Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[lemponen]

Mihail Šiškin - Sota vai rauha : kirjoituksia Venäjästä ja lännestä

Šiškin ei ole hallituksen pitämä henkilö Venäjällä enkä ihmettele, hyvin avasi venäläistä maailmankatsomusta. Tämä diktaattorien alistama kansa taitaa tykätä kurjuudesta ja kovasta kurista, luulevat että kaikki muutkin kansat tykkäisi samasta. Mutta ei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin, Venäjän väestö hupenee hyvää tahtia ilman erikoisoperaatioitakin.

Täytyy ottaa myös tämä jossain vaiheessa kuunteluun, kun Bookbeatistakin jo löytyy. Nämä Venäjä ja Neuvostoliitto -aiheiset teokset, joita on viime vuosina julkaistu ja olen viime kevään jälkeen lukenut, ovat kyllä olleet todella mielenkiintoisia.

 

[alwahla]

Daphne du Maurierin Rebekka tuli luettua tuossa kuun alussa, mutta laiskuuttani en ole jaksanut rustata siitä vielä arvostelua. No, nyt tuo puute korjataan.

Kertojana kirjassa toimii nimettömäksi jäänyt uusi rouva de Winter, joka on suunnilleen 20-vuotias nuori nainen, todella heikolla itsetunnolla varustettu ja naiivi, mikä johtuu hänen taustastaan sekä kokemattomuudestaan. Max de Winter on puolestaan suunnilleen 40-vuotias leskimies, joka on vuoden ajan toipunut traagisesta onnettomuudesta, jonka seurauksena hänen ensimmäinen vaimonsa eli kirjan nimihenkilö Rebekka menehtyi.
Kolmas päähenkilö kirjassa on de Winterin taloudenhoitaja, vanha rouva Danvers, joka oli äärimmäisen läheinen Rebekan kanssa ja suhtautuu erittäin torjuvasti ja vihamielisesti uuteen de Winteriin.
Neljäntenä päähenkilönä voisi pitää Manderleyn valtavaa kartanoa, jossa uusi aviopari aloittaa yhteisen elämänsä, siksi usein se vilahtelee puheissa ja siksi tarkkaan siitä kerrotaan lähes jokaisella sivulla.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti kertojan kuvaus heikolla itsetunnolla ja syvällä epäluulolla varustetusta naisesta eli uudesta rouva de Winteristä. Mitä pitemmälle avioliitto etenee, sitä epävarmemmaksi hän tulee ja koska Rebekan haamu (vertauskuvallisesti) tuntuu erittäin vahvana kartanossa ja koska uusi rouva de Winter olettaa Maxin pidättyväisyyden johtuvan tämän kaipauksesta entistä vaimoaan kohtaan (sekä hiljalleen paljastuvan Danversin syvän vastenmielisyyden kertojaa kohtaan), kertoja alkaa uskoa, että hänen ja Maxin avioliitto on virhe.

Kun totuus Rebekasta sitten paljastuu (tämä oli mitä ilmeisimmin täysi psykopaatti, joka teki Maxin elämästä helvettiä heilastelemalla kaikkien talossa käyvien miesten kanssa, uhkailemalla ja kiristämällä näitä sekä muutenkin olemalla veemäinen ämmä) sekä varsinkin se, ettei Max ole koskaan rakastanut tätä vaan vihannut sydämensä kyllyydestä, tarina jotenkin lopahtaa ja siitä tulee semmoista puuroista mössöä, joka tuo huonolla tavalla mieleen esimerkiksi Ernest Hemingwayn Jäähyväiset aseille -romaanin.

Yhteenvetona voisi todeta, että kirja on ihan pätevä omassa genressään, mutta en nostaisi sitä parhaimpien psykologisten trillerien joukkoon, koska siihen tämä (hyvästä alusta huolimatta) on aivan liian heikko. Alfred Hitchcock muuten ohjasi kirjaan perustuvan elokuvan vuonna 1940 ja juuri tuon leffan vuoksi päätin lukea tämän kirjan.

