Olen nyt ilmeisesti päättänyt taistella tuon Ajan pyörän läpi, vaikka suurimmalta osalta onkin edelleen äärimmäisen tuskaista luettavaa. Tällä hetkellä menossa kymmenes kirja (alkuperäisistä, suomennetuista 23/25) ja kirjailija tuntuu sarjan edetessä ihastuneen entistä enemmän omasta äänestään jaarittelemalla sivutolkulla täysin merkityksetöntä kuvausta mm. vaatteista ja koruista, jakkaroiden verhoiluista, metsikön kasvilajeista ja muusta mikä ei sinänsä liity mihinkään, mutta ilmeisesti rakentaa maailmaa. Ihan ok, mutta tuolla kuvailun määrällä maailma on rakennettu kirjasarjan aikana jo moneen kertaan. Toki siellä on myös seassa usean sivun kuvauksia esiteinihenkisestä tunnemaailmasta henkilöiden kanssa kun joutuvat viettämään aikaa keskenään ja välillä ollaan yhteiskylvyssä ja kikatellaan tjsp. Harvakseltaan tapahtuu myös jotain mikä edistää tarinaa tai on muuten oleellista tietoa mukana pysymiselle, usein luvun alussa tietää jo melko hyvin tarvitseeko se varsinaisesti lukea, vai pystyykö nälkävuoden mittaiset kappaleet silmäillä läpi. Rasittavimman hahmon luvuissa tuntuisi olevan 10 sivuun keskimäärin puoli sivua merkityksellistä dialogia maalailun ja tunnevammailun sekaan piilotettuna.
Hahmot ovat tosiaan pääsääntisesti ärsyttäviä. Toki ymmärrettävä että tässä on haettu high fantasy tyyliin taviksia ketkä on heitetty tapahtumiin, mistä johtuen eivät ole valmiita sankareita (paitsi että iso osa näistä nillittäjistä on kasvatettu koko ikänsä vähintään valta-asemaan, ilmeisen huonosti) ja mitä nyt mielenkiinnosta googlaillut niin ilmeisesti tuollainen "kaikki tytöt on tyhmiä t. pojat" ja "kaikki pojat on tyhmiä t. tytöt" ajatusmaailma tulee suoraan kirjailijan nuoruudesta 50-luvun etelävaltioista, mutta silti. Lisäksi enemmän häiritsee, miten suuri osa hahmoista ihan tietoisesti leikkii/esittää jotain mitä yrittävät olla. Tuntuu että kirjailija on noissa valinnoissaan lähtenyt ajatuksesta että tämä on lasten/nuortenkirja ja lukijat haluavat samaistua henkilöihin jotka eivät siis varsinaisesti ole roolissaan, vaan ainoastaan leikkivät sitä roolia tietoisesti. Ongelmana tuossa, että kovin monen lapsen/nuoren on hankala nähdä lukevan Alastalon salin tason dynaamista kerrontaa.
Lisäksi vaikka fantasiamaailmassa ollaan ja taikominen on mahdollista, niin tarinasta puuttuu sekä logiikka että realismi niiltä osin miltä sitä voisi odottaa. Ensimmäinen kirja oli melko koherentti kokonaisuus, mutta sen lopussa annettiin ehkä turhan iso voitto näille teinisankareille, minkä jälkeen kirjailija on pyrkinyt saamaan joka teokseen entistä vaarallisempia ja vahvempia vihollisia. Tästä on nyt sitten seurannut että siellä taikamaailman taikatalvessa sekoilee satoja tuhansia pahiksia joita putkahtelee suunnilleen tyhjästä (tarinoissa on teleportaatio, mutta ei näiden pahisten käytössä jotka muuten vaan multiploituvat). Välillä pohdiskellaan että alkaa olla elintarvikkeet vähissä kun eri paikoissa on satojen tuhansien sotilaiden tms. porukoiden joukkoja viikkotolkulla keskellä erämaata, mutta silti niille löytyy aina evästä kun vähän käydään metsästämässä murmeleita. Lisäksi luonnollisesti pitkin sarjaa esiintyneet Deux ex machina -ratkaisut, joilla alkupäästä kursittiin kivasti kasaan muutama kirja kun loppupahikset olisivat olleet muuten liian pahoja tarinan sankareille ja ne ratkaisut on sitten vaan jätetty hautumaan (yhteen palattiin itse asiassa 6 kirjan ja n. 4000 maalailusivun jälkeen ja siihen oli keksitty jälkikäteen handicappeja selittämään miksi sitä ei olisi voinutkaan käyttää, paitsi että niistä ei ollut pienintäkään merkkiä alkuperäisessä käytössä).
Aika paljon tosiaan löytyy kritiikkiä netistä tuon sarjan tiimoilta ja erittäin hankala lähteä suosittelemaan vaikka miten on klassikosta kyse. Ihmettelin miten tällaista hidassoutuista jankkaamista on päästety edes editointiprosessista läpi, kunnes ilmeni että editoinnista vastasi kirjailijan puoliso. Ehkä ensimmäinen ihan ok tasolla kasassa pysynyt ja sopivaan aikaan fantasiagenren uuteen nousuun osunut teos sitten antoi vapaat kädet tuottaa hengentuotettaan parhaaksi katsomallaan tyylillä. Kritiikin googlaus antaa myös toivoa että enää yksi jankkaava maalailukirja olisi kestettävä ennen kirjailijan vaihtumista. Jordanhan kuoli kesken sarjaansa ja viimeiset kolme kirjaa on kursinut muistiinpanojen perusteella kasaan Sanderson. Mitä tuosta vaihdoksesta on lukenut, niin kolme viimeistä kirjaa ovat todella paljon lukukelpoisempaa materiaalia ainakin sen suhteen ettei jokaista samettikaulusta ja safiiriupotusta tarvitse kuvailla puolen sivun vertaa ja ilmeisesti myös hahmojen pään sisällä viivytään huomattavasti lyhempiä aikoja mihinkään liittymättömien tunnelmien suhteen. Kun se on kerrottu jo miljoonaan kertaan että käytännössä jokainen päähahmo on angstinen teini ja kommunikaatiokyvytön hölmökin vielä kaupan päälle (minkä lisäksi aivan tolkuttoman epävarmoja itsestään ja luonnollisesti puoljumalan voimilla jotka toki sopivasti pettävät aina välillä että saa kirjoille mittaa) ja pahikset ovat aina valmiita syömään lapsia ja raiskaamaan ruumiita, niin ei tarvitse ihan joka kerta kirjoittaa auki uudestaan kun hahmo tulee estradille. Niin juu ja kai muistin kertoa että niitä hahmoja on aivan helvetisti liikaa jopa siinä määrin ettei enää edes kiinnosta lähteä selvittämään, mikä hahmo tämä oli ja onko aiemmin tullut vastaan?
