Viimeisimmistä onnenkyyneleistä on aikaa, mutta en ikinä unohda sitä hetkeä. Viimeksi itkin ilosta kun Kärpät voitti mestaruuden 11.4.2004 ajassa 63.55.
Sama täällä. Olin intistä lomilla ja katsottiin peliä Ylläksellä. Meikäläinen oli matsin ajan rento kuin rautakanki ja vapisin ja tutisin jännityksestä. Sitten Vallin sai kiekon ja muistan, kun maailma muuttui postimerkin kokoiseksi ja muisto maaliin menneestä kiekosta on palanut limbiseen järjestelmääni iäksi. Itkin hurmioituneesta ilosta ja kaveri pyörtyi :). Vaikka Alzheimerin tauti veisi kaikki aivosolut paitsi sen yhden, jossa on Vallinin maali, niin sen muistan.
Urheilupuolella tuli itkettyä silloin hyvin pitkän tauon jälkeen, kun Janne Holmén vei maratonin Euroopan mestaruuden. Näitä tunne-elämyksiä eivät sellaiset koskaan koe, jotka eivät urheilusta välitä. Harmi heidän puolestaan. Tosin jää heillä kokematta sellaisetkin tappavan masentavat hetket, kuin esimerkiksi Suomen finaalitappio Ruotsille Torinossa. Silloinkin oli tippa linssissä kun Numminen tilitti ettei olympiakultaa ehkä tarkoitettu Suomelle.
Tulihan tuota tursattua myös omissa häissä kolmisen viikkoa sitten moneenkin otteeseen mm. silloin kun päästiin sakastiin loppuhäämarssin jälkeen ja sittemmin äidin puheelle. Alttarilla purin huulta, etten itkuun purskahtaisi.
Wrighter kirjoitti:
Muutama viikko takaisin oli aika tunteikkaat muutaman päivää, kun isä sai pyörälenkillä jonkin helvetin aortan tukkeutumisen. Sen seurauksena ukko oli teholla muutaman päivän ja munuaiset ja jalat klesana. Munuaiset sentään alkoivat toimimaan, mutta alavartalo on edelleen halvaantuneena. Henki sentään säilyi, vaikka aluksi sekin oli hieman kortilla. Nyt odotellaan jalkojen palautumista. Sekin on vielä mahdollista.
Toivon isällesi pikaista parantumista.
Omakin faijani on saanut sydänkohtauksen kävelylenkin jälkeen ja ei silloin paljon naurattanut kun miestä vietiin OYSiin. Onneksi äijä on hengissä, kun on nuorikin vielä - 51-vuotias. Nyt hänellä on krooninen vatsakatarri ja ukko on tosi laihassa kunnossa kun voi syödä suurin piirtein vain salaattia.
Myös vaimoni isä on saanut infarktin, hänkin alle viisikymppisenä. Koko ajan saa jotenkin pelätä, että milloin tulee soitto jostakin ja sieltä kerrotaan jotain hyvin ikävää.
Oli aika, jolloin minua ei itkettänyt mikään 18-22 -vuotiaana. En oikeastaan kokenut kummoisiakaan tunnekuohuja mistään syystä. Nyt viime vuosina on alkanut tunteellisuus ja herkkyys nousta pintaan kun 30 vuotta ikää lähestyy.
Mistä lie johtuu. Onhan tuo psyyke muutenkin reistaillut, mutta mielestäni itku on terve reaktio, se aukoo nupista solmuja.