Hiontaa, viilausta & typoja
Frederick Forsyth - Afgaani
Ensimmäiset 350 sivua lennokasta tarinankerrontaa ja perehtymistä Lähi-idän kiemuroihin. Sitten koko setille rysäytetään loppu muutaman hassun sivun aikana.
Jälleen kerran siis jännäri jonka loppu ei ollut alkuunkaan tarinan arvonen. Ilmeisesti se on vaikea taitee laji, sillä niin Remekset, Forsythit kuin Sipilätkin tuntuu poikkeuksetta ryssivän hyvätkin tarinat latteilla loppuratkaisuilla.
Ottamatta kantaa ko. kirjailijoihin, se tuppaa yleensä olemaan niin, että ne kirjailijat jotka etenevät tarinankerronan ehdoilla (esim. Stephen King) eivät kauheasti mieti juonta etukäteen, tai loppuratkaisuja, ja niinpä joskus hyvän tarinan loppu jää pannukakuksi. Sitten taas, samalla tavalla karrikoiden, sellaiset kirjailijat jotka miettivät ja suunittelevat juonenkäänteet tarkkaan etukäteen, häviävät yleensä tarinankerronnassa. Hyvin hyvin harvat osaavat sekä sujuvan kerronnan, hyvän juonen sekä loistavan loppuratkaisun.
Itseasiassa luin juuri Kingin kirjan
Kirjoittamisesta, joka kertoo sekä kirjailijan elämästä, että hänen tavastaan kirjoittaa kirjaa. King suorastaan halveksuu etukäteen mietittyä juonta, koska se tappaa kerronnan. Tarinan pitää siis kertoa itse itsensä, kun kirjailija saa langan päästä kiinni, aukeaa loppu tarina lankakerän tavoin kirjoittaessa. Tästä voi muuten tehdä jännän havainnon; luettuasi tällaisen kirjailijan kirjan, voit jäkikäteen tiivistää juonen suurimpine käänteineen hämmästyttävän lyhyeen tilaan. Jos taas kyseessä on juonella kikkailija, menee juonen tiivistämiseen selvästi pidempään.
Hyvän tarinankertojien seurassa tuo ei mielestäni ole suuri puute, sillä jos minulla on 600 sivua laatuaikaa, riittää että loppu on ok, olenhan minä viihtynyt. Jos taas kerronta ontuu, tai puhutaan muuten sellaisesta lajityypistä joka antaa olettaa yllättäviä juonenkäänteitä, niin surkeaa loppua on vaikeaa antaa anteeksi. Esim. Dan Brown osaa kyllä juonenkäänteet ja sekoittaa sopivasti faktaa ja fiktiota, mutta tarinankertojana hän ei ole kaksinen. Ja jos tällaisen hieman ontuvan kerronnan jälkeen loppu kusee, niin olo kannen sulkeuduttua on pettynyt. Miksi näin vaivaa?
Minä haukoin henkeäni Brownin ensimmäisen kirjan kohdalla upeista junenkäänteistä, mutta jos luen heti perään toisen, alkaa tulla been there done that -olo, koska kerronta itsessään on aika suppeaa, ja mies ratsastaa samoilla kikoilla. Tästä syystä minulla Brownin kirjoja mahtuu max. 1-2 vuoteen, muuten alkaa tympiä.
Tästä voisi jopa laittaa pienimuotoisen kyselyn tänne, avataan myöhemmin oma ketju jos aihe näyttää kiinnostavan, että kumpi sinulle on tärkeämpää, hyvä tarinankerronta vai kiemurainen juoni?