Jostain käsittämättömästä syystä tuli mieleen eräs muisto edelliseltä vuosikymmeneltä. Olin just eronnut ja päädyin lähtemään Pietariin lomalle. Yksin en ajatellut siellä olla, joten etsinkin ICQ-palvelusta seuraa edes yhdeksi baari-illaksi. Löysinkin nopeasti erään Olesyan, joka oli EF(English First)-koulussa opettajana. Monta juttua olisi tosta reissusta kerrottavana aina elämäni ensimmäisestä kerrasta prostituoidun kanssa, joka ei päättynyt orgasmiini, vaan meidän molempien kyyneliin, elämäni romanttisimpaan iltaan Pyhän Vasilin kirkon laitamilla, jossa ei kuitenkaan ollut mitään romanttista, mutta niistä ehkä joskus toiste jossain toisessa ketjussa ja itse asiaan.
Päädyin tämän Olesyan seuralaiseksi hänen kaverinsa häihin. Siellä tuli sitten vodkaa litkittyä ja hänen opettajakollegoidensa kanssa polteltua pilveä (olivat muuten fiksuimmat koskaan tapaamani venäläiset). Tästä ei Olesya tykännyt, mutta se ei nyt kuulu asiaan. Olin siinä sitten lopulta äärimmäisen "stoned" ja pian tuli mun vuoroni lausua nuorelle parille jotain. Nousin seisomaan vodka kädessäni valmiina kilisyttelemään puheenparteni jälkeen, mutta ainoat asiat mitä mielessäni kirjaimellisesti pyörivät olivat täysi tyhjyys ja koko maailma. Arviolta 80 juhlavierasta kääntyi innokkaina kuuntelemaan mitä tuntemattomalla vieraalla oli sanottavanaan. He tuijottivat ja odottivat ja odottivat ja tuijottivat pian jo hieman ihmetellen ja toisiaan epävarmasti vilkuillen. Havahduin Olesyan potkaistessa huomaamattomasti, mutta kivuliaasti jalkaani. Laiton käden sydämelleni ja pyysin valtavasti anteeksi kaikilta. Ei, en suinkaan kertonut totuutta jostain mielettömästä syystä, vaan valehtelin heille mielessäni pyörivän eräs suomalainen runo, joka oli kaunein missään kuulemani runo rakkaudesta ja uskollisuudesta ja kuinka täydellinen luottaminen toiseen rikkoo kaikki kahleet, mutta että en millään osannut tulkata sitä venäjäksi.
"Ei saatanan saatana!! Täällähän on vaikka kuinka monta kielenopettajaa paikalla. Aivan varmasti joku osaisi suomea ja häntä pyydettäisiin tulkiksi!". Huh, näin ei onneksi käynyt, vaan sain lempeitä ja ymmärtäviä katseita osakseni ja minua pyydettiin kirjottamaan tuo runo illan päätteeksi heidän vieraskirjaansa. Sanoivat myöhemmin kääntävänsä sen tutun suomenkielenopettajan luona.
No, arvatkaa nyt saatana minkä ikiaikaisen runonmitan mä siihen vieraskirjaan heti oman nimeni alle raapustin humalapilvipäissäni? Ja tottakai mä kirjotin siis nimeni siihen, jotta varmasti vuosienkin päästä voisivat etsiä mut netin syövereistä ja nauraa räkättää lapsiensa kanssa mulle.
Sehän meni näin:
"Paljon, paljon onnea vaan
Saanhan teille toivottaa"
Mitä mieltä tästä klassikosta olette?
Ei ihme, että venäläiset pitävät meitä vähän hitaina ja juntteina, kun kerran kaunein runommekin on tuollainen. Syyttäkää siis venäläisille kysyjille Venäjällä käydessänne kaikista venäläisten kuulemista suomalaisuuteen liittyvistä idioottimaisuuksista mystistä veli-Tulevatonia.
Edit: Ja nyt tajusin samalla mistä ihmeestä tää mieleen tuli. Jälleen on ero takana, suunnittelen ens kuuksi matkaa Pietariin ja juuri olen tässä ettimässä jotain mukavaa paikallista viettämään pari iltaa Eremitaasissa... Eissaatana! Nyt mantelitumake hälyttä jostain syystä! Ja juuri Eremitaasiin olen menossa tulevan ystäväni kanssa. Enkö muka ole!? Te...te... Haaskalinnut! Kuinka julkeatte edes ajatella minusta muuta! Eremitaasiin maanantaina ja ulos perjantaina. Näin on matkani menevä!
Ja kyllä, käyn sielläkin ihan oikeastikin.
