Milloin itkit viimeksi ja miksi?

[Haidekkeri]

7.5.2003

Kyllä. Siinä kaiken muun lisäksi varmaan myös itkin.

 

[Gleb]

Tänä aamuna kun äitini kuoli.

 

[Sledge Hammer!]

12.8.2004 klo 10:35 paikkana Kätilöopisto.

 

[ZOOM]

Tänä aamuna kun äitini kuoli.

Vilpittömät osaanottoni!

 

[kananlento]

Pari päivää sitten. Todella pitkä välimatka rakkaaseen on musertavaa.

Glebille osanottoni ja voimia

 

[Ruutuässä]

Pari päivää sitten tuli katsottua yksi elokuva, minkä aikana silmät hikoilivat pari kertaa. Ehkä parempi olla paljastamatta elokuvan nimeä. Muutoinkin tulee välillä itkettyä aika herkästi, usein onnesta, usein elokuvien aikana. Outoa, että jotkut Disneyn elokuvatkin itkettävät välillä. Pitäisiköhän hankkiutua hoitoon?

 

[Knower]

Outoa, että jotkut Disneyn elokuvatkin itkettävät välillä. Pitäisiköhän hankkiutua hoitoon?

Samaa olen mäkin miettinyt, erityisesti tosi pateettisten, periamerikkalaisten sankarillisten urheiluelokuvien huippukohdat nostavat tunnetilan korkealle (Rockyt, Jerry Maguire, Titans yms.). Vähän hävettää ehkä...

 

[Dante]

Viikonloppuna tyyni ja öinen Saimaa oli niin kaunis, että tuli itku. Hienoa olla elossa.

 

[Iker]

Samaa olen mäkin miettinyt, erityisesti tosi pateettisten, periamerikkalaisten sankarillisten urheiluelokuvien huippukohdat nostavat tunnetilan korkealle (Rockyt, Jerry Maguire, Titans yms.). Vähän hävettää ehkä...

Myös ihan oikeat urheilutapahtumat saavat yllättäviä herkistymisreaktioita aikaan itsessäni. Mistään varsinaisesta itkemisestä tuskin kannattaa puhua, mutta tippa kuitenkin herahtaa linssiin.

Selkein tv-urheiluherkistymiseni tulee mieleen vuoden 2003 Roland Garrosista, kun Roddick ja muistaakseni Younes El-Ainayoui tahkosivat iltapäivällä yli viisi ja puolituntisen ottelun, jonka katsoin Juurousportilta alusta loppuun. Ottelun viimein ratkettua uuvuttavan ja mahtavan taistelun jälkeen, molemmat lysähtivät ensin selälleen maahan omille kenttäpuoliskoilleen, ja siitä hiljalleen laahustivat verkolle antamaan toisilleen oikein pitkän kunnon halauksen.

Silloin vietiin. Silmät kostuivat täysin, leuka alkoi osoittaa pienen väpättämisen merkkejä ja kurkkua kuivasi. Hullua, mutta mitään sille ei voinut.

 

[Pingu]

Reilu tunti sitten kävi itkettämään, kun veljeni soitti että vuorokauden sisällä kaksi hänen tuttuaan on yrittänyt tappaa itsensä. Ihan varma en ole, että onnistuiko toinen yrityksessään, veljeni kun on ollut aina meistä se herkempi, niin selvää en saanut. Kuitenkin hän jonka minä jotenkin tiedän, on nyt sairaalassa.
Toivottavasti veli kestää tämän, ja toivottavasti osasin valita oikeat sanat puhelimessa (vaikea tuollaisessa tilanteessa on mitään sanoa).

Edellisen kerran tirautin pari kyyneltä viikko sitten ristiäisissä, kun sain kunnian olla sylikummina. Lämmintä oli varmaan neljäkymmentä ja hiki valui silmiin, mutta kyllä se tilaisuuskin oli herkkä.

 

[Uleåborgir]

Eilen tuli uusintana Mirja Pyykön A-raportti vuodelta 1982, joka kertoi osasto 10:stä eli lasten leukemiaosastosta. Raporttihan on kuuluisa, ja uusittu varmaan jo muutaman kerran, mutta eilen näin sen ensimmäistä kertaa itse.

Itku siinä tuli, kun äidit ja isät kertoivat tuntemuksistaan kun lapsen leukemia on uusinut ja kun pikkulapsi kuoli hengityskoneessa ollessaan.

Onneksi ohjelman esittämisen jälkeen Suomessa herättiin parantamaan lasten syöpähoidon resursseja ja osasto 10 sai tarvitsemansa laitteet ja lisävakanssit.

 

[Ted Raikas]

Se on vaan sääli, että monen tulee kuolla ennen kuin herätään asiaan ja tehdään jotain sen parantamiseksi. Näin se vaan maailmassa tahtoo usein mennä, siihen on lienee alistuminen jatkossakin.

 

[Rocco]

Samaa olen mäkin miettinyt, erityisesti tosi pateettisten, periamerikkalaisten sankarillisten urheiluelokuvien huippukohdat nostavat tunnetilan korkealle (Rockyt, Jerry Maguire, Titans yms.). Vähän hävettää ehkä...

Äh, mitä turhaa... samaa ilmiötä on allekirjoittaneella. Remember the Titans, Glory Road, The Miraclen lopputekstit koskien Herb Brooksia...

 

[Koirapoika]

Eilen tuli uusintana Mirja Pyykön A-raportti vuodelta 1982, joka kertoi osasto 10:stä eli lasten leukemiaosastosta. Raporttihan on kuuluisa, ja uusittu varmaan jo muutaman kerran, mutta eilen näin sen ensimmäistä kertaa itse.

Itse toisella korvalla kuuntelin kun on sisko kyseiseen tautiin kuollut, tosin synnyin itse pari kuukautta kuoleman jälkeen. Kun 80-luvulla selviytymisen mahdollisuudet leukemiasta oli niinkin heikot kun dokumentissa mainittiin, 70-luvun alussa ne oli vielä huonommat, oli kai melko varma lähtö siihen aikaan. On lääketiede tullut isoin harppauksin eteenpäin.

 

[Batigol]

Varmaan silloin, kun katsoin Diego Maradonasta kertovan dokumentin kolmoselta, kesällähän tuo tais tulla.

 

[-Niks-]

öö.

Varmaanki puoli vuotta stten viimeksi, silloin kun kuulin koiramme kuolleen. Olin mökillä ja muija soitteli. Silloin tosin pienessä maistissa mutta olisin itkenyt selvinkin päin koska oli sen verran mahtava dogi.

 

[Cactus]

Itku tuli

Hetkinen, taisi olla tammikuun viimeinen viikko kun erosimme pitkäaikaisesta kihlatustani ja kun tiesin että hän vie koiransa mukanaan. Onhan minulla omakin koira, mutta niin nuori ja kyllä se kun otettiin se exän koira yhdessä niin pisti kyyneleet silmiin (varsinkin kun pihalla tiemme erosivat ja koira kääntyi katsomaan minua silmiin kuin kysyäkseen jotain) ja exän kanssa on niin paljon hyviä ja kauniita yhteisiä muistoja!! :'(

Toinen mistä liikutun on silloin kun on mennyt huonosti ja vanhemmat auttaneet niin isältä tulee viesti tyyliin: "don't worry, pää pystyyn vain, kaikesta kyllä selvitään yhdessä. T: Rakastavat vanhempasi." -ai vittu että nousee pala taas kurkkuun kun ajattelen tuota.

Muuten olen aika kovettunut ihminen, eli en todellakaan itke melkein mistään. Mikä meissä joissain miehissä on vikana??


-Cactus-

 

[Wrighter]

Muutama viikko takaisin oli aika tunteikkaat muutaman päivää, kun isä sai pyörälenkillä jonkin helvetin aortan tukkeutumisen. Sen seurauksena ukko oli teholla muutaman päivän ja munuaiset ja jalat klesana. Munuaiset sentään alkoivat toimimaan, mutta alavartalo on edelleen halvaantuneena. Henki sentään säilyi, vaikka aluksi sekin oli hieman kortilla. Nyt odotellaan jalkojen palautumista. Sekin on vielä mahdollista.

 

[ipaz]

En ole muistaakseni itkenyt vuosikausiin, eikä eilistäkaan tunteilua kai itkuksi voi sanoa. Mutta katsoessani jo ties kuinka monetta kertaa Mel Gibsonin The Patriot-elokuvaa tuli pala kurkkuun siinä kohtauksessa, jossa pikku Susan juoksee isänsä perään ja huutaa "Papa, don't go! I say anything" Ehkä krapulalla oli vaikutusta, mutta on se vaan hieno ja tunteellinen kohtaus. Loppujen lopuksi nauroin itselleni ja tuolle pala kurkkuun tunteelle.

 

[Mr. Penguin]

Surun kyyneleitä tuli vuodatettua isoäidin hautajaisissa muutamam kuukausi sitten. Rest in peace...


Viimeisimmistä onnenkyyneleistä on aikaa, mutta en ikinä unohda sitä hetkeä. Viimeksi itkin ilosta kun Kärpät voitti mestaruuden 11.4.2004 ajassa 63.55. Kun Junno saapui kentälle ja huusi rieumuissaan Lieversille "we did it!!!", solloin pääsi iso itku. Voi pojat sitä tunnetta...

 

[Mr. Penguin]

Deleted
(kävi tuplapostauskämmi, sori....)

 

[Europoli]

Mikä meissä joissain miehissä on vikana??

-Cactus-

Ei teissä mitään vikaa ole. Olette vain ihmisiä. Hienointa mitä olla voi.

 

[Cassu]

Heinäkuussa itkin kun jouduin kaverini hautaan laskemaan. Ja sen jälkeen vielä muutaman päivän. Oli aika kova paikka ja on vieläki.

Tänään meinasin itkeä tai voinkin kohta kun menetin tyhmyyttäni liian hyvän kaverin. Kyseessä on hieno poika ja vituttaakin suunnattomasti kun taas onnistuin sotkemaan asiani. Harvoin itken, mutta nyt on liian lähellä

 

[Uleåborgir]

Viimeisimmistä onnenkyyneleistä on aikaa, mutta en ikinä unohda sitä hetkeä. Viimeksi itkin ilosta kun Kärpät voitti mestaruuden 11.4.2004 ajassa 63.55.

Sama täällä. Olin intistä lomilla ja katsottiin peliä Ylläksellä. Meikäläinen oli matsin ajan rento kuin rautakanki ja vapisin ja tutisin jännityksestä. Sitten Vallin sai kiekon ja muistan, kun maailma muuttui postimerkin kokoiseksi ja muisto maaliin menneestä kiekosta on palanut limbiseen järjestelmääni iäksi. Itkin hurmioituneesta ilosta ja kaveri pyörtyi :). Vaikka Alzheimerin tauti veisi kaikki aivosolut paitsi sen yhden, jossa on Vallinin maali, niin sen muistan.

Urheilupuolella tuli itkettyä silloin hyvin pitkän tauon jälkeen, kun Janne Holmén vei maratonin Euroopan mestaruuden. Näitä tunne-elämyksiä eivät sellaiset koskaan koe, jotka eivät urheilusta välitä. Harmi heidän puolestaan. Tosin jää heillä kokematta sellaisetkin tappavan masentavat hetket, kuin esimerkiksi Suomen finaalitappio Ruotsille Torinossa. Silloinkin oli tippa linssissä kun Numminen tilitti ettei olympiakultaa ehkä tarkoitettu Suomelle.

Tulihan tuota tursattua myös omissa häissä kolmisen viikkoa sitten moneenkin otteeseen mm. silloin kun päästiin sakastiin loppuhäämarssin jälkeen ja sittemmin äidin puheelle. Alttarilla purin huulta, etten itkuun purskahtaisi.

Muutama viikko takaisin oli aika tunteikkaat muutaman päivää, kun isä sai pyörälenkillä jonkin helvetin aortan tukkeutumisen. Sen seurauksena ukko oli teholla muutaman päivän ja munuaiset ja jalat klesana. Munuaiset sentään alkoivat toimimaan, mutta alavartalo on edelleen halvaantuneena. Henki sentään säilyi, vaikka aluksi sekin oli hieman kortilla. Nyt odotellaan jalkojen palautumista. Sekin on vielä mahdollista.

Toivon isällesi pikaista parantumista.

Omakin faijani on saanut sydänkohtauksen kävelylenkin jälkeen ja ei silloin paljon naurattanut kun miestä vietiin OYSiin. Onneksi äijä on hengissä, kun on nuorikin vielä - 51-vuotias. Nyt hänellä on krooninen vatsakatarri ja ukko on tosi laihassa kunnossa kun voi syödä suurin piirtein vain salaattia.

Myös vaimoni isä on saanut infarktin, hänkin alle viisikymppisenä. Koko ajan saa jotenkin pelätä, että milloin tulee soitto jostakin ja sieltä kerrotaan jotain hyvin ikävää.

Oli aika, jolloin minua ei itkettänyt mikään 18-22 -vuotiaana. En oikeastaan kokenut kummoisiakaan tunnekuohuja mistään syystä. Nyt viime vuosina on alkanut tunteellisuus ja herkkyys nousta pintaan kun 30 vuotta ikää lähestyy.
Mistä lie johtuu. Onhan tuo psyyke muutenkin reistaillut, mutta mielestäni itku on terve reaktio, se aukoo nupista solmuja.

 

[Europoli]

Oli aika, jolloin minua ei itkettänyt mikään 18-22 -vuotiaana. En oikeastaan kokenut kummoisiakaan tunnekuohuja mistään syystä.

Jännä juttu, itsekään en monta kyyneltä vuodattanut nuorena aikuisena. Nyt "oikeana" aikuisena sitten sitäkin useamman. Ja nyt, kun uskaltaa myöntää, ei huono juttu ollenkaan. Olisinpa pystynyt tähän jo 20 v sitten.