Mikä on sattunut fyysisesti ylivoimaisesti eniten?

[Jomppa_Koo]

Varmaan se kun sormi jäi joskus aikoinaan oven väliin ja siitä irtosi kynsi. Muitakin tapauksia on varmaan käynyt, mutta tuo on nyt päällimmäisenä jäänyt mieleen.

 

[Waldemar]

Itselläni ehkä epämiellyttävin ja kivuliain kokemus oli kun olkapääni meni kolmannen kerran sijoiltaan ja luiskahti rintalihaksen alle. Malmin päivystyksessä sitten yöllä noin 7 kaljaa ottaneena todettiin että olet juonut joten ei puuduteta. Sen jälkeen kävi vuorollaan koko henkilökunta yrittämässä olkapäätäni paikalleen. Parhaimmillaan yksi lääkäri veti pääni suuntaan kättä, yksi hoitaja kieputti lakanan käden ympärille ja veti minusta poispäin kun kolmas lääkäri veti minusta ylöspäin. Lopulta avovaimon laskujen mukaan 4 ja puolen tunnin jälkeen eräs lääkäri onnistui saamaan olkapääni paikalleen.

 

[JuVii]

Joku taisi mainita vesirokosta. Itse sairastin kyseisen taudin alle 10-vuotiaana. Kipeää se ei tehnyt, mutta se saatanallinen kutina sai useita kertoja kyyneleet silmiin. Muistaakseni minulla oli vajaan viikon ajan tuo, jolloin nukuin pisimmillään ehkäpä 3h. Se kutina, se on jotain aivan sairasta. Kuumetta minulla ei hirveästi tuolloin ollut.

Ehkäpä kivuliain kokemukseni liittyy "hammaslääkäriin". Joskus 10-13-vuotiaana hammaslääkärit löysivät kitalaen ja nenäontelon välistä jotain ylimääräistä. Yllättäen tuo pieni luunkappale paljastui täysin ylimääräiseksi hampaaksi.
Ensimmäinen leikkaus suoritettiin normaalisti koulun hammashoitolassa.
Kaikki odottivat nopeaa operaatiota, mutta paskan vitut. Makasin hammaslääkärin tuolissa about pari tuntia, itku kurkussa ensimmäisen vartin jälkeen.
Kyllähän ne mulkut tädit puudutuspiikkejä laittoivat jumalattoman määrän, mutta ei pikku-JuViin suu niin helposti puutunutkaan. Ne perkeleet jatkoivat ja jatkoivat, vaikka tuska oli suunnaton. Välillä tuli lisää piikkiä, mutta eihän se auttanut siellä missä sen olisi pitänyt.
Operaation tulos: Lakanan valkoinen JuVii kävelee täristen kohti kotia parin tunnin tappamisen jälkeen, naama puuduksissa (POISLUKIEN SUU!) ja limat valuen pitkin suupieliä.

Seuraavaksi minut otettiinkin Helsingin suu- ja leukakirurgiselle. Ensimmäinen leikkaus meni onnellisesti nukutuksessa, koko leikkaus kesti vajaan neljä tuntia. Heräämisen jälkeen en ole koskaan elämässäni oksentanut niin paljoa kuin silloin, pääasiassa verta. Olo aivan järkyttävä.
Aamulla olikin jo iloiset tunnelmat ja kotiinlähtö lähellä kun lääkäri tuli pudottamaan pommin: Eivät olleet löytäneet mitään hammasta, epäilivät, että on ensimmäisessä leikkauksessa mennyt jossain imun mukana tjsp.

No ei muuta kun röntgeniin ja siellähän se pieni saatana piileskeli, edelleen nenäontelon ja kitalaen välissä. Riskinä tässä leikkauksessa oli kuitenkin se, että leikkaus jouduttaisiin tekemään etuhampauden etupuolelta, eli pienikin isku leikkauksen jälkeen kohti naamaria olisi saattanut tiputtaa etuhampaat.
Samana päivänä nukutuksessa leikkaukseen ja leikkaus kesti n. 30min. Operaation jälkeen olo oli mitä mahtavin, kivusta ja oksentelusta ei tietoakaan. Seuraava aamu olikin sitten taas yhtä tuskaa kun särkylääkkeiden vaikutus oli laskenut, no ei muuta kun lisää nappeja naamaan ja kotiin lepäilemään.

Kokemuksena tuo oli henkisesti ja fyysisesti kaikista tuskallisin, leikkaukset ja ne lukemattomat tuskalliset jonotukset ja tutkimukset, joissa työnnettiin ties mitä tikkua ja keppiä suuhun.

En suosittele.

Joskus tuli alle 10-vuotiaana kaaduttua polvi edellä terävään kiveen. Haava oli sen verran syvä, että pääsin ihmettelemään omaa luustoani varsin läheltä.
Sen muistan varsin hyvin, että verta haavasta ei tullut juurikaan yhtään ja kipua ei ollut juuri nimeksikään.

 

[Jack Ace]

Kyllä se aika paljon sattui kun sääri- sekä pohjeluu murtui samaan aikaan.

E: Saman tapauksen johdosta laittoivat muutamana ensimmäisenä päivänä jotain ihmeen piikkiä tuohon navan viereen, sekin sattui aivan pirusti. Tosin piikittäminen nyt ei kauaa kestä..

Voin vain kuvitella. Itse tämän tapauksen nähneenä muistan, että sääri- ja pohjeluun katkamisen kuuleminen jo sattui.

 

[Sistis]

Joskus tuli alle 10-vuotiaana kaaduttua polvi edellä terävään kiveen. Haava oli sen verran syvä, että pääsin ihmettelemään omaa luustoani varsin läheltä.
Sen muistan varsin hyvin, että verta haavasta ei tullut juurikaan yhtään ja kipua ei ollut juuri nimeksikään.

Polvessa ei ole hirveästi kipupisteitä. Tai ainakin noin väitti minulle lääkäri joka tikkasi umpeen syvän haavan, joka syntyi kun pilkoin joskus parikymppisenä vanhempieni pihalla Fiskarsin yhden käden kirveellä syreeniaidan karsimisessa syntyneitä pöllejä. Helle ja liukas kirves ei ollut hyvä yhdistelmä. Viimeinen oksa oli vähän paksumpi. Enemmän voimaa ja kirves lähti tangentin suuntaisesti päätyen terävä kulma edellä polveeni. Luuta en nähnyt, mutta haava oli kyllä syvä. Kipua ei tullut oikeastaan ollenkaan.

Kerrotaan vielä, että muutama tunti tikkauksen jälkeen ihmettelin kun jotain lämmintä ja kosteaa valui säärtäni pitkin. En ollut kussut housuuni, vaan tikkauksen suojana olleen siteen alta valui verta. Tikkauskohtaan oli noussut kunnon patti, eli haava vuosi yhä. Takaisin terppariin, jossa lekuri imi isolla ruiskulla patin tyhjäksi ja laittoi kireämmän siteen. Kuulemma olin saanut pintalaskimoon osuman ja olisin tarvinut kireämpää sidettä jo heti alkuun, mutta sitä ei tajuttu tuolloin.

Noh, homma päättyi onnellisesti. Mitään komplikaatioita ei tullut ja tikitkin poistin itse kun sen aika koitti. Tuosta kohtaa polvea löytää vieläkin etsimällä pienen kuopan. Joskus jos sen kalautti esimerkiksi salibandyssä maahan, se saattoi vihlasta jonkin verran.

Eniten tuossa episodissa tuli henkisiä traumoja. Olin päässyt viikkoa aiemmin intistä ja selvinnyt koko vuoden ilman vapautuksia. Sitten tunaroin heti siviilin päästyäni.

 

[passenger]

Joskus tuli alle 10-vuotiaana kaaduttua polvi edellä terävään kiveen. Haava oli sen verran syvä, että pääsin ihmettelemään omaa luustoani varsin läheltä.
Sen muistan varsin hyvin, että verta haavasta ei tullut juurikaan yhtään ja kipua ei ollut juuri nimeksikään.

Itselle kävi joskus samanlailla. Tuli skidinä välitunnilla kaaduttua kiveen, enkä edes katsonut tuliko haava, mutta samana päivänä sattui olemaan kouluterveydenhoitajan normitarkastus, ja siellä sitten huomasin että luuhan sieltä näkyi ja sitten tikattavaksi.

Kovin kipu taitaa olla nilkan murtuminen jossain futispelissä pari vuotta sitten. Hyppäsin pääpalloon ja tulin jotenkin huonosti alas ja nilkka murtui. Yritin sillä itse tepastella vaihtoon mutta ei vaan pystynyt. Nilkka oli aivan uskomattomasti turvoksissa, lääkärikin sanoi ettei ole ikinä nähnyt vastaavaa.
Kävi muuten melko paska tuuri kun olin toipunut nilkkavammasta niin suunnilleen ekat tai tokat salibandyvedot sairasloman jälkeen niin paukahti nivelkierukka polvesta sököksi.

 

[Rocco]

Nyyteille on tullut osumia useita kertoja, ja koskaan ne eivät ole mukavia olleet.

Pahin on silti ehdottomasti olleet peräpukamat. Krapula-aamuna ulkomaanmatkalla paskalle, ja kuinka voikaan olla että juuri sinä aamuna ulkomailla peräpukamat. Kipu oli aivan infernaalinen. Muutenkin kun krapulassa oli ja olo oli muutenkin toiselta planeetalta, täytyy tunnustaa että krapula ei tuntunut missään sen jälkeen. Tuska oli kuin suoleen olisi työnnetty puukko terä edellä. Ja kun ulkomailla ei todellakaan uskalla mennä persettään näyttämään lääkärille, niin siinä sitten muutaman päivän ajan piti kitua, siirtyä nestemäiseen ravintoon ja heti kotiin päästyä lääkärille. Ja pitihän sen lääkärin tietysti olla Leo Lastumäen näköinen ruotsinkielinen mies. Siinä alkoi jo pelkäämään että paraneeko vai paheneeko perseen tilanne... No parani se lopulta.

Nenän murtuminen ei sinänsä ollut kivuliasta koska olin kännissä. Mutta viikko myöhemmin kun se suoristettiin.. Bueno! Ei juurikaan puudutukset auttaneet kun nenää työnnetään sentin verran toiseen suuntaan.

Ja yksi todella v-mäinen kipu oli jotakin mistä en vieläkään tiedä mikä se oli. Kipu kuitenkin alkoi häntäluusta. Oletin että olen sen jossakin vahingossa kolauttanut jonnekin. Mutta kipu vaan paheni ja paheni. Lopulta en päässyt enää töissä työtuolista ylös. Jonkinlainen tulehdus tms. (ajos??) häntäluussa sitten oli.

Mutta vastaan peräpukamat. Eräs kolmen lapsen äiti sanoi, että synnytys ei satu niin paljon kuin spärdärit, joten turha sitten kenenkään naisen on täällä kertoa kokemuksiaan.. en usko!

 

[Mikko78]

Tämä sattui entiselle kämppikselleni armeijassa. Laitan sen tänne koska itse vaikea kuvitella kovempaa tuskaa.

Kaveri oli armeijassa taisteluharjoituksissa ja harjoittelivat syöksyjä ja ryömimistä. Syöksymään lähtiessä oli kämppiksen haaroitus jäänyt kiinni piikkilankaan. Housuthan siinä repesivät, mutta sama kävi myös kasseille. Vieläkin puistattaa kun ajattelen tilannetta.

Skappari huusi muuten, että mikä vaivaa kun vain makailee maassa. Kaveriltani lähti taju ja pallit kursittiin kokoon sairaalassa. Skapparin ilme oli ollut mieleenpainuva kun tajunnut tilanteen.

 

[Hejony]

Kauhea ketju. Varsinkin nämä hoitovirhetapaukset saavat aikaan vastustamatonta halua murjoa turpaan kaikkia Suomen terveyskeskuslääkäreitä.

Meikäläinen on aina ollut hyvä telomaan itseään. Joskus 5-vuotiaana olin pihahöntsyissä maalivahtina, ja naapurin poika täräytti riparitilanteessa Montrealilla suuhun. Saatanasti verta ja sinne meni pikku-Sakun kaksi ensimmäistä rautahammasta. Joku proteesi mun suussa nykyään on kahden keskimmäisen alahampaan kohdalla. Sen jälkeen ei ilman veskarin maskia meidän pihapiiriläiset maalissa olleet.

Pari vuotta myöhemmin pelattiin poliisia ja rosvoa, ja minä roistona painan sellaista jyrkähköä ylämäkeä sivuttaissuunnassa. Siihen aamukasteiselle nurtsille sitten kaaduin, ja perässä tullut isosiskon kaveri kaatui päälle. Himaan ja sairaalaan, solisluu oli murtunut. Ei tuo kyllä muistaakseni kauheasti sattunut, ihan oikeasti. Hauskan tapauksesta tekee se, että murtuma sattui tasan yhtä päivää ennen meikäläisen ensimmäistä koulupäivää. Ihan kuin ei muuten olