seikkailu Amazonin sademetsän maisemissa, jossa on ihan hauska juoni.
Suosittelen testaamaan, mutta peli ei ole kauhean vakava henkinen ja sisältää varsin kuivaa huumoria.
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy