Valtiomiehen elämäntyö 5
Kyseessä on Tuomo Polvisen kirjoittaman 5-osaisen Paasikivi-elämänkerran viimeinen osa, jossa käsitellään Suomen 7:nnen presidentin uraa vuodesta 1948 aina hänen kuolemaansa – vuoteen 1956 – saakka. Tällaisia huomioita lukiessani tein:
Usein kuulee sanottavan, että Mauno Koivisto vähensi presidentin valtaa (parlamentarisoi) pääministerille. Tämän opuksen lukemisen jälkeen voi tietyin perustein jo J. K. Paasikivenkin sanoa tähän ”syyllistyneen” – eritoten toisella presidenttikaudellaan. Iäkäs kokoomuspresidentti tuki voimakkaasti nimittämiensä hallitusten pääministereitä K.-A. Fagerholmia ja Urho Kekkosta etunenässä. Eritoten sisäpoliittisissa kysymyksissä ”Ukko” pysyi taustalla, koska katsoi niitä koskevien päätösten kuuluvan kulloinkin vallassa olevan hallituksen toimivaltaan.
Paasikiven seuraajaa Kekkosta pidetään usein häikäilemättömänä presidenttinä, joka käytti valtaansa myös omaksi henkilökohtaiseksi hyödykseen. Kyllä asia oli näin jo koko 1950-luvun hänen toimiessaan valtaosan ajasta pääministerinä. Siitäkin huolimatta, että Paasikivi osittain olosuhteiden pakosta (vanhuudenheikkous) antoi paljon valtaa UKK:lle, niin kyllä voidaan ihan perustellusti sanoa viimeksi mainitun sitä myöskin ottaneen. Summa summarum: jo pääministerinä ollessaan Kekkonen osoitti sellaista vallanhimoa, että on ymmärrettävää, että sitten tasavallan ykköspaikalle päästyään hän sitä myöskin käytti. Vallankäyttökysymystä tulee kuitenkin nähdäkseni käsitellä paitsi tuolloin voimassa olleen peruslain antamien mahdollisuuksien pohjalta, myöskin yksilön (Kekkonen) persoonan kautta. Laki voi antaa valtaa, mutta se pitää myös osata ottaa! Ja senhän UKK osasi…
Vuoden 1956 presidentinvaalien lähestyessä oli Suomessa havaittavissa ilmiöitä, jotka toistuivat Suomessa 1970-luvulta ja poikkeuslain säätämisestä aina Kekkosen presidenttikauden loppuun (1981) saakka. Iäkästä presidenttiä – tässä tapauksessa Paasikiveä – pidettiin pitkälti korvaamattomana ja ilman kommunistien taktikointia valitsijamiesäänestyksessä olisi hyvinkin saattanut käydä niin, että Paasikivi olisi hoitanut presidentin tehtäviään kuolemaansa saakka. Kauan hän ei ennättänyt eläkepäivistään nauttia, sillä ”viikatemies tuli kylään” jo joulukuussa 1956 – reilut puoli vuotta sen jälkeen, kun Kekkonen oli valittu yhden äänen enemmistöllä presidentiksi.
Kirjaan kuuluu myös erillinen Hannu Immosen kirjoittama luku ”Paasikivi ja historia”, jossa selvitellään Paasikiven muistelmien kirjoitusprosessia ja hänen valtiomiesajatteluaan yleisemminkin. Siitäkin huolimatta, että olen tottunut kuivia tenttikirjoja ihan menestyksellisesti lukemaan, tämä luku oli kuitenkin teoksen pitkäveteisintä antia. Silmiinpistävän monta kertaa Immonen aloittaa lauseen: ”Sortokausia käsittelevissä muistelmissaan…” Lukekaa jos kiinnostaa!