Olen joskus teini-ikäisenä lukaissut nopeaa J.R.R. Tolkienin Hobitin ja Tarun sormusten herrasta. Tuossa joku aika sitten innostuin lukemaan tuon Tarun sormusten herrasta uudelleen, ja tässä reilun parinkympin iässä tuo kirja ja sen maailma avautuivat paljon paremmin. Innostuinkin tästä kovin ja luin Keski-Maan mytologiasta kertovan Silmarillionin ja Keskeneräisten tarujen kirjan.
Vaikka en fantasiakirjallisuudesta juuri pidäkään, ovat Tolkienin kirjat kyllä mestariteoksia. Silmarillion oli erityisen vaikuttava teos, vaikka kerrontatyyli on paikoitellen jopa vanhatestamentillisen raskas. Kirja kuvaa kuitenkin niin tarkasti Tolkienin omaperäistä fantasiamaailmaa ja sen historiaa, ettei voi kuin ihmetellä. Tosin Tolkienhan kirjoitti tätä tarinaa noin viisikymmentä vuotta, eikä oikeastaan koskaan saanut sitä valmiiksi, vaan tämän poika Cristopher toimitti kirjan jälkeenjääneistä luonnoksista ja tarinoista. Ehkäpä tästä johtuen kirjassa on jotain epäloogisuuksia, mutta eivät ne juurikaan häiritse.
Keskeneräisten tarujen kirja sitten puolestaan sisältää tekstejä, jotka kertovat tarkemmin joistain tietyistä aiheista Tolkienin maailmasta. Tyyli on välillä jopa esseen tyyppinen, eikä sitä varmasti kukaan jaksaisi lukea, jollei ole lukenut muita Tolkienin teoksia. Oma lukunsa ovat tietysti Taru sormusten herrasta ja Hobitti, jotka ovat huomattavasti keveämpiä teoksia ja tyyliltään tavanaomaisempia romaaneja. Hyviä kirjoja yhtä kaikki. Hurinin lasten tarinaa en ole jaksanut lukea, koska tarina on kerrottu tiivistettynä Silmarillionissa ja Keskeneräisten tarujen kirjassa.
Muista vasta lukemistani kirjoista pitää mainita Juhani Suomen Urho Kekkosesta kertova Lohen sukua. Kirja on sujuvasti luettava ja kertoo mielenkiintoisesti Suomen lähihistoriasta. Kirjassa vain häiritsee sen yksipuolisuus. Suomen mukaan Kekkonen oli ihan keisariäijä, eikä tehnyt mitään väärin. Ihmetyttääkin, että voiko tutkija lähestyä tutkimaansa aihetta noin yksipuolisesti.