***

 

[Iisoppi]

Vesa Sisättö: Huuhaa-Suomen historia
Kyllähän tuossa oli paljon mikä minua kiinnosti. Juuri se että mihin aikoinaan uskottiin ja mitä yritettiin todistaa oikeaksi. Ja mitä pidettiin keksittynä. Paljon tarinoita. Kirjassa oli juttuja jotka on utopistisia ja osittain uskomattomia ja joihin kyllä aikoinaan uskottiin. Ihan hyvä kirja jossa asioita oli kerätty hyvin yhteen. Taustoja yritettiin selvittää hyvin. Kirja viihdytti kyllä ja suosittelen jos aihe kiinnostaa.

 

[D.Santon]

Ei nyt hirveästi ole tullut lueskeltua viime aikoina.

-Antti Tuomainen: Tapahtuu huomenna

Itselleni uusi tuttavuus kirjailijana. Pitänee perehtyä enemmän. Nyt kyseessä siis pienoisromaani, ihan sujuvaa tekstiä. En oikein sen kummempia osaa sanoa, oikeastaan sellainen tarina jota saisi laajennnettua pidemmäksikin tarinaksi, mutta menee se näinkin jos kerran niin on tarkoitettu. Loppui ennen kuin edes pääsi vauhtiin, mielestäni.

-Mark Frost: The List of Seven & The Six Messiahs

Kyseessä siis kokenut kirjailija ja käsikirjoittaja, muun muassa käsikirjoittanut Hill Street Bluesia ja oli luomassa Twin Peaksia yhdessä David Lynchin kanssa. Muitakin kirjallisia teoksia löytyy, mutta enempää en ole (tähän mennessä) lukenut. Ohjaustöitäkin on muutamia.

The List of Seven: Viktoriaanisen ajan Englantiin sijoittuva tarina, ns. historiallista fiktiota. Sir Arthur Conan Doyle päähenkilönä, lukuisia aitoja historiallisia henkilöitä tarinassa on muitakin (mm. Bram Stoker, Helen Blavatsky) mutta tapahtumat ovat fiktiivisiä ja sijoittuvat eri puolille sen ajan Englantia. Jännittävä seikkailukertomus yliluonnollisine elementteineen, joka pitää otteessaan loppuun asti. Hienoa tarinankerrontaa Frostilta ja tyylikästä kielenkäyttöä, ja perinteistä hyvä vastaan paha- asetelmaa. Kyseessä siis Frostin esikoisteos.

The Six Messiahs: Jatko-osa edelliselle. Suoraviivaisempi kerronnaltaan, mutta yhtä otteessaan pitävä. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat 1890-luvun Amerikkaan, jossa liikutaan sujuvasti paikasta toiseen kohti lopullista tapahtumapaikkaa erilaisten henkilöiden ja tarinoiden nivoutuessa vääjäämättä yhteen. Pientä miinusta hieman äkillisestä ja töksähtävästä lopusta, mutta kokonaisuus oli omaan mieleeni toimiva, ja Frost osoitti taas tarinankerronnalliset lahjansa. Harmittavasti enempää jatkoa ei tälle aihepiirille saati hahmoille enää tullut.

Lisättänäänköön vielä, että kumpaisessakin teoksessa yhdistävänä tekijänä erilaisia kultteja ja uskontoja.

 

[Ilmari Ahde]

Ei nyt hirveästi ole tullut lueskeltua viime aikoina.

-Antti Tuomainen: Tapahtuu huomenna

Itselleni uusi tuttavuus kirjailijana. Pitänee perehtyä enemmän. Nyt kyseessä siis pienoisromaani, ihan sujuvaa tekstiä. En oikein sen kummempia osaa sanoa, oikeastaan sellainen tarina jota saisi laajennnettua pidemmäksikin tarinaksi, mutta menee se näinkin jos kerran niin on tarkoitettu. Loppui ennen kuin edes pääsi vauhtiin, mielestäni.

Antti Tuomainen on pahuksen hyvä, Mies joka kuoli oli ensikosketus Tuomaiseen ja jopa maistui, mainioita hahmoja ja mustaa huumoria. Harvoinpa omalla kohdalla niin käy, että hymyilyttää ihan ääneen lukiessa mutta tämän kohdalla niin kävi. Hyvä on myös trilogia Jäniskerroin -> Hirvikaava -> Majavateoria. On siinäkin sisähuvipuiston työntekijöissä aikamoista sakkia mukana.

Jos tässä tohtii suositella, niin Sami Lopakan kaksi teosta, Marras ja Loka, on näitä kirjoja, joita lukiessa oli poski märkänä eikä ollut surun kyyneltä.

 

[Amerikanihme]

No en tiedä käykö kirjasta, mutta jonkinlainen kuvakirjahan tuo on. "It Hurts To Win" on (kuva)kertomus Vegas Golden Knightsin NHL-joukkueen matkasta kohti Stanley Cupia. Mielenkiintoisesti siihen on mahdutettu paljon pelaajien puheenvuoroja, joissa he puhuvat toisistaan, valmentajasta ja joukkueen muusta johtoportaasta. Ja päinvastoin. On mielenkiintoista saada tällainen "inside information" näkökulma joukkueen tekemisiin. Kaikki ei ole pelkkää country club -touhua, vaikka sellainen ilmapiiri joukkueen pukukopissa ilmeisesti vallitsi pari vuotta sitten. Bruce Cassidy toi vastuullisuutta touhuun ja sai pelaajat suorittamaan heidän äärirajoillaan, josta pelaajat eivät välttämättä aina tykänneet, mutta lopputuloksesta ei voi kiistellä.

Toinen kirja jota luen, on "The Bonfire of Vanities". Naapurustossamme kävelevä 81 vuotias Allen antoi tämän kirjan luettavakseni. Kertoo jostain 1980-luvun joukkovelkakirjoja myyvästä Sherman McCoysta, joka onnistuu rakastajattarensa kanssa ajamaan mustan pojan yli Bronxissa, New Yorkissa. Kirjoittaja on Tom Wolfe. On kyllä raadollista ja maallista sanojen helinää tämä kirja. Vielä olisi yli 400 sivua edessä, huh-huh.

Lopuksi vielä menossa on "The Explanation of the Holy Gospel According to St. Luke". Blessed Theophylact of Ochrid selittää, miten tuo evankeliumi pitäisi tulkita, jae jakeelta. Ihan mielenkiintoisia ajatuksia aina välillä.

 

[alwahla]

Monen vuoden tauon jälkeen olen päättänyt lukea Arto Paasilinnaa ja varasinkin kirjastosta itselleni Jäniksen vuoden. Tämä valinta liittyy alkaneisiin lukio-opintoihin, joiden johdosta tulin viimeksi lukeneeksi Daphne du Maurierin Rebekan. Kummoisia en kirjalta odota, mutta ainakaan ei tarvitse pähkäillä sen kanssa viikkokausia.

 

[Skruf]

Ben Macintyre: Colditzin vangit
Toisen maailmansodan aikaan mennään taas, tällä kertaa Colditzin linnaan/vankilaan. Mukaansatempaisevaa tekstiä taas kerran.

 

[Leon]

Antti Tuomainen on pahuksen hyvä

Mua häiritsee, kun on Antti Tuomainen, Arttu Tuominen ja Arttu Tuomainen. Viimeksi mainittua olen lukenut. Ehkä.

E. Ei kyllä se oli Antti Tuomainen, mitä olin lukenut :D

 

[Ilmari Ahde]

Mua häiritsee, kun on Antti Tuomainen, Arttu Tuominen ja Arttu Tuomainen. Viimeksi mainittua olen lukenut. Ehkä.

E. Ei kyllä se oli Antti Tuomainen, mitä olin lukenut :D

Kirjailevia Paasilinnojakin oli neljä, toisistaan erottuvammat etunimet sentään.

 

[Wiljami]

Kiitoksia vihjeestä, piti laittaa varaukseen kirjastolta. Viimeinen vuosi tullut luettua lähinnä fantasiagenren alle menevää niin välipalana voisi mennä hyvinkin stand-alone historiallinen dekkari.

Ei ollut välipala mutta ei ollut oikeastaan historiallinen dekkarikaan. Tuli tahkottua läpi, kieli oli hyvää mutta omaan makuun tarina ei vaan vienyt mennessään vaikka jossain vaiheessa saattoikin ymmärtää allegorisuuden ja useissa paikoin hymähdellä rivien välistä jatkuvasti hyppiville kuvauksille koko kansan (paitsi dissidenttien) rakastamista johtohahmoista (kustakin vuorollaan). Ei mikään nopeatempoisinkaan lukukokemus, 1,5 kuukauden illat meni tuon kanssa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin nukahtamiskirjana sen verran raskassoutuinen että parin sivun jälkeen lähtee taju.

Seuraavaksi siirto todennäköisesti ihan toiseen ääripäähän kun kirjastosta varauksessa T. Kingfisherin ymmärtääkseni hassuttelufantasiaa.

 

[Big Joe]

Näköjään hetki vierähtänyt kun tänne viimeksi kirjoittanut enkä ole varma edes mitä kaikkea tässä välissä tullut luettua.

Viimeksi oli kesken Kingin Epätoivon Kaupunki mikä oli mielestäni hyvä ja tarina olisi toiminut myös ilman yliluonnollisuutta.

Sen jälkeen tullut ainakin luettua Kingin uudemmasta päästä Myöhemmin ja Billy Summers. Myöhemmin oli aika keskiverto kirja Kingiltä. Taas sitten Billy Summers oli parasta Kingiä mitä hetkeen tullut luettua, erittäin toimiva dekkari ilman mitään yliluonnollista (paitsi pienet viittaukset Hohtoon).

Myös Kingin novellikokoelma Sydänyö tuli luettua. Ensimmäinen tarina Langolieerit oli erittäin hyvä, toinen tarina Salainen ikkuna, salainen puutarha taas oli vähän ennalta arvattava. Kirjastopoliisi ja Aurinkokoira olivat ihan ok.

Näiden lisäksi sain myös vihdoin aikaiseksi lukea Taru Sormusten Herrasta ja olipahan elämys. Heittämällä yksi parhaita kirjoja mitä olen lukenut.

Nyt luettavana ikuisuusprojekti Silmarillion, olen sen muutaman kerran aloittanut mutta aina jäänyt kesken. Nyt kirjan puolessa välissä, hyvältä vaikuttaa mutta välillä vain vähän vaikea pysyä perässä kenestä/keistä puhutaan kun haltiakielen nimiä vilahtelee kokoajan tekstin seassa.

 

[Leon]

Taas sitten Billy Summers oli parasta Kingiä mitä hetkeen tullut luettua, erittäin toimiva dekkari ilman mitään yliluonnollista (paitsi pienet viittaukset Hohtoon).

Jännitin varmaan eniten tuota lukiessani sitä, koska se yliluonnollinen elementti iskee. Joku ihan yksittäinen häivähdys siinä oli, mutta sekään ei oikeastaan liittynyt tarinaan millään tavalla. Tykkäsin.

 

[Krepo]

Al Strachanin kirjoittaman 99 Wayne Grezkyn tarina kirjan lukaisin tässä parin päivän aikana. Oli kyllä hetkittäin melko tuskaisaa luettavaa. Niin paskasti kirjoitettu fani pojan kirjoitelma oli tuo.

Ei ole epäselvyyttä siitä, kuinka hyvä pelaaja Väinö oli. Onnistumisia jaksettiinkin kerrata kiitettävästi. Joita toki riittää. Epäonnistumisista, taikka muista vaikeuksista unohtuikin sitten kertoa suurilta osin. Wäinön 4 vuotisesta valmennus urasta kirjoitettiin vaivaisen sivun verran. Olisi ollut mielenkiintoista luettavaa juurikin tuo aika.

En suosittele kirjaa, kuin kaikista suurimmille 99 faneille.

 

[Dino]

Juuri sain illalla päätökseen Lauri Nummenmaan kirjan Ihmisluonnon pahuus ja pimeä puoli. Aiheena erittäin mielenkiintoinen, mutta jotenkin jäi vähän piippuun tuo kirja. Oli aika kuivakkaa luettavaa, ja olisin ehkä toivonut että mukaan olisi tuotu enemmän jotain konkreettisia esimerkkejä. Nyt oli vaan sellaista vähän kuivaa analyysia.

Sitä en ole vielä päättänyt, minkä otan seuraavaksi lukuun.

 

[Eddie]

Pitääpä tuo Billy Summers laittaa lukuun/kuunteluun. Kaksi kertaa olen yrittänyt ja kaksi kertaa pitkästynyt alussa. En tiedä, mitä olen odottanut, mutta ei ole tarina siinä alussa tempaissut mukaan. Yleensä kyllä Kingistä pidän.

Kuunneltua on tullut taas paljon:

Muinais Venäjän myytti: Kiovan Rus, Ukrainan ja vanhan Venäjän historia.

Melkoinen tietopläjäys. Kertoo ilmeisesti ihan hyvin miten nykyisyyteen on päädytty. Tututusti Venäjä on toiminut jo pitkään, kuten se on toiminut ja mitä se kokee pitävän omanaan ja muuttaen historian kirjoitusta oman edun ja tarpeen mukaan. Kyllähän noissa kaikissa Vladimireissa, Jaroslaveissa, Ivanoissa jne lahjaakkaasti sekaisin menee, kun vuosisadat etenee, ainakin kuuntelemalla. Vaikka tässä kirjoitetaan Venäjää "ymmärtävästi", niin muistutetaan kuitenkin tuosta historian muokkauksesta jo menneinä aikoina.

Muita tietokirjoja..Linda Rantanen: Jos Minä en sinua saa. Raakoja tositarinoita siitä, mitä mustasukkaisuus ehkä pahimmillaan tuottaa. Ihan mielenkiintoinen.

Sitten Keskisarjan Suomen ainoa sarjamurhaaja Juhani Adaminpojan rikos ja.. Ei kovin mielenkiintoinen hahmo ollut tämä, surullinen ja surkea tapaus.

Timo Rossin kirja Lapinlahden linnuista oli erittäin hyvä. Omasin täysin väärän mielikuvan tästä poppoosta. Mielenkiintoinen oli myös Markus Laakson Amorphis teos. Paljon yllättävää myös siinä.



Mikaela Bleytä, Heine Bakkeidia ja Joel Dickeriä on muuten tullut kuunneltua. Ihan laatu jännitystä/dekkaria.

 

[Kilgore Trout]

Ei ollut välipala mutta ei ollut oikeastaan historiallinen dekkarikaan. Tuli tahkottua läpi, kieli oli hyvää mutta omaan makuun tarina ei vaan vienyt mennessään vaikka jossain vaiheessa saattoikin ymmärtää allegorisuuden ja useissa paikoin hymähdellä rivien välistä jatkuvasti hyppiville kuvauksille koko kansan (paitsi dissidenttien) rakastamista johtohahmoista (kustakin vuorollaan). Ei mikään nopeatempoisinkaan lukukokemus, 1,5 kuukauden illat meni tuon kanssa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin nukahtamiskirjana sen verran raskassoutuinen että parin sivun jälkeen lähtee taju.

Seuraavaksi siirto todennäköisesti ihan toiseen ääripäähän kun kirjastosta varauksessa T. Kingfisherin ymmärtääkseni hassuttelufantasiaa.

Orhan Pamukilla oli liikaa sanoja käytettävissään, ja minullakin tuo kirja kesti pitkään. Oli pakko lukea jotain vetävämpää välissä pariinkin otteeseen.

Nyt luen vaihteeksi fantasiaa, vieläpä kiinnostavaa fantasiaa eli Leigh Bardugon Salatun tiedon seuraa. Fantasia on usein saman kaavan toistoa, mutta tässä on taikuuteen saatu erilainen ote. Luulen silti, että nuoret aikuiset nauttivat tästä enemmän kuin minä.

 

[Ilmari Ahde]

Nyt on menossa turkkilaisen Orhan Pamukin Ruttoyöt, vaatimattomasti 818-sivuinen dekkaria ja historiallista romaania yhdistelevä kertomus kuvitteellisesta ruttoepidemian eristämästä Välimeren saaresta vuonna 1901. Toistaiseksi, yli 100 sivun jälkeen, kirja on pitänyt otteessaan, joten sivumäärä ei rasita muita kuin ranteita.

Ei ollut välipala mutta ei ollut oikeastaan historiallinen dekkarikaan. Tuli tahkottua läpi, kieli oli hyvää mutta omaan makuun tarina ei vaan vienyt mennessään vaikka jossain vaiheessa saattoikin ymmärtää allegorisuuden ja useissa paikoin hymähdellä rivien välistä jatkuvasti hyppiville kuvauksille koko kansan (paitsi dissidenttien) rakastamista johtohahmoista (kustakin vuorollaan). Ei mikään nopeatempoisinkaan lukukokemus, 1,5 kuukauden illat meni tuon kanssa. Toisaalta ehkä ihan hyväkin nukahtamiskirjana sen verran raskassoutuinen että parin sivun jälkeen lähtee taju.

Tämä on minullakin odottelemassa, kirjakaupan bonus oli menossa vanhaksi ja pitihän se käyttää, Joël Dickerin uutukaista Alaska Sandersin tapaus, ei ollut juuri silloin saatavilla niin otin Pamukin. Dicker tuli juuri kotiutettua Elisan e-kirjakaupasta alehintaan.

 

[Eddie]

Jeffrey Archeria tässä nyt kuunnellu taas pienen tauon jälkeen. Tajusin nyt, mikä tässä ärsyttää. Vaikka tarinat ja juonet on ihan hyviä, niin tarinat etenee jotenkin vähän liian nopeaa. Tulee fiilis, että rakenne on tehty ranskalaisilla viivoilla ja sitä kirjoitetaan puhtaaksi. Esimerkiksi mitään kuvauksia ympäröivästä maailmasta ei ole. Asioita vain tapahtuu jossain ja joidenkin henkilöiden tekemänä. En tiedä onko tämä Archerin tyyli kaikissa kirjoissa, mutta ainakin tässä Oikeus ja Kohtuus kirjassa tämä on tyyli. Yhtä aikaa tekee mieli jättää kesken, mutta silti vähän kiinnostaa, miten Williamin tarina etenee.

 

[Kilgore Trout]

Luin Olga Tokarczukin esseen Ognosia. Tokarczuk on ollut minulle hankala rasti luettavaksi, vaatii erityisen mielentilan, että hänen kirjoihinsa jaksaa keskittyä.

Niinpä 37-sivuinen vihkonen oli huomattavasti helpompi lähestyttävä, sillä "Vauriot ognosian alueella ilmenevät kyvyttömyytenä nähdä maailma integraalisena kokonaisuutena, ts. kaiken näkemisenä toisistaan erillisenä; näiden vaurioiden yhteydessä häiriintyvät myös -> tilannetaju ja kyky synteesiin ja toisistaan näennäisesti irrallisten faktojen yhdistämiseen. Ognosiavaurioiden hoidossa käytetään usein romaaniterapiaa (hätätapauksissa myös novelleja).", kuten esseen takakansitekstissä sanotaan.

 

[Hollanti]

Remeksen uusimman kuuntelin töissä tänään loppuu. Sama juonihan jokaisessa kirjassa on, ja tuokin oli ihan mukiinmenevä sarja. Ehkä paikoitellen vähän sekavahko.

vähän toivoin, että "operaatio lumisade" olisi onnistunut, ja seuraavissa kirjoissa oltais käsitelty siitä kriisistä selviytymistä, mutta ilmesti Remes ei enää kirjoittele saagoja

Huomenna kuunteluun lähtee Helena Immosen "Napakettu"

 

[Dino]

Tässä välissä luin Tuomas Mustikaisen aika yksipuolisesta näkökulmasta kirjoitetun kirjan palestiinalaisista, eli Kielletty kansa. Aihe kiinnostaa, kun se nyt taas nousi ikävällä tavalla uudelleen pinnalle, mutta kirjassa häiritsi tuo selkeä valinta, että kirja oli kerrottu hyvin pitkälti palestiinalaisten narratiivilla ja israelilaisten puolelta oli valittu mukaan vain sellaisten ihmisten näkemyksiä, jotka vastustivat Israelin nykyistä politiikkaa ja suhtautumista palestiinalaisiin. Kirjan mielenkiintoisin osio oli loppupuolella ollut luku homoseksuaalien asemasta palestiinalaisalueilla ja vanhoillisessa Jerusalemissa verrattuna esim. liberaaliin Tel Aviviin. Se oli aika karua luettavaa.

Tällä hetkellä kesken on Mikkopekka Heikkisen Poromafia, osa 2. Olen tykännyt aina Heikkisen oivaltavasta tyylistä tarkkailla yhteiskuntaa ja parodioida sen eri ilmiöitä humoristisella otteella, ja Poromafian ykkösosa on suosikkini Heikkisen kirjoista. Alun perusteella kakkososakin on ihan taattua Heikkistä.

 

[adolf]

Kuuntelen tuota Matthew Perryn kirjaa. Jossain puolenvälin paikkeilla menen.

Hyvin otteessaan pitävä kirja. Perry sanoittaa tuossa kyllä erinomaisella tavalla sitä addiktin omaa kokemusmaailmaa. Kaikkea sitä addiktion todellisuutta, mitä se on siellä addiktin omassa päässä ja tunne-elämässä. Itsellänikin kun on vahvaa kokemusta näistä asioista, niin pystyn tosi vahvasti samaistumaan noihin juttuihin, joista Perry puhuu. Miten lapsuudesta asti on kokenut kyvyttömyyttä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta, hylätyksi tulemisen pelkoa ja tarvetta miellyttää muita ihmisiä. Hän ei tuossa kirjassa ainakaan tuossa puolen välin tienoilla ole puhunut seksiaddioktiosta, mutta minusta kuulostaa siltä, että hänellä oli myös sellainen. Addiktio hakea hyväksyntää naisilta.

Vaikka Perryllä oli aineellisessa mielessä kaikki mahdollinen, mitä ihmisellä vaan ikinä voi olla, niin tuo kirja rehellisesti avaa sen, että oikeasti loppupeleissä hänellä ei ollut oikein mitään.

Tämä kirja toimii minun mielestäni todella hyvänä oppimateriaalina siitä, että mitä se addiktin elämä on, koska tämä avaa oven sinne kuoren sisäpuolelle.

Noista tunne-elämän vammoista ylitse pääseminen ja toipuminen. Tuon äärelle Matthew Perry ei valitettavasti tainnut oikein ikinä päästä. Tuossa on nähdäkseni se ihan kova ydin, että minkä vuoksi addiktille se toipuminen on niin pirun vaikeaa. Kun ne kaikki emotionaaliset haavat aukeaa, niin niiden kohtaaminen on aivan huikaisevan pelottavaa ilman mitään esimerkiksi alkoholin tuomaa henkistä kainalosauvaa. Totuutta kohti pitäisi mennä, mutta se ei ole helppoa.

 

[Ilmari Ahde]

Cormac McCarthy - Matkustaja & Stella Maris

Kirjasisarukset, kuten oli kirjoissakin sisarukset Bobby ja Alicia, molemmille omat tarinansa. No mutta, tämä kaksikko oli aika hankala tapaus, etenkin Aliciasta kertova Stella Maris, ei siinä ollut kuin kaksi hahmoa jotka keskusteli, oli matematiikan termejä ja siinä maailmassa tunnettuja nimiä, asiantuntija-apuna suomentajalla oli Esko Valtaoja, ettei tämmöiselle matematiikkaidiootille helpointa kamaa. Bobbyn puolisko oli hieman helpompi, muttei sekään mitään tykitystä ollut, melko hiipivää ja viipyilevää kerrontaa. Lukua ei helpota yhtään McCarthyn jerekaralahtimainen kirjoitustyyli, pilkkunäppäin ei pääse näppiksestä kulumaan eikä äänessä olevaa hahmoakaan järin usein mainita, se on lukijan pääteltävissä.

McCarthyn ajoittain ääriväkivaltaisen hengen mukaan, joka näistä kirjoista puuttui tyystin, voi sanoa että kaikki hyvä loppuu aikanaan, sanoi mummo kun päätä leikattiin. Nämä oli viimeiset kirjat mitä rankkojen rajaseutujen kuvaaja kirjoitti, hienoja matkoja hän minulle on tarjoillut. McCarthya suosittelen luettavaksi, mutten näistä aloittaisi, voi kiinnostus lopahtaa heti.

Jos suomentamatonta tuotantoa suomennetaan, ostan kirkuen.

 

[Nahkasohva]

Heini Junkkaala: Pirkko Saisio – Sopimaton

Melkoinen tiiliskivi mutta erittäin mielenkiintoinen ja sujuvasti kirjoitettu. Suosittelen, eritoten jos kirjallisuus- ja teatterimaailma kiinnostavat.