Milloin itkit viimeksi ja miksi?

[Squit]

Viimeksi Elokuussa kun olin suomessa käymässä ja tärkeää ja läheistä setääni katsomassa. Syöpä oli runnellut miehen ja tunti kerrallaan mentiin että koska lähtee pois. Hän oli lääketokkuroissa ja syövän runtelemana, eikä jaksanut edes silmiään kunnolla avata ja eikä jaksanut puhuakaan. Siinä sitten oli aika minun lähteä niin hänen vaimonsa ilmoitti että olin lähdössä, niin mitä setäni teki? Hän nousi kaikesta tokkurasta ja väsymyksestä huolimatta hitaasti seisomaan ja nappasi meikäläisen syliin. Siinä lähti sellainen pato auki, että en tiedä olenko koskaan itkenyt niin. Tieto siitä ettei enää ikinä näe ja se hieno ele kun noin sairas mies keräsi voimansa ja hyvästeli minut noin. Oli elämäni vaikein paikka tähän mennessä.

 

[Ck]

Tällä hetkellä itkettää ja paljon, mutta kyyneleitä ei vaan tule. Voi olla, että huomenna sitten. Vuoden verran ollaan erään naisen kanssa säädetty on-offia. Toisen kerran yritettiin ja pakko kai se on myöntää, ettei siitä mitään tullut. Itse olisin ollut valmis parisuhteeseen, mutta toinen osapuoli ei vaan lopulta siihen kyennyt.

Ei auta itku markkinoilla.

Täältä vähän tukea, joka ei tosin auta varmaan. Itse pääsin hyvään alkuun naisen kanssa ja ei niinkään se ero, mutta se tunne ja ne odotukset sekä toiveet jotka meni perseelleen. En ole tosin kyyneltäkään vuodattanut, mutta yllättävän pitkään on tuntunut paskalta näinkin lyhyen suhteen takia.

Sitten siihen ketjun aiheeseen, tänään. Toisen exän kanssa juttelun päätteksi juteltiin koirasta jonka otimme yhdessä, ei niin etten voisi sitä nähdä, mutta monen syyn takia en ole nähnyt vuoteen. Puhelun jälkeen kyyneleet valui silmillä. Tuntu pahalta, mutta jotenkin hyvältä ja varsinkin siksi, että kyseinen koira rakastaa minua yli kaiken ja on leimaantunut minuun, eli jos näen minun koiran, niin se ei päästä minua silmistään.

 

[Ck]

Nimenomaan se, kun odotukset olivat niin korkeat koko säädön ajan. En ole kovin herkästi ikinä keneenkään naiseen sitoutunut ja siinä ihmisessä on kaikki ne asiat, jollaista on vuosikausia odottanut kävelevän vastaan. Sitten vedetään matto alta. Ehkä aivan liikaakin ajatteli sen ihmisen varaan. Mutta kai se elämä alkaa taas joku päivä näyttämään aurinkoisempaa puolta.

Jep, sama homma kävi itselle ja kun vieläpä nainen oli se alunperin aloitteellinen ja halusi iskeä mut. Hyvin kuitenkin kuvailet sitä, miltä se itsestänikin tuntui, tosin huomatessani naisessa muutoksen, niin kävin eron jo läpi valmiiksi ennen kuin se tuli (vanhoista samanlaisista tilanteista oppineena), jolloin oli huomattavasti helpompi käsitellä asia. Kyseessä ei ollut pitkä suhde, mutta juurikin tuo tunnepuoli ja ne odotukset (haaveet&mielikuvat) ovat niitä mitkä kirpaisi eniten.

 

[Ted Raikas]

En ole itse moniin vuosiin kyennyt itkemään kunnolla. Liikuttumista voi toki tapahtua ja satunnaisia kyyneleitä, mutta ihan perusteelliseen itkemiseen en kykene vaikka toisinaan tuntuu, että se voisi vapauttaa ja puhdistaa olotilaa. Joku klikki on, että on vaikea antautua tuolle tunteelle. Tunnelukko.

Toisaalta patoan tunteita helposti, etenkin surua ja pahaa mieltä yleisesti. Joskus olen miettinyt, että mitä seuraa jos tuo kaikki purkautuu täysillä ulos. Toivon mukaan ei mitään ikävää.

Itkemisen sijaan enemmän menee aikaa synkistelyssä ja masennellessa tai jopa tietynlaisten vihanpuuskien seurassa. Tuota vihantunnetta olen myös padonnut ja se on tosi huono juttu. En tykkää näyttää suuttumustani, vaikkakin olen aika äkkipikainen ihminen sinänsä ja kimpaannun helposti.

Kaiketi pettymykset ihmissuhteissa on tehnyt tuota tiettyä kovettumista, että en ihan helposti pillahda itkuun.

Joskus nuorempana itku tuli vähän helpomminkin. Nyt pitäisi kaiketi olla todella suuri mielenjärkytys, että itkisin vuolaasti.

 

[Veripelto]

Viimeksi olen muistaakseni itkenyt pari vuotta sitten kesällä.

Meillä on kaverin kanssa syntymäpäivät muutaman päivän erotuksella kesällä. Lähdin sitten iltapäivällä kyseiselle kaverille juhlimaan yhteisiä synttäreitä. Sinne oli tarkoitus pienen porukan tulla. Tyttöystäväni jäi kotiin ja sanoi lähtevänsä koiriemme kanssa lenkille ja ehkä myöhemmin liittyvänsä seuraamme. Pari kaljaa olin terassilla kerennyt hörppäämään, kun sain emännältä puhelun. Hän oli ollut lenkillä koiriemme kanssa ja hän oli päästänyt ne vapaaksi tutussa metikössä. Toinen koira, rottweilerin ja ajokoiran sekoitus oli saanut vainun jostain elukasta ja lähtenyt jahtiin. Tätä se teki aika usein, mutta palasi tavallisesti hetken päästä aina takaisin. Tällä kertaa koira ei palannut, vaan tyttöystäväni oli saanut puhelun, että koiran päälle on ajettu ja se on kuollut. Numero oli löytynyt koiran pannasta.

Sain selvältä ystävältäni kyydin saman tien kotiin. Tyttöystäväni oli myös palannut kotiin tällä välin toisen koiran kanssa. Otimme auton takapaksiin mukaan lakanan ja lähdimme etsimään koiraa tien poskesta ilmoittajan ohjeiden perusteella. Sieltähän se löytyi ojasta, ruumis vielä lämpöisenä. Katsoin viimeistä kertaa koiraa silmiin ja suljin ne. Tyttöystäväni pysytteli aluksi kauempana. Käärimme koiran lakanaan ja laitoimme sen takapaksiin. Soitimme tyttöystäväni isälle, että olisiko hänellä maillaan joku sopiva paikka haudata rakas karvaotuksemme. Ajoimme tyttöystäväni vanhempien talolle ja hänen isänsä ajatti meidät sopivaan metikköön. Kaivoimme tyttöystäväni kanssa haudan ja laskimme lakanamytyn kuoppaan ja peittelimme sen.

En itkenyt koko tänä aikana, vaikka tyttöystäväni ja jopa hänen isänsä itkivät. Pala oli tietysti koko ajan kurkussa, mutta hanat aukesivat vasta kun kaikki oli tehty, pääsin kotiin ja istahdin sängyn reunalle.

 

[girlzilla]

Viimeksi Elokuussa kun olin suomessa käymässä ja tärkeää ja läheistä setääni katsomassa. Syöpä oli runnellut miehen ja tunti kerrallaan mentiin että koska lähtee pois. Hän oli lääketokkuroissa ja syövän runtelemana, eikä jaksanut edes silmiään kunnolla avata ja eikä jaksanut puhuakaan. Siinä sitten oli aika minun lähteä niin hänen vaimonsa ilmoitti että olin lähdössä, niin mitä setäni teki? Hän nousi kaikesta tokkurasta ja väsymyksestä huolimatta hitaasti seisomaan ja nappasi meikäläisen syliin. Siinä lähti sellainen pato auki, että en tiedä olenko koskaan itkenyt niin. Tieto siitä ettei enää ikinä näe ja se hieno ele kun noin sairas mies keräsi voimansa ja hyvästeli minut noin. Oli elämäni vaikein paikka tähän mennessä.

Minä rupesin itkemään tämän viestin seurauksena.

 

[Ck]

Tällä kertaa koira ei palannut, vaan tyttöystäväni oli saanut puhelun, että koiran päälle on ajettu ja se on kuollut. Numero oli löytynyt koiran pannasta.

Tämä on se, mitä pelkään melkein eniten, oman koiran kuolema. Kyllä sanoisin, että kyyneleet virtaisivat. Jo pelkästään kokemuksesi lukeminen sai vähän herkistymään kun ajattelin omaa koiraani.

Itse tulee joskus pienehköjä itkukohtauksia eri asioihin liittyen, yleensä liittyen jotenkin elämään tai omaan itseeni, mutta ennemmin sellaista herkistymistä. Itse en pysty itkemään helposti toisen ihmisen lähellä ja en muista myöskään milloin olisin kunnolla itkenyt.

 

[penkinlämmittäjä]

Edellinen kerta noin viikko sitten siskon perheen puolesta. Sitä ennen, kun totesin että pelit on todella pelattu. Sitä edellinen kerta kun oli viimeinen peli pelattu. Peliuraan liittyen on ehdottoman tunteellisia muistoja. Lisäksi jokainen kaverin kuolema on tuntunut todella pahalta ja olen itkenyt paljon. Eniten kuitenkin itketytti veljen vakava sairaus.

Yleensäkin itken kun siltä tuntuu. Yleensä se helpottaa oloa hyvin paljon.

 

[Grainger]

Aivan liian nuorena vaikeaan ja pitkälliseen sairauteen menehtyneen serkkuni vuoksi reilu vuosi sitten. Vaimoni kertoi asiasta heti herättyäni yövuoron jäljiltä, joten tieto ei oikein välittömästi aivojani tavoittanut. Kun sitten menimme katsomaan serkkuni leskeä, asia konkretisoitui vähän turhan rajulla tavalla. Parin viikon aikana tuli itkettyä niin paljon, että hautajaisissa ei sitten enää itkettänytkään.

Olin kyseisen serkkuni kanssa samassa yrityksessä töissä ja tapasin hänet viimeisen kerran pari päivää ennen kuin hän lähti viimeiseksi jääneeseen leikkaukseen. Viimeiset sanat minulle olivat, että nähdään sitten. Tuntui heti, että hän tarkoitti jotain ihan muuta kuin leikkauksen jälkeistä aikaa ja nyt tietysti tuntuu entistä vahvemmin siltä. Vainajista puhutaan aina hienoina ihmisinä, mutta tässä sellainen oli ihan oikeasti.

 

[wilco]

Kun kannoin veljenpoikani hautaan tuossa lokakuussa, silloin kiipesi kyynel silmäkulmaan.

Että silleen...

 

[Palstalegenda]

Oon vittu nimimerkki Jatko ajassa en ikte ikinä ismä maan puousta ei itke!!!!!

No jos itkemiseksi lasketaan se, että silmäkulma kostui siinä määrin, että piti sitten hieman etusormella pyykäistä kuivaksi, niin itkin viimeksi eilen. Eräs punapäinen neito kertoi erään kertomuksen, jonka esitti eräässä oppilaitoksessa. Tarinassa kerrottiin kyyhkyn romanttinen ja viaton rakkauselämä sekä sittemmin kuolema eteerisen kauniisti, joskin surullisesti. Tarinan oppilaitoksessa kerrottuaan hän oli soittanut luokkatiloissa tämän kappaleen. Kun minä kappaletta kuuntelin, kostuivat silmieni kulmaliput.

Kadonneen jäljillä onkin sitten ohjelma Saatanasta. Jos ryyppää pe ja la, tai edes la, niin kun sunnuntai-iltana katsoi tuota ohjelmaa krapulaherkkänä ja tytär taikka poika löysi isänsä, niin silmieni kosteusprosentti nousi korkealle. Sigmund virnisteli taustalla, tuo kaiken tietävä homonaama.

 

[Lunatico]

Kylmä lokakuu. Vuosi on 2010. Ja kuinka ollakaan, itkun syy oli muija jonka kanssa meni poikki. Se hajotti, hajottikin paljon. Itkin pitkään, mutta siitä(kin) selvittiin. Sen jälkeen en ole itkenyt, silmäkulmat kyllä on kostunut useampaankin kertaan tuon jälkeen.

 

[FASlapsi]

Äsken, katsoin telkkarista ku Katri Helena laulo.

En tiiä miksi mutta kaikki tämmöset saatanan tekemällä tehdyt musiikkiohjelmat pistää simmut vuotamaan, viimeisin tämmönen on tämä Vain elämää joka Neloselta tulee. Vittu, joka viikko joku Jonne Aaron laulaa Kaija Koon biisiä ja multa valuu puolet silmistä pois, en tajuu. Ainoastaan Neumann on niin tokkurassa että sen hoilotuksia voi ihan vakavalla naamalla kattoa, kaikki muut noista ohjelman naamoista on nyt vuorollaan saanut alahuulen väpättämään.

Pahinta on kuitenkin nää tämmöset idolssit ja x-factorit ja mitä näitä on, ku joku helvetin ruma ja läski äijä tai vajaa mummo tai jotenkin sen näkönen jamppa/jampatar että sitä on koko elämä potkittu päähän on saanut jostain kerättyä niin paljon rohkeutta että sillä on pokkaa astua sinne vittumaisten tuomareiden ja vahingoniloisen yleisön eteen. Ja sit se laulaa niin saatanan hyvin että yleisö nousee kiljumaan ja tuomarit hämmästelee silmät pyöreinä ja esiintyjän vanhemmat/kaverit/joku ojasta studiolla messiin kerätty spurgu itkee lavan vieressä. Ei pysty yhtään, vaikka kuinka tiedostaa että teatteria ja väkisin väännettyä sontaahan se on.

Oman koiran lähestyvää kuolemaa en pysty ees ajattelee, pois se päästä, sateenkaaria ja yksisarvisia ja lal-lal-laa, kaikilla on kivaa.

 

[Palstalegenda]

Pahinta on kuitenkin nää tämmöset idolssit

En edes kehdannut tunnustaa, että Idols on tietyissä tapauksissa minullekin ihan vastaavan reaktion aiheuttava. Se kyllä vaatii ryyppäämisen edelliselle päivälle.

Olet vissiin joku kaksoisidentiteettini. Minäkin synnyin tänne 13.12.2007! Twins, kumpi on Danny de Vito ja kumpi on Arska.

 

[Ted Raikas]

Myönnetään, että olen kanssa herkistynyt toisinaan Idolsia katsellessa. Humalatilalla on saattanut olla vaikutusta asiaan.

 

[Soolo]

Huhtikuussa 2001. Vein vanhan ja hyvin sairaan koirani lopetettavaksi. Koirani kuitenkin hiffasi siinä lekurin pöydällä mistä on kyse ja valpastui ja katsoi mua anovasti silmiin. Sen jälkeen sitä itkua sitten tulikin kunnolla... );

Huh, tässähän herkistyy kun tällaista lukee. Lyhyttä, ytimekästä ja koskettavaa. Varmasti johtuu vain siitä, että itsellä on tuo kohtalo myös ehkä edessä (ihmisen roolissa).

No, viimeksi itkeä vollotin joskus lapsukaisena, tosin en varmasti tiedä kun en muista, mutta näitä "herkistymisiä" on sentään useita kertynyt. Skaalana helpoimmasta herkistymisestä kuten urheilusuorituksen katsomisesta tai taide-elämyksestä aina vähän vaikeampaan, hyvin läheisen ihmisen itsariyritykseen, jolloin olin hetken hyvin surullinen. Kunnon märisemiseen en jostain syystä ole enää aikuisena yltänyt.

Kännissä olen ehkä joskus antanut palaa, mutten ole siitä aivan varma ja syykin on varmaan ollut jokin turhan huvittava täällä mainittavaksi.

 

[passenger]

Herkimmässä liikutusvaiheessa krapulassa on kerran itkettänyt joku herkkä hetki jopa Baywatchia katsellessa. Taisi joku koira menehtyä tai muuta vastaavaa. Krapulaliikutus ansaitsisi oikeastaan ihan oman ketjunsa.

 

[Eino_Mies]

Viime vuoden tammikuussa isoäitini kuoltua. Vaikka ikää oli jo hyvän matkaa yli 80 vuotta, niin kyllä hänen lähtönsä kovasti kosketti.

 

[madeOFspade]

Eilen oman rakkaan mummon hautajaisissa. Nämä hautajaiset oli samana päivänä kun allekirjottaneen syntymäpäivä, elämäni huonoimmat synttärit.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Faijan lähtö pari vuotta sitten kosketti. Ukko oli kyllä jo vanha ja sairas, ja lähtö oli täysin odotettavissa. Kuolema loppuun saakka eletyn elämän päätteeksi on mitä luonnollisin asia. Siinä ei ole itsessään mitään suremista. Oman vanhemman poismeno tietysti pysähdyttää, vaikka tapahtumaan olisi saanut valmistautua kaikessa rauhassa, tietoisena tulevasta.

Kirjoitin isäni muistopuheen hautajaisiin yömyöhällä kun muu sakki oli nukkumassa. Välillä niistin nokkani tyhjäksi ja jatkoin kirjoittamista kunnes tuli valmista. Kirjoittaminen on ollut minulle aina vaivatonta ja luontevaa, mutta tuon tekstin synnyttäminen oli jonkinlaista kivireen vetämistä. Kyse oli kuitenkin isän ja pojan välisen suhteen tilinpäätöksen tekemisestä. Kun olin saanut tekstini valmiiksi, tuntui kuin olisin paiskannut faijan kanssa viimeisen kerran kättä, että nyt olivat kaikki palaset paikallaan.

Kävi kuten usein ehkä käy. Kirjoitusprosessi osoittautui terapeuttiseksi kokemukseksi. Sain suollettua suruni näppäimistön kautta pois sisimmästäni. Hautajaisissa ei itkettänyt. Toki suretti, mutta olin käsitellyt faijan poismenon jo niin perusteellisesti, että hautajaiset ja samoin kuin muistopuheen esittämien olivat omalla kohdallani kirjoittamisen päälle vain jonkinlainen helpottava muodollisuus. Veljeni kantoi arkkua vierelläni pääpuolessa, ja kaikesta päätellen hänen matkansa haudan äärelle oli paljon raskaampi kuin omani.

 

[Myyrä]

Viimeksi olen muistaakseni itkenyt pari vuotta sitten kesällä.

Meillä on kaverin kanssa syntymäpäivät muutaman päivän erotuksella kesällä. Lähdin sitten iltapäivällä kyseiselle kaverille juhlimaan yhteisiä synttäreitä. Sinne oli tarkoitus pienen porukan tulla. Tyttöystäväni jäi kotiin ja sanoi lähtevänsä koiriemme kanssa lenkille ja ehkä myöhemmin liittyvänsä seuraamme. Pari kaljaa olin terassilla kerennyt hörppäämään, kun sain emännältä puhelun. Hän oli ollut lenkillä koiriemme kanssa ja hän oli päästänyt ne vapaaksi tutussa metikössä. Toinen koira, rottweilerin ja ajokoiran sekoitus oli saanut vainun jostain elukasta ja lähtenyt jahtiin. Tätä se teki aika usein, mutta palasi tavallisesti hetken päästä aina takaisin. Tällä kertaa koira ei palannut, vaan tyttöystäväni oli saanut puhelun, että koiran päälle on ajettu ja se on kuollut. Numero oli löytynyt koiran pannasta.

Sain selvältä ystävältäni kyydin saman tien kotiin. Tyttöystäväni oli myös palannut kotiin tällä välin toisen koiran kanssa. Otimme auton takapaksiin mukaan lakanan ja lähdimme etsimään koiraa tien poskesta ilmoittajan ohjeiden perusteella. Sieltähän se löytyi ojasta, ruumis vielä lämpöisenä. Katsoin viimeistä kertaa koiraa silmiin ja suljin ne. Tyttöystäväni pysytteli aluksi kauempana. Käärimme koiran lakanaan ja laitoimme sen takapaksiin. Soitimme tyttöystäväni isälle, että olisiko hänellä maillaan joku sopiva paikka haudata rakas karvaotuksemme. Ajoimme tyttöystäväni vanhempien talolle ja hänen isänsä ajatti meidät sopivaan metikköön. Kaivoimme tyttöystäväni kanssa haudan ja laskimme lakanamytyn kuoppaan ja peittelimme sen.

En itkenyt koko tänä aikana, vaikka tyttöystäväni ja jopa hänen isänsä itkivät. Pala oli tietysti koko ajan kurkussa, mutta hanat aukesivat vasta kun kaikki oli tehty, pääsin kotiin ja istahdin sängyn reunalle.

Lähestulkoon itku tuli kun tämän luin. En ole ennen pennun tuloa koiraihmisiä ollut, mutta nyt piti mennä oikein halaamaan tuota lattialla nukkuvaa pikku kirppusäkkiä. Vaikka se kaiken maailman typeryydet tekeekin nyt kotona, niin en halua kyllä edes kuvitella, miltä sen menetys tuntuisi.

Sen verran kiintynyt kyllä tuohon jo nyt olen, että tarinasi luettuani pienen pieni silmän kostuminen tuli.

 

[Surukuku]

Minä en kuulu tällaiseen maailmaan. Rintamamiesupseerin poikana, veljessarjan keskellä ei herkkyydelleni ollut sijaa, ei leikeissä eikä etenkään myöhemmin peleissä ja joukkueissa. Piti olla kova ja miehekäs, ettei joutunut pilkan kohteeksi ja itku tulkittiin heikkoudeksi sekä häpeäksi ja johti porukan ulkopuolelle jäämiseen. Oppi kantoi sisälläni hedelmäänsä.

Vuosikymmeniä myöhemmin olen tilanteessa, jossa ajoittainen itkuherkyyteni toimii indikaattorina henkiselle hyvinvoinnilleni. Tiedän, että ollesani syvemmällä sairauteni syövereissä, kyyneleet tulevat kovin helposti, lähes syyttä ja koen sen joskus melkein epäoikeudenmukaiseksi, etteikö minulla voisi oikeasti olla sellaisia tunteita.

No, kyllä voi - ja useastikin.
Minäkin lukeudun eläinrakkaaseen ihmislahkoon ja olen joutunut itkemään niin salaa kuin julkisestikin jokaista ennen aikojaan viimeiselle matkallensa saattamaani perheen koiraa. Viimeksi tosin, syyskuun lopulla, koira oli tyttäreni, mutta oli minulle kuin oma - puolin ja toisin. Se jouduttiin lopettamaan kesken kauneimman elämänsä äkillisen vakavan vamman/sairauden takia (wobbler syndrooma). Itkin koko viikonlopun.

Viimeksi käydessäni pitkästä aikaa katsomassa vanhempiani hoitokodissa ja pidellessäni isäni kättä pitkät tovit, minua ei itkettänyt yhtään, oli oikeastaan kovin rauhallinen mieli. Järkytys kuitenkin oli, että hän keuhkokuumeen jäljiltä oli joutunut kokonaan sängyn omaksi.
Äitini on siirtynyt sairautensa takia jo tietoisuuden tuolle puolen aikoja sittten, mutta hänkin katsoi pitkään minuun yrittäen sanoa jotakin ja jopa hymyillä - tuntui jotenkin vain hyvältä, että hän reagoi läsnäolooni.
En pääse heitä katsomaan kovin usein, kun välillämme on yli 500 kilometriä.

Minulla on hautajaisia edessäni.
Tiedän, kun hautajaisvirren, Oi Herra, luoksein jää, ensimmäiset soinnut kajahtavat, kyyneleet tulevat silmiini väkisin, ei kai niitä edes kannata estää. Se vain on niin.

Itken siis usein... pahaa oloani, suruani, liikutustani...
Itken useinmiten yksin, sillä en halua järkyttää/huolestuttaa läheisiäni, mutta elämänkumppanini kanssa jaamme kyllä vapaasti nämäkin tunteet, kun ne ovat tullakseen.

Tunne, etten kuulu tällaiseen maailmaan, johtuu minusta itsestäni, mutta jos itkeminen helpottaa täällä ololoani, olkoonkin sitten niin...

 

[Ck]

Tunne, etten kuulu tällaiseen maailmaan, johtuu minusta itsestäni, mutta jos itkeminen helpottaa täällä ololoani, olkoonkin sitten niin...

Itse olen sitä mieltä, että itkeminen poistaa juurikin niitä patoutumia sekä vapauttaa oikeasti. Itkeminen vaan on sellainen asia mitä helposti hävetään ainakin meidän yhteiskunnassa ja varsinkin jos kyseessä on mies. Itkeminen on samanlailla vapauttava tunne kuin terve nauru, "raivoaminen" -suuttumus ymv. eli itse olen iloinen jokaisen puolesta, jotka pystyvät itkemään. Itse toivoisin, että osaisin itkeä enemmän, mutta ainakaan juuri tässä elämäntilanteessa en siihen kovin usein pysty.

 

[Jääkaappi]

Eilen. Pelästyin pahemman kerran.

Pappani liukastui laskeutuessaan tuolilta, kun oli ensin laittanut kahvipaketin kaappiin talteen. Lopputuloksena yhteensä viisi tikkiä tuohon nenän yläpuolella.

Tähän voisi jaaritella kaikenlaista läheisestä suhteesta isovanhempiin, mutta kerrotaan lyhyesti. Mummun ja papan luona minulla on aina ollut oma huone, jossa on kaikenmaailman pelit ja vehkeet, joten siellä olen käytännössä viettänyt suurimman osan ajastani. Tosin nyt kun onnellisesti seurustelen, niin tuolla vietetty aika on luonnollisesti vähentynyt, mutta tällä kertaa satuin olemaan paikalla, kun tämä tapahtui.

Päästä kuitenkin tulee kohtalaisesti verta, joten ensinäkymä hieman säikäytti, vaikka äkkiä kävikin selväksi, että visiitti ensiapuun riittänee. Pieni ja herkkä ihminen pelästyy vähemmästäkin ja kun en tässä maailmassa mitään muuta pelkää niin paljoa kuin aikaa jälkeen mummun ja papan, niin väkisinkin nousi tunteet illalla pintaan. Molemmat ovat vielä "nuoria" (66v & 67v), mutta kyllä tämä tapahtuma taas todisti "koskaan ei tiedä, että mitä huominen tuo tullessaan" -liirumlaarumin todeksi

 

[pernaveikko]

Päästä kuitenkin tulee kohtalaisesti verta, joten ensinäkymä hieman säikäytti, vaikka äkkiä kävikin selväksi, että visiitti ensiapuun riittänee.

En tosin itkenyt silloin, mutta tämä olisi hyvä kaikkien tiedostaa ja koittaa olla panikoimatta. Sain pienen päävamman tuossa pari vuotta sitten ja veren määrä oli käsittämätön ja tietenkin meni vaatteille sun muuta.

Onneksi en osannut pelästyä sen enempää, koska tunsin kyllä, että ei tässä kovin pahasti käynyt, vaikka se aivan muulta näyttikin.