Itse itkin viimeksi tuossa kesällä kun kavereiden kanssa vietettiin jumalattomassa kännissä saunailtaa. Siinä sitten pöydän ympärillä juteltiin syvällisiä, ja yksi hyvä kaverini kertoili miltä oli tuntunut kun isänsä oli kuollut syöpään kaverini ollessa 10 tai 11. Ei ole maailma oikeudenmukainen.
Tuota edellinen kerta taisi olla Torinon finaalin jälkeinen Tepon haastiksen katsominen. Uleåborginkin mainitsema "ei ehkä ollut tarkoitettu meille" on jäänyt mieleen. Vittu, oli tarkoitettu nimenomaan meille. Mutta ei vaan ei, ja oli kyllä sanoinkuvaamaton tuska tuon matsin jälkeen pitkään päällä. Ja sitä edellinen itku oli muistaakseni papan kuolema, se oli vuonna 03. Eli kovin usein ei tule itkettyä, yleensä pettymykset niin urheilussa kuin ihmissuhteissakin purkautuvat silmittömänä vitutuksena. Se on kyllä harmi, koska itkeminen olisi hyvä tapa purkaa pahaa oloa, ja aina se sitäpaitsi auttaa siihen huonoon fiilikseen. Vitutus kestää huomattavasti kauemmin ja tuntuu paskemmalta.
Toki silmäkulmat kostuvat lähes aina kun todistaa esim. jotain hienoa suomalaista urheilutekoa tai vastaavasti jotain surullista tapahtumaa elämän suuremmilta pelikentiltä. Että siinä mielessä olen aika herkkäkin "itkemään". Mutta sellaista kunnon kyyneltulvaa ei ole viime vuosina olleet kuin nuo kolme mainitsemaani.
EDIT: Tästähän unohtui yksi ihan hetki sitten tapahtunut kunnon itku! Eli Suomi - Venäjä välierä Moskovan kisoissa viime keväänä. Ottelun lähtökohdat olivat niin epätoivoiset, että hienosta taistelusta huolimatta odotin kokoajan vain sitä lopullista niittiä Suomen arkkuun. Kuinka hyvältä ja ennenkaikkea kirjaimellisesti käsittämättömältä se tuntuikaan kun kiekko oli jatkoajalla Venäjän maalissa, ja nimenomaan jatkoajalla, jolloin ei tarvinnut enää pelätä ottelun kääntymistä. Se oli siinä.
Finaalissa olikin sitten taas vitutuksen vuoro, ei niinkään kyynelten.
Onnenkyyneleitä olisi kyllä kiva itkeskellä useamminkin. Toivottavasti ei ihan omien lapsien syntymään asti tarvitse odotella, vaan Suomi tai Ilves voittaisi mestaruudet sitä ennen.
Tuota edellinen kerta taisi olla Torinon finaalin jälkeinen Tepon haastiksen katsominen. Uleåborginkin mainitsema "ei ehkä ollut tarkoitettu meille" on jäänyt mieleen. Vittu, oli tarkoitettu nimenomaan meille. Mutta ei vaan ei, ja oli kyllä sanoinkuvaamaton tuska tuon matsin jälkeen pitkään päällä. Ja sitä edellinen itku oli muistaakseni papan kuolema, se oli vuonna 03. Eli kovin usein ei tule itkettyä, yleensä pettymykset niin urheilussa kuin ihmissuhteissakin purkautuvat silmittömänä vitutuksena. Se on kyllä harmi, koska itkeminen olisi hyvä tapa purkaa pahaa oloa, ja aina se sitäpaitsi auttaa siihen huonoon fiilikseen. Vitutus kestää huomattavasti kauemmin ja tuntuu paskemmalta.
Toki silmäkulmat kostuvat lähes aina kun todistaa esim. jotain hienoa suomalaista urheilutekoa tai vastaavasti jotain surullista tapahtumaa elämän suuremmilta pelikentiltä. Että siinä mielessä olen aika herkkäkin "itkemään". Mutta sellaista kunnon kyyneltulvaa ei ole viime vuosina olleet kuin nuo kolme mainitsemaani.
EDIT: Tästähän unohtui yksi ihan hetki sitten tapahtunut kunnon itku! Eli Suomi - Venäjä välierä Moskovan kisoissa viime keväänä. Ottelun lähtökohdat olivat niin epätoivoiset, että hienosta taistelusta huolimatta odotin kokoajan vain sitä lopullista niittiä Suomen arkkuun. Kuinka hyvältä ja ennenkaikkea kirjaimellisesti käsittämättömältä se tuntuikaan kun kiekko oli jatkoajalla Venäjän maalissa, ja nimenomaan jatkoajalla, jolloin ei tarvinnut enää pelätä ottelun kääntymistä. Se oli siinä.
Finaalissa olikin sitten taas vitutuksen vuoro, ei niinkään kyynelten.
Onnenkyyneleitä olisi kyllä kiva itkeskellä useamminkin. Toivottavasti ei ihan omien lapsien syntymään asti tarvitse odotella, vaan Suomi tai Ilves voittaisi mestaruudet sitä ennen.
Viimeksi muokattu: