N. 12 tuntia Pillars of Eternityä takana ja meno on ollut parempaa kuin kuvittelin. Vanhemmiten sitä on jotenkin tullut mukavuudenhaluiseksi. Ehkä se on tämä pelien evoluutio tehnyt sen, jos vertaamme vaikeustasoltaan ja kädestäpitämiseltään nykyisä AAA-pelejä parinkymmenen vuoden taakse. Lempipelejäni kautta aikojen on mm. kaikki infinity -moottorilla tuotetut pelit (Baldur's Gate 1&2, Icewind Dale sekä Planescape Torment) ja alkuperäiset Falloutit. Ja noita pelejä - sekä tuon ajan pelejä - yhdistää se, että pelaaja aika kylmästi heitetään pelimaailmaan, sen kummemmin pelin sääntöihin tai mekaniikoihin tutustumatta. Ja se ei haitannut silloin.
Nykyään sitä jopa tuntuu "nauttivan" eniten peleistä, mitkä tuntuu jo olevan valmiiksipureskeltu pelaajalle. Poikkeuksia toki löytyy, joihin en ole edes kaikkiin tutustunut.
No itse Pillars of Eternityyn. Historian tuulet puhaltaa naamalle tuota pelatessa, on kuin olisin palannut teini-ikään takaisin ja lempipelieni äärelle. PoE kyllä auttaa pelaajaa alkuun, paljonkin ja pelimekaniikat tulevat tutuksi suhteellisen kivuttomasti. Toki vaatii kiinnostusta ja jonkinlaista perehtymistä, mutta missään nimessä PoE ei ole yhtä armoton. Enkä kyllä sellaista enää kaipaakaan. En pidä alkuperäisten Infinity-pelien suunnittelua mitenkään aukottomana tai täydellisenä. Haluan haastetta, mutta haluan samalla mahdollisuuden uppoutua peliin ja sen tarinaan, ilman, että minun täytyy jokaista liikettäni arvioida suurennuslasin kera, saati jopa menettää yöuneni, jos mukana kulkevat pelihahmot eivät ole täydellisen min/max -optimoituja.
Niille jotka eivät ymmärrä sanaakaan mistä puhun, niin "lyhyt" kertaus on paikallaan:
Alkuperäinen Baldur's Gate ja sen perilliset ovat isometrisestä kuvakulmasta kuvattuja roolipelejä, joissa seikkaillaan karttaruutu kerrallaan. Toki tutkittavat kartat ovat isompia ja rikkaampia kuin vaikkapa Atarin vanha E.T. Ja hienomman näköisiä. Pelaaja aloittaa pelin luomalla pelihahmon, eli valitsee sukupuolen, rodun (esim. haltija, kääpiö, örkki yms.), luokan (taistelija, velho, varas yms.) ja sitten hieman customoi hahmonsa ulkonäköä ja asettelee hahmoluokalleen sopivat kyvyt ja arvot ja tähän uppoutuukin aina ensimmäiset 30-pelituntia. Kun siitä pelihahmonluomisruudusta kuukautta myöhemmin pääsee eteenpäin, seikkailu voi alkaa.
Pelaaja on yleensä näissä jokin "valittu", jonka kasvatti-isä heittää kohti suurta seikkailua läpsäisy perseelle ja epämääräinen karttamerkintä mukanaan. Baldurissa ja sen sisaruksissa pelaajan mukana pystyi rymistelemään yleensä 5 muuta maailmasta löytyvää pelihahmoa, joita pelaaja joutuu taisteluissa kaitsemaan. Taistelu on tavallaan vuoropohjaista. Sanon tavallaan, koska peli luo illuusion reaaliaikaisesta taistelusta. Baldur's Gatet yms. aikoinaan perustuivat vanhan Dungeons and Dragons lautapelisarjan säännöille ja maailmaan. Joten vaikka pelihahmot reaaliajassa mätkivät toisiaan ruudulla, niin todellisuudessa taustalla heitetään kirjaimellisesti noppaa koko ajan, tuleeko osuma ja paljonko vahinkoa tapahtuu. Mukaan tietenkin heitetään pelaajan kokemustason, varusteiden, kykyjen ja muiden arvojen mukaiset variaatiot noppataisteluun, unohtamatta lyönnin kohteena olevan vastaavia.
Pillars of Eternity on samojen tekijöiden rakkaudesta lajiin syntynyt ja kick starter rahoituksella päivänvalon nähnyt mestariteos. Peli on lähes samasta puusta veistetty kuin esikuvansa, aina graafista tyyliä myöten. Mitä nyt kaikki on päivitetty tälle vuosituhannelle. Edelleen pelaajaa ei pidetä kädestä kiinni esim. mystisten opasteiden, karttamerkintöjen yms. muodossa. Ai niin ja PoE:a varten on kehitetty ihan omat säännöt, tuo D&D lisenssi kun on jo aikansa elänyt ja ilmeisesti kallis.
Onneksi tämän karkkipussin syönti on vasta alussa ja tätä ihanuutta on edessä vielä kokonaisen jatko-osan verran.
1. osa nyt pelattu läpi.
Parhaimmillaanhan tuosta tuli fiilis, että katsoisi elokuvaa ja pelaisi peliä samaan aikaan. Ei tuo tarina kuitenkaan missään nimessä koko ajan tuollaista elämystä tarjoillut ja isoimmilta osinhan se lopulta oli aika köykäistä kamaa. Paikoitellen peli oli erittäin ahdistava kokemus, mutta jotenkin kieroutuneella tavalla positiivisessa mielessä. Eli tätä kyllä koko ajan halusi kuitenkin pelata eteenpäin ja peliin oli imua, vaikka välillä olikin epämiellyttävät oltavat peliä pelatessa.
2. osa lähti välittömästi lataukseen.
Itse tarina ei tosiaankaan ole mikään uudelleenkeksitty pyörä. Se mahtavuus syntyy lähinnä erinomaisesta kerronnasta ja aivan poskettoman hyvistä näyttelijäsuorituksista. Auttaa toki asiaa, että jokainen välivideo oli tehty motion capturea hyödyntäen, eli näyttelijät oikeasti saivat näytellä, pelkän vuorosanojen paperiltalukemisen sijaan.
Itselleni Last of Us on PS3:n/PS4:n ehkäpä se ykköspeli. Se on se yleinen tunnelma ja immersio, mikä ainakin tempaisi itseni sisään. Ja immersio noin kerrontavetoisissa peleissä on itselleni vaikeaa, koska en pelaa omaa tarinaa, enkä saa tehdä tarinasta oman näköistäni, vaan Naughty Dog laittaa minut pelaajana tiukahkoon ränniin, jossa ei ole edes näennäisesti vaikutusmahdollisuuksia.