Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Ilmari Ahde]

Jukka Viikilä - Taivaallinen vastaanotto. Finlandia voittaja oli minulle, tyhmälle lukijalle, turhan älykäs kirja. Kehun silti, että antaisin itsestäni kultturellimman vaikutuksen.

 

[Zaster]

George Orwell- Vuonna 1984.

Kyllähän tämän kirjan suurin osaa tietää vaikka ei teosta varsinaisesti olisikaan lukenut. Itse luin tämän ensimmäistä kertaa joskus teini-ikäisenä, eli tooosi kauan aikaa sitten. Nyt sitten uusintakohtaaminen.

Hyvin on kirja jäänyt mieleen, jopa niin hyvin että paikka paikoin muistaa dialogin sanasta sanaan. Mutta tuli toki myös kohti mitä en muista koskaan lukeneeni, niin vieraalta kirjan jotkut tapahtumat tuntuivat.

Täytyy kyllä sano että muistelin kirjan kokonaisuudessaan olleen parempi. En tiedä saako tämänkaltaisesta klassikosta näin sanoa, mutta minusta kirja oli paikka paikoin jopa hivenen tylsä. Varsinkin alussa, mutta loppua kohden kerronta ja itse tarina tiivistyy ja kirjasta tulee erittäin jännittävää luettavaa.
Kirjan aihe ja sen peilaaminen nykyaikaan on tietysti se asia miksi kirja on nykyään siinä asemassa missä se on.

Tuleekohan enää koskaan aikaa jolloin kirjan aihe ei olisi ajankohtainen?

 

[Alba]

Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Olen kehunut täällä aiemminkin, mutta tästä patongista on tullut oma suosikki. Loistavat vuodet on ymmärtääkseni neliosaisen sarjan aloitusosa. Huomasin yhteyksiä aiempiin osiin, mutta on kuitenkin itsenäinen eli ei ole tarvetta lukea aiempia ellei ole halua. Sanotaan kuitenkin, että Näkemiin taivaassa-trilogia paranee loppua kohti. Katsoin juuri Areenasta kyseisen trilogian toisen osan ja toimi mielestäni elokuvana aivan erinomaisesti. Ehkä mussa elää pieni Ranskis, en tiedä..

 

[Wiljami]

Kirjasarjojen välillä nyt hetkellisesti kun ei oikein keksinyt millä jatkaisi niin nappasin viimeksi kirjastossa käydessä pari kotimaista kauhunovellianthologiaa/kokoelmaa ("Matkamuisto", joka ei juuri säväyttänyt, sekä "Mahtavat ammoiset" jossa oli muutama ihan hauskakin tarina) ja Conn Igguldenin stand-alone romaanin Spartan haukka. Tuota viimeksimainittua nyt lukenut melko tarkalleen puoleenväliin ja onhan tuo nopealukuinen, mutta siinä suunnilleen avut ovatkin. En ainakaan muista että Igguldenin aiemmista historiallisen fiktion teoksista (mm. ruusujen sodasta, Caesarista, tai mongolivaltakunnan noususta) olisi koko lukemisen ajan ollut päällimmäisenä ihmetys että miksi luen melko kritiikittömän ihailevaa fanficciä historiallisesti aika helvetin epämiellyttävistä ihmisistä/kulttuurista. Teoksen genreksi laittaisin varmaankin "poikien seikkailukirja" n. 100 vuotta vanhaan tyyliin, sen verran raplakkaa on meininki ja urhoollisia ja reippaita kirkasotsaisten spartiaattien johtamat helleenit idän heikkoja kansoja vastaan. Nopealukuisuus on todennäköisesti ainoa syy miksi tuota tykitystä on jaksanut edes puoleenväliin ja todennäköisesti jaksaa loputkin.

Kirjastolla olisi nyt odottelemassa sentään Joe Abercrombieta, eli pääsen aloittamaan taas uuden pitkän (ja ainakin aiempien teosten perusteella hyvän) sarjan. Kyseessä siis Age of Madnessin ensimmäinen kirja "A little hatred".

 

[Veleho]

Kirjastolla olisi nyt odottelemassa sentään Joe Abercrombieta, eli pääsen aloittamaan taas uuden pitkän (ja ainakin aiempien teosten perusteella hyvän) sarjan. Kyseessä siis Age of Madnessin ensimmäinen kirja "A little hatred".

Jos aiempi Abercrombie on maistunut, niin varmasti uppoaa myös seuraava trilogia. Erityisesti jos kaikki yksittäisetkin kirjat (Red Country, Best Served Cold, The Heroes) on ensimmäisen trilogian lisäksi lukenut, niin viittauksia edeltävien kirjojen tapahtumiin on mukavan paljon.

Itselle ehdottomasti viime vuoden parhaimpia kirjoja tuo Age of Madness trilogia.

 

[Tarinankertoja]

Pierre Lemaitren Loistavat vuodet. Olen kehunut täällä aiemminkin, mutta tästä patongista on tullut oma suosikki.

Loistavat Vuodet "piilottaa" hienosti yhteytensä aiempiin ja on osa "mysteeriä". Koko saaga, joka Näkemiin Taivaassa alottaa on kyllä hienoa tarinankerrontaa... jatkoa odotellessa

En tiedä saako tämänkaltaisesta klassikosta näin sanoa, mutta minusta kirja oli paikka paikoin jopa hivenen tylsä.

Sehän On tylsä ja aika mitäänsanomaton opus..

paitsi sen tuelvaisuudenkuvansa osalta.. siis sen, joka nykyisyyttä kuvaa todella hyvin monilta osin myös "vapassa lännessä" valvontayhteiskunnan ja probagandan suhteen.. puhumattkaan nyt valtion roolista Kiinassa

 

[Wiljami]

Jos aiempi Abercrombie on maistunut, niin varmasti uppoaa myös seuraava trilogia. Erityisesti jos kaikki yksittäisetkin kirjat (Red Country, Best Served Cold, The Heroes) on ensimmäisen trilogian lisäksi lukenut, niin viittauksia edeltävien kirjojen tapahtumiin on mukavan paljon.

Itselle ehdottomasti viime vuoden parhaimpia kirjoja tuo Age of Madness trilogia.

Juu olisinkohan n vuosi sitten lukenut ensimmäisen trilogian ja syksyllä nuo yksittäiset joista viimeisen joutui tilaamaan omaksi kun ei kirjastosta löytynyt. Hyvällä mielihalulla kyllä tuota Age of Madnessia odotan.

 

[axe]

Harvemmin tulee jätettyä kirjaa kesken mutta nyt ei vaan päässyt varmaan edes puoliväliin kun oli pakko lopettaa. Olin lievästi skeptinen jo kun kirjastossa osui silmään joku kansitekstinsä perusteella jääkiekon toksisesta kultturista kertova teos. Ihan yksittäisenä sanana "toksinen" (ellei sitä käytetä ironisesti vittuillen) kertoo jo sen, että sitä käyttävän asian tai ihmisen kanssa ei kannata olla yhtään enempää tekemisissä, koska kyseessä on hullu, mutta kokeilinpa nyt kuitenkin. Mutta se oli sitten juuri sitä pelättyä noin viiden vuoden takaista jenkkiläistä #metoo/BLM/whitefragility-paskaa mitä sieltä on muutenkin tuupattu ulos. Ihan lukukelvotonta kamaa. Tosin lukemisen lopettaessani toimin juuri niin kuin he arvelivatkin, koska olen valkoinen, jollain lailla kuulun valkoiseen miehiseen hokiyhteisöön ja tunnen syyllisyyttä, jota he nyt kovasti osoittelevat.

Toinen kirjallinen tapaukseni parhaillaan on enemmän first world problem. Aloitin Kolmen kappaleen probleeman, joka on siis kiinalainen kirja kiinalaisilla henkilöillä. Mulla on hirmuisia ongelmia pysyä kärryillä kuka on kuka, kun kaikki on Wang Dingejä ja Li Changeja, ja lisäksi en kykene "näkemään" heitä hahmoina kun en kaikista edes tiedä onko nimi naisen vai miehen.

Samantapainen ongelmahan mulla on myös venäläisten kanssa, kun menee aina kaikki Vladimir Vladimirovitsit aina sekaisin ja sitten se onkin yhtäkkiä Volodja tai Kolja eikä mun tietämys riitä sikäläiseen nimipolitiikkaan. Raskasta kahlata läpi.

Joten toksisen valkoisuuteni lisäksi olen myös tyhmän länsimaalainen ja luen jatkossakin pääasiassa vain Jimeistä, Johneista ja Sue Elleneistä, että tiedän kuka on kuka.

 

[Tombe76]

Itse päässyt äänikirjamaailmaan mukaan tässä viimeisen vuoden (tai kahden) aikana ja sieltä valinnut 100% elämänkertoja. Sopii hyvin päivittäisten askareiden kylkiäisiksi.

Tähän mennessä takana:
Tapio Suominen
Samu Haber
Mikko Kuustonen
Markus Selin
Siim Liivik
Iiro Seppänen
Harri Moisio

Ja mikä seuraavaksi?

Kaikki ajaneet paikkansa. On aina mukava kuunnella vanhoista tutuista jutuista/ajanjaksoista tarinoita. Miten paalupaikalla olleet asian ovat kokeneet. Hyviä juttuja ja yksityiskohtia, miten Suominen ja Dettmann pärjäsivät Istanbulin strippibaarissa tai miksi Selin jätti Karabialla Francis Ford Coppolan kirjan sivut repimättä. Ja monia muita.

Peruskirjana menee sitten perusromaanit. Nyt taitaa olla kesken joku Remes.

 

[alwahla]

No niin. Painajainen on ohi ja voin vihdoin keskittyä muihin asioihin.

Tuo yllä mainittu toimikoon johdatuksena lukemaani Dostojevskin möhkäleeseen nimeltä Karamazovin veljekset, jonka otin työn alle pari kuukautta sitten. Noina viattomina alkupäivinä vielä kuvittelin, että pystyisin kepeästi lukemaan kyseisen tiiliskiven runsaassa kuukaudessa, mutta sitten tuli koulu ja alati paheneva vitutus kirjaa kohtaan. Mikä sitten aiheutti vitutuksen?

Yksinkertaisesti sanottuna: saatananmoinen jaarittelu, jossa ei näkynyt päätä eikä häntää, vaan joka tuntui jatkuvan lähes loputtomiin. Oletin kirjan takakantta lukiessani, että pääsisin lukemaan jotain todella merkityksellistä romaania erinomaisine henkilöhahmoineen, kutkuttavine tarinoineen sekä näkemään sieluni silmin tuonaikaisen Venäjän maan melkein kuin silmieni edessä. Esimerkiksi Anna Karenina ja jopa toinen Dostojevskin tiiliskivistä eli Idiootti onnistuivat nimittäin siinä. Miten väärässä olinkaan ja miten monta kertaa olenkaan kironnut itseäni sen johdosta, että päätin aloittaa tämän kirotulta tuntuvat luku-urakan!

Kirjassa on siis päähenkilöinä hummaileva 50-vuotia isäpappa Karamazov, joka on onnistunut haalimaan itselleen varsin mittavan omaisuuden erityisesti koronkiskurina, sekä tämän kolme poikaa sekä yksi äpärä, jonka pappa sai aikaiseksi raiskattuaan paikallisen kylähullun. Nuorin poika, 20-vuotias Aleksei on poikakatraan kiltein ja samalla myös naiivein jäsen, joka on vuosikausia viettänyt munkkiluostarissa. Keskimmäinen poika on Ivan, joka on neljä vuotta Alekseita vanhempi ja jota kuvaillaan älykkääksi. Vanhin poika Dmitri on 28-vuotias ja kaikkein eniten hän muistuttaa isäänsä eli on sekoiluun ja kännäämiseen taipuvainen.

Jokainen noista edellämainituista tyypeistä pääsee kirjan sivuilla avaamaan sanaisen arkkunsa ja voi helvetti, miten paljon sitä tekstiä jokainen heistä suoltaakaan ulos. Kaiketi sen voi tulkita filosofiaksi, sillä se tuntui olevan Dostojevskin suosikkityylejä, mutta enimmäkseen se teksti, jota melkein 1100 sivulle on oksennettu, tuntuu täysin turhalta jargonialta ilman päätä tai häntää. Jokaisella päähenkilöllä tuntuu olevan jonkinlainen ruuvi löysällä, sillä he kaikki tuntuvat kilahtavan milloin mistäkin aiheesta, minkä jälkeen seuraa aina sovittelu, johon tuhrautuu taas muutama kymmenen sivua.

Kirjassa on kyllä juoni, jonka paljastan tässä heti, jotta muiden ei tarvitse kärsiä niin paljon kuin minä kärsin: äpärä tappaa isäpapan ja päättää lavastaa sen näyttämään vanhimman veljeksen tekosilta. Tuohon kutkuttavaan tilanteeseen päästään vasta jossain sivulla 600 tai jotain sinne päin, jonka jälkeen edessä on taas monta sataa sivua paskanjauhantaa ja isänmaallista hehkutusta äiti-Venäjästä sekä siitä, miten Jumalan valittu kansa venäläiset ovat. Vanhin veli tuomitaan murhasta karkoitettavaksi Siperiaan ja sen jälkeen itketään ja puhutaan taas pitkiä hienoja puheita vailla mitään sisältöä.

Kuten tästä purkauksesta voi päätellä, menetin hermoni sekä kiinnostukseni kirjaan kovin nopeasti aloitettuani sitä lukemaan, mutta koska olin päättänyt kahlata koko romaanin alusta loppuun, en palauttanut kirjaa takaisin kirjastoon ennen aikojaan. En muista, olenko koskaan kironnut niin paljon, kuin tätä kirjaa lukiessani ja tuo kiroaminen on johtunut nimenomaan siitä, että tarina eteni niin helvetin h-i-t-a-a-s-t-i, tekstin ja erityisesti turhan tekstin osuus oli niin tähtitieteellisen suuri, henkilöhahmot eivät herättäneet mitään mielenkiintoa ja kaikkein suurimpana syntinä oli Dostojevskin tapa kuvata lasten puhetyyliä.

Jos joku 13-vuotias pojankloppi jostain pikkukaupungista Jumalan selän takaa puhuu parikymppiselle miehelle (Alekseille) kuin joku saamarin 60-vuotias korkeakoulutettu jostain Pietarista, ollaan melkein science fictionissa. Tuo täysin epäuskottava asia sai minut monta kertaa harkitsemaan koko lukuprosessin keskeyttämistä, mutta en tehnyt niin, vaan purin hammasta ja toivoin painajaisen jossain vaiheessa päättyvän. Tuo hetki koitti vihdoin tänään eikä hetkeäkään liian aikaisin. Enemmänkin olisi avauduttavaa tästä massiivisesta pettymyksestä, mutta tässä olivat ne tärkeimmät syyt sille, miksi annan kirjalle niin surkean arvosanan.

*

P.S. Pahoittelut kirosanojen määrästä.

 

[Zaster]

Arvostan @alwahla sun sitkeyttä ja periksiantamattomuutta noinkin ylivoimaisen vastuksen edessä.

Itse en ole tuota lukenut ja alkaa tuntumaan etten tule koskaan edes yrittämään.

 

[alwahla]

Arvostan @alwahla sun sitkeyttä ja periksiantamattomuutta noinkin ylivoimaisen vastuksen edessä.

Itse en ole tuota lukenut ja alkaa tuntumaan etten tule koskaan edes yrittämään.

Ainoa Dostojevskin kirja, joka kannattaa kolmen luetun kirjan perusteella lukea, on Rikos ja rangaistus. Siinä on ensinnäkin alle 500 sivua, siinä on oikeasti kiinnostava juoni, se on koskettava eikä siinä uppouduta puhumaan paskaa samalla tavalla kuin Idiootissa ja varsinkaan tässä tiiliskivessä.

 

[Patarouva]

No niin. Painajainen on ohi ja voin vihdoin keskittyä muihin asioihin.

Tuo yllä mainittu toimikoon johdatuksena lukemaani Dostojevskin möhkäleeseen nimeltä Karamazovin veljekset, jonka otin työn alle pari kuukautta sitten. Noina viattomina alkupäivinä vielä kuvittelin, että pystyisin kepeästi lukemaan kyseisen tiiliskiven runsaassa kuukaudessa, mutta sitten tuli koulu ja alati paheneva vitutus kirjaa kohtaan. Mikä sitten aiheutti vitutuksen?

Yksinkertaisesti sanottuna: saatananmoinen jaarittelu, jossa ei näkynyt päätä eikä häntää, vaan joka tuntui jatkuvan lähes loputtomiin. Oletin kirjan takakantta lukiessani, että pääsisin lukemaan jotain todella merkityksellistä romaania erinomaisine henkilöhahmoineen, kutkuttavine tarinoineen sekä näkemään sieluni silmin tuonaikaisen Venäjän maan melkein kuin silmieni edessä. Esimerkiksi Anna Karenina ja jopa toinen Dostojevskin tiiliskivistä eli Idiootti onnistuivat nimittäin siinä. Miten väärässä olinkaan ja miten monta kertaa olenkaan kironnut itseäni sen johdosta, että päätin aloittaa tämän kirotulta tuntuvat luku-urakan!

Kirjassa on siis päähenkilöinä hummaileva 50-vuotia isäpappa Karamazov, joka on onnistunut haalimaan itselleen varsin mittavan omaisuuden erityisesti koronkiskurina, sekä tämän kolme poikaa sekä yksi äpärä, jonka pappa sai aikaiseksi raiskattuaan paikallisen kylähullun. Nuorin poika, 20-vuotias Aleksei on poikakatraan kiltein ja samalla myös naiivein jäsen, joka on vuosikausia viettänyt munkkiluostarissa. Keskimmäinen poika on Ivan, joka on neljä vuotta Alekseita vanhempi ja jota kuvaillaan älykkääksi. Vanhin poika Dmitri on 28-vuotias ja kaikkein eniten hän muistuttaa isäänsä eli on sekoiluun ja kännäämiseen taipuvainen.

Jokainen noista edellämainituista tyypeistä pääsee kirjan sivuilla avaamaan sanaisen arkkunsa ja voi helvetti, miten paljon sitä tekstiä jokainen heistä suoltaakaan ulos. Kaiketi sen voi tulkita filosofiaksi, sillä se tuntui olevan Dostojevskin suosikkityylejä, mutta enimmäkseen se teksti, jota melkein 1100 sivulle on oksennettu, tuntuu täysin turhalta jargonialta ilman päätä tai häntää. Jokaisella päähenkilöllä tuntuu olevan jonkinlainen ruuvi löysällä, sillä he kaikki tuntuvat kilahtavan milloin mistäkin aiheesta, minkä jälkeen seuraa aina sovittelu, johon tuhrautuu taas muutama kymmenen sivua,

Kirjassa on kyllä juoni, jonka paljastan tässä heti, jotta muiden ei tarvitse kärsiä niin paljon kuin minä kärsin: äpärä tappaa isäpapan ja päättää lavastaa sen näyttämään vanhimman veljeksen tekosilta. Tuohon kutkuttavaan tilanteeseen päästään vasta jossain sivulla 600 tai jotain sinne päin, jonka jälkeen edessä on taas monta sataa sivua paskanjauhantaa ja isänmaallista hehkutusta äiti-Venäjästä sekä siitä, miten Jumalan valittu kansa venäläiset ovat. Vanhin veli tuomitaan murhasta karkoitettavaksi Siperiaan ja sen jälkeen itketään ja puhutaan taas pitkiä hienoja puheita vailla mitään sisältöä.

Kuten tästä purkauksesta voi päätellä, menetin hermoni sekä kiinnostukseni kirjaan kovin nopeasti aloitettuani sitä lukemaan, mutta koska olin päättänyt kahlata koko romaanin alusta loppuun, en palauttanut kirjaa takaisin kirjastoon ennen aikojaan. En muista, olenko koskaan kironnut niin paljon, kuin tätä kirjaa lukiessani ja tuo kiroaminen on johtunut nimenomaan siitä, että tarina eteni niin helvetin h-i-t-a-a-s-t-i, tekstin ja erityisesti turhan tekstin osuus oli niin tähtitieteellisen suuri, henkilöhahmot eivät herättäneet mitään mielenkiintoa ja kaikkein suurimpana syntinä oli Dostojevskin tapa kuvata lasten puhetyyliä.

Jos joku 13-vuotias pojankloppi jostain pikkukaupungista Jumalan selän takaa puhuu parikymppiselle miehelle (Alekseille) kuin joku saamarin 60-vuotias korkeakoulutettu jostain Pietarista, ollaan melkein science fictionissa. Tuo täysin epäuskottava asia sai minut monta kertaa harkitsemaan koko lukuprosessin keskeyttämistä, mutta en tehnyt niin, vaan purin hammasta ja toivoin painajaisen jossain vaiheessa päättyvän. Tuo hetki koitti vihdoin tänään eikä hetkeäkään liian aikaisin. Enemmänkin olisi avauduttavaa tästä massiivisesta pettymyksestä, mutta tässä olivat ne tärkeimmät syyt sille, miksi annan kirjalle niin surkean arvosanan.

*

P.S. Pahoittelut kirosanojen määrästä.

Karamazovin veljekset on vuosia odottanut hyllyssäni sopivaa hetkeä lukemiseen.

Kirjoituksesi ei erityisesti lisännyt innokkuuttani kirjan aloittamiseen. Siitä huolimatta pitää kehaista päättäväisyyttäsi ja kiittää todella viihdyttävästä arvostelusta, joka pisti hymyilemään. Hienoa ja tunteikasta tekstiä!

 

[Rod Weary]

Tein melkein dostojevskimaisen urakan ja luin kaikki omistamani Tintit (ihan eka puuttuu, boikotoin Neuvostoliittoa) jälleen läpi. Olisko kolmas kerta. Ja kolmannen kerran tulin samaan lopputulokseen: eihän noita dialogeja yksinkertaisesti jaksa tuossa mittakaavassa. Taitaa olla hiukan yliarvostettu tuotanto muutenkin. Seuraavaksi ajattelin siirtyä tietokirjallisuuden pariin. Ei kestä fiktiota ihan hetkeen. Oliver Sacksia (nimi korjattu) voisi vihdoin kahlata.

 

[Zaster]

Ainoa Dostojevskin kirja, joka kannattaa kolmen luetun kirjan perusteella lukea, on Rikos ja rangaistus. Siinä on ensinnäkin alle 500 sivua, siinä on oikeasti kiinnostava juoni, se on koskettava eikä siinä uppouduta puhumaan paskaa samalla tavalla kuin Idiootissa ja varsinkaan tässä tiiliskivessä.

Itse olen tämän myös lukenut. Vaikka toki tämäkin oli paikoitellen hieman puuduttavaa luettavaa, oli tarina silti ihan mielenkiintoinen.

Uskallan väittää että nykyään olis mahdotonta saada Karamazovin Veljeksen tyylistä tekstiä läpi missään voittoa tavoittelevassa kustantamossa, varsinkin tuollaista sivumäärää.
Olisi itseasiassa mielenkiintoista olla näkemässä kustannustoimittajan ilme kun eteen lyödään yli tuhat sivua tuollaista tekstiä ja vielä saatesanoilla, mitään ei ole varaa karsia, juoni kärsii muuten :D

 

[Ilmari Ahde]

Sama juttu kuin @Patarouva lla Karamazovin veljesten kanssa, vie hyllypaikan eikä ole kertaakaan ollut edes lähellä lukuvuoroa, @alwahla otti luodin minunkin puolesta. Voisi viedä opuksen kirjaston kierrätyshyllyyn, Fedorin toinen tiiliskivikynäily, Idiootti jääköön vielä Rikoksen ja rangaistuksen rinnalle.

Jaa mitä luen, Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-sarjan kolmas osa, Kolmas valtakunta on käsittelyssä. Heikki Kännön uutukaisen Kädet kävin tänään käsiini hakemassa, Kännön aiempi, dostojevskimäinen murikka Jumalhämärä on vielä lukematta, vaan eipä tuo odotellessaan ole ruokaa pyytänyt.

 

[Kilgore Trout]

Sama juttu kuin @Patarouva lla Karamazovin veljesten kanssa, vie hyllypaikan eikä ole kertaakaan ollut edes lähellä lukuvuoroa, @alwahla otti luodin minunkin puolesta. Voisi viedä opuksen kirjaston kierrätyshyllyyn, Fedorin toinen tiiliskivikynäily, Idiootti jääköön vielä Rikoksen ja rangaistuksen rinnalle.

Jaa mitä luen, Karl Ove Knausgårdin Aamutähti-sarjan kolmas osa, Kolmas valtakunta on käsittelyssä. Heikki Kännön uutukaisen Kädet kävin tänään käsiini hakemassa, Kännön aiempi, dostojevskimäinen murikka Jumalhämärä on vielä lukematta, vaan eipä tuo odotellessaan ole ruokaa pyytänyt.

Minulla on menossa Karl Ove Knausgårdin uusin Ikuisuuden sudet. Olen myös joskus lukenut @alwahla :n mainostaman Karamazovin veljekset, ja jos ei aika ole ihan kullannut muistoja, niin jälkimmäisessä tapahtuu enemmän ja vauhdikkaammin.

Oheisessa kuvassa maailmanlaajuiset klassikot tiivistettynä.

 

[Dynamo]

Itse olen tämän myös lukenut. Vaikka toki tämäkin oli paikoitellen hieman puuduttavaa luettavaa, oli tarina silti ihan mielenkiintoinen.

Uskallan väittää että nykyään olis mahdotonta saada Karamazovin Veljeksen tyylistä tekstiä läpi missään voittoa tavoittelevassa kustantamossa, varsinkin tuollaista sivumäärää.
Olisi itseasiassa mielenkiintoista olla näkemässä kustannustoimittajan ilme kun eteen lyödään yli tuhat sivua tuollaista tekstiä ja vielä saatesanoilla, mitään ei ole varaa karsia, juoni kärsii muuten :D

Onko tuo mahdollisesti niitä kirjoja, jotka on alunperin julkaistu jonkin lehden jatkokertomuksena?

Itse pääsin Rikosta ja rangaistusta jonkun sata sivua, kunnes totesin, että voin käyttää aikani paremminkin.

 

[Zaster]

Onko tuo mahdollisesti niitä kirjoja, jotka on alunperin julkaistu jonkin lehden jatkokertomuksena?

Itse pääsin Rikosta ja rangaistusta jonkun sata sivua, kunnes totesin, että voin käyttää aikani paremminkin.

Joo näin minäkin muistelisin, oli ilmeisesti aika yleinenkin tapa tuolloin julkaista näitä jatkokertomuksia lehdissä. jotkut niistä sitten koottiin kirjaksi asti ja toiset vain katosivat lehtien hävitessä.

 

[Ilmari Ahde]

Knausgårdin Aamutähti-sarjan Kolmas valtakunta luettu. Ikuisuuden sudet oli hieman vaisu ja junnaava, tässä oli ensimmäisen osan henkeä, aiemmista osista tuttuja mukana ja mystinen tähti möllötti taivahalla. Jostain luin joku kerta, että viisiosainen saaga tämä olisi, mikäpä hänessä.

 

[alwahla]

Tällä kertaa lainasin kirjastosta Naiose Dolanin kirjan Jänniä aikoja, jonka lukeminen on yksi äidinkielen tehtävistä. Kyseessä on ensimmäinen 2020-luvulla kirjoitettu kirja, jota olen lukenut ja ihan rehellisesti sanottuna täytyy todeta, että kirjassa käytetty puhekieli särähtää pahasti "korvaan". Olen niin voimakkaasti tottunut kirjakieleen, että sen puuttuminen laskee merkittävästi kirjan pisteitä. Joka tapauksessa: kirja on ainakin järkevämmän tuntuinen kuin se saatanan Karamazovin veljekset, jonka viimeksi luin. Toivottavasti tämä kirja pyyhkii ainakin osan edellisen lukukokemuksen aiheuttamasta vitutuksesta mennessään.

 

[Shardik]

No niin. Painajainen on ohi ja voin vihdoin keskittyä muihin asioihin.

Tuo yllä mainittu toimikoon johdatuksena lukemaani Dostojevskin möhkäleeseen nimeltä Karamazovin veljekset, jonka otin työn alle pari kuukautta sitten. Noina viattomina alkupäivinä vielä kuvittelin, että pystyisin kepeästi lukemaan kyseisen tiiliskiven runsaassa kuukaudessa, mutta sitten tuli koulu ja alati paheneva vitutus kirjaa kohtaan. Mikä sitten aiheutti vitutuksen?

Yksinkertaisesti sanottuna: saatananmoinen jaarittelu, jossa ei näkynyt päätä eikä häntää, vaan joka tuntui jatkuvan lähes loputtomiin. Oletin kirjan takakantta lukiessani, että pääsisin lukemaan jotain todella merkityksellistä romaania erinomaisine henkilöhahmoineen, kutkuttavine tarinoineen sekä näkemään sieluni silmin tuonaikaisen Venäjän maan melkein kuin silmieni edessä. Esimerkiksi Anna Karenina ja jopa toinen Dostojevskin tiiliskivistä eli Idiootti onnistuivat nimittäin siinä. Miten väärässä olinkaan ja miten monta kertaa olenkaan kironnut itseäni sen johdosta, että päätin aloittaa tämän kirotulta tuntuvat luku-urakan!

Kirjassa on siis päähenkilöinä hummaileva 50-vuotia isäpappa Karamazov, joka on onnistunut haalimaan itselleen varsin mittavan omaisuuden erityisesti koronkiskurina, sekä tämän kolme poikaa sekä yksi äpärä, jonka pappa sai aikaiseksi raiskattuaan paikallisen kylähullun. Nuorin poika, 20-vuotias Aleksei on poikakatraan kiltein ja samalla myös naiivein jäsen, joka on vuosikausia viettänyt munkkiluostarissa. Keskimmäinen poika on Ivan, joka on neljä vuotta Alekseita vanhempi ja jota kuvaillaan älykkääksi. Vanhin poika Dmitri on 28-vuotias ja kaikkein eniten hän muistuttaa isäänsä eli on sekoiluun ja kännäämiseen taipuvainen.

Jokainen noista edellämainituista tyypeistä pääsee kirjan sivuilla avaamaan sanaisen arkkunsa ja voi helvetti, miten paljon sitä tekstiä jokainen heistä suoltaakaan ulos. Kaiketi sen voi tulkita filosofiaksi, sillä se tuntui olevan Dostojevskin suosikkityylejä, mutta enimmäkseen se teksti, jota melkein 1100 sivulle on oksennettu, tuntuu täysin turhalta jargonialta ilman päätä tai häntää. Jokaisella päähenkilöllä tuntuu olevan jonkinlainen ruuvi löysällä, sillä he kaikki tuntuvat kilahtavan milloin mistäkin aiheesta, minkä jälkeen seuraa aina sovittelu, johon tuhrautuu taas muutama kymmenen sivua.

Kirjassa on kyllä juoni, jonka paljastan tässä heti, jotta muiden ei tarvitse kärsiä niin paljon kuin minä kärsin: äpärä tappaa isäpapan ja päättää lavastaa sen näyttämään vanhimman veljeksen tekosilta. Tuohon kutkuttavaan tilanteeseen päästään vasta jossain sivulla 600 tai jotain sinne päin, jonka jälkeen edessä on taas monta sataa sivua paskanjauhantaa ja isänmaallista hehkutusta äiti-Venäjästä sekä siitä, miten Jumalan valittu kansa venäläiset ovat. Vanhin veli tuomitaan murhasta karkoitettavaksi Siperiaan ja sen jälkeen itketään ja puhutaan taas pitkiä hienoja puheita vailla mitään sisältöä.

Kuten tästä purkauksesta voi päätellä, menetin hermoni sekä kiinnostukseni kirjaan kovin nopeasti aloitettuani sitä lukemaan, mutta koska olin päättänyt kahlata koko romaanin alusta loppuun, en palauttanut kirjaa takaisin kirjastoon ennen aikojaan. En muista, olenko koskaan kironnut niin paljon, kuin tätä kirjaa lukiessani ja tuo kiroaminen on johtunut nimenomaan siitä, että tarina eteni niin helvetin h-i-t-a-a-s-t-i, tekstin ja erityisesti turhan tekstin osuus oli niin tähtitieteellisen suuri, henkilöhahmot eivät herättäneet mitään mielenkiintoa ja kaikkein suurimpana syntinä oli Dostojevskin tapa kuvata lasten puhetyyliä.

Jos joku 13-vuotias pojankloppi jostain pikkukaupungista Jumalan selän takaa puhuu parikymppiselle miehelle (Alekseille) kuin joku saamarin 60-vuotias korkeakoulutettu jostain Pietarista, ollaan melkein science fictionissa. Tuo täysin epäuskottava asia sai minut monta kertaa harkitsemaan koko lukuprosessin keskeyttämistä, mutta en tehnyt niin, vaan purin hammasta ja toivoin painajaisen jossain vaiheessa päättyvän. Tuo hetki koitti vihdoin tänään eikä hetkeäkään liian aikaisin. Enemmänkin olisi avauduttavaa tästä massiivisesta pettymyksestä, mutta tässä olivat ne tärkeimmät syyt sille, miksi annan kirjalle niin surkean arvosanan.

*

P.S. Pahoittelut kirosanojen määrästä.

Minullakin tuo Karamazovin veljekset oli hyllyssä pitkään. Lopulta päädyin kuitenkin kuuntelemaan sen äänikirjana. Allekirjoitan kaiken viestistäsi. Oli suuri pettymys. Etenkin, kun tykkäsin aikanaan paljon Rikoksesta ja Rangaistuksesta.

 

[Tombe76]

Itse pääsin Rikosta ja rangaistusta jonkun sata sivua, kunnes totesin, että voin käyttää aikani paremminkin.

Vähän ylimielisesti tokaisin v.1994 lukion äidinkielen opettajalle, Masalle, että valitse sinä kirja... kun piti joku kirja-analyysi työstää. No hän valitsi kirjan Rikos ja Rangaistus. Meillä oli opettajan kanssa "oikein hyvä suhde". Pääsi kuittaamaan. Itse sain kuitenkin viimeisen sanan kun ylioppilas-aine tuli huomattavan paljon korkeampana takaisin kun mitä tämä opettaja oli arvioinut. Ei ihan hirveästi arvostanut tuotoksiani.

Joku sata sivua minäkin sitä jaksoin ja sitten sattumalta löysin jostain toisesta kirjasta (kun Internettiä ei oikein ollut) ko. kirjasta tehdyn analyysin, jota sitten sopivasti käyttäen hoidin homman. En tiedä tajusiko opettaja eikä sillä ollut edes mitään väliä.

Pitäisikähän nyt, 30v myöhemmin, lukea tuo oikeasti alusta loppuun? Joskus toisenkin kerran yrittänyt mutta jäänyt kesken.

 

[alwahla]

Jotenkin hämmentävää lueskella tätä kritiikkiä, joka kohdistuu ihan siedettävän sivumäärän omaavaan romaaniin. Myönnän toki ensimmäisenä, että Dostojevski ja keveys ovat sanoja, jotka eivät koskaan esiinny samassa lauseessa, mutta onhan tuo Rikos ja rangaistus ihan eri maata, kun vertaa sitä esimerkiksi Idioottiin. Raskas kirja kuin mikäkin, mutta luulisi ihmisillä sen verran olevan taistelumieltä ja sitkeyttä, että kykenisivät tarttumaan tuohon haasteeseen.

 

[Dynamo]

Jotenkin hämmentävää lueskella tätä kritiikkiä, joka kohdistuu ihan siedettävän sivumäärän omaavaan romaaniin. Myönnän toki ensimmäisenä, että Dostojevski ja keveys ovat sanoja, jotka eivät koskaan esiinny samassa lauseessa, mutta onhan tuo Rikos ja rangaistus ihan eri maata, kun vertaa sitä esimerkiksi Idioottiin. Raskas kirja kuin mikäkin, mutta luulisi ihmisillä sen verran olevan taistelumieltä ja sitkeyttä, että kykenisivät tarttumaan tuohon haasteeseen.

Taustalla "saattaa olla" myös mainitsemattomia seikkoja, kuten vaikkapa raskas työjakso, joka johti siihen, että eteneminen oli hidasta ja sitten piti aloittaessa palata pari sivua takaisin, jotta taas pääsi juoneen kiinni. Ehkä palaan kirjaan myöhemmin.