Lankershim
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Ilves, Detroit Red Wings, Los Angeles Dodgers
Allekirjoittanut on aika lailla samaa mieltä Life is Strange-pelisarjasta, nyt kun tuli Mass Effect 2:n jälkihöyryissä pelattua True Colors läpi. Ykkönen, True Colors, ja osittain myös Before the Storm ovat mielestäni aivan helkkarin hyviä pelejä, varsinkin kaksi ensinnä mainittua. Alkuperäinen peli tarjoili aikanaan sellaisia viboja itselleni, että en muista vastaavanlaista pelikokemusta ihan heti. Nyt True Colors sai aikaiseksi samankaltaisia tuntemuksia. Kannatti todella pelata läpi, ja suosittelen muillekin, jos verkkaisempi erittäin tarinavetoinen peli kiinnostaa. Pituutta olisi tosin saanut olla vähän lisää!Itse sain Life is Strange: True Colorsin loppuun. Tai "loppuun". Pelissä on vieläkin se bugi, josta muistan joskus julkkariaikana etäisesti lukeneeni. Eli ihan pelin lopussa - kun peli on käytännössä jo loppu - kun tulee valintojen luomaa tapahtumakavalkadia päähahmon elämästä pelin tapahtumien jälkeen, niin peli vain kaatuu. Jopa streamattuna PSPlussan kautta. Jos olisi tarinalisäri ostettuna, niin sitä ei pääsisi pelaamaan ennen kuin pääpeli on läpäisty. Tietysti voisi kokeilla ladata pelin PS5-version tai ladata peli konsolille streamauksen sijaan, tai mulkata noita kuva-asetuksia mikä kiertänyt ongelman monilla, mutta ei taida jaksaa turhan takia. Mutta olipas näin muuten jälleen hyvä peli tuon Life is Strange 2 -pettymyksen jälkeen, joka oli huti. Ydinongelmana oli, etten tiedä miten siitä pikkuveljestä olisi pitänyt millään tapaa pitää. Joka käänteessä kurittomasti perseilemässä ja sitten kun isoveljenä läksyttää vastuullisuudesta, niin se vaan vastaa että "dont worry, i know, i've got this, trust me". Kun on kerta toisensa jälkeen todistettu, että siihen ei ole mitään luottamista ja pelaajana vaan joutuu nielemään tuon selityksen kerta toisensa jälkeen odottaen seuraavaa kertaa, kun tuo pikkuveli aktiivisesti aiheuttaa kurittomuuttaan vaikeuksia ja vaaratilanteita. Yritä siinä sitten pitää siitä. Mihin päälle sitten sinänsä pelille ihan yllättäviä vahvoja poliittisia vivahteita, jotka ovat kuitenkin aivan liian pinnallisia, mustavalkoisia ja geneerisen kliseisiä - jopa vähän lapsellisia. Oli aika askare vääntää loppuun. Olihan siinä hetkensä, mutta pahviveljesten välinen keskinäinen suhde oli aika monotoninen.
Tällä hetkellä Syphon Filter 3 menossa ja Classic-puolelta plussasta löytyy myös Syphon Filter Dark Mirrors. Näitä kahta en olekaan koskaan pelannut. Kolmonen hukkui/meni täysni ohi PS1-PS2 transition aikana ja Dark Mirrorsin pelisarja taisi vain tuntua jo niin vieraalta GTA:n, Call of Dutyn ja muiden viedessä mielenkiinnon sekä viikkorahat.
LiSin kakkososasta olen pitkälti samoilla linjoilla. Taisin pelata ensimmäiset pari episodia suht nopeaa tahtia, mutta tarina ja hahmot eivät sitten kuitenkaan vieneet mukanaan alkuperäisen tavoin. Sama myös tuon vastuullisuusaspektin kanssa; isompi veli koitti jatkuvasti sammuttaa pikkuveljen aiheuttamia tulipaloja. Päätin myöhemmin pelata loputkin episodit alta pois, mutta mitään älyttömän positiivisia fiiliksiä pelistä ei jäänyt.
Pistän spoiler-tagin alle vielä muutaman ajatuksen True Colorsista. Ja Syphon Filterit ovat ihan törkeän kovia, vaikka en ole niitä pelannutkaan yli 20 vuoteen. Blast from the past.
Ensimmäiset neljä episodia olivat mun mielestäni ihan perhanan timanttisia, ja tarinankerronta Life is Strange-tyyliin loistavaa. Kun neljännen episodin cliffhanger-loppu vihdoin saapui ja Alex tippui hylättyyn kaivokseen, tuijotin ruutua ihmeissäni ja mietin, että ei perkele, siltähän lähti henki. Jedin osuuden pahantekijänä arvasin vasta, kun hän pyysi Alexin alakerran baariin, ja Jed alkoi kyselemään erikoisia. Tähän ei tosin kummempaa Sherlock Holmesia tarvita. Viides ja viimeinen episodi sitten vähän lässähti henkilökohtaisesti suht nopeasti, ja jatkuvat pelattavat flashbackit eivät miellyttäneet meitsiä erityisemmin. Kaiken kaikkiaan kuitenkin erinomainen teos!
Viimeksi muokattu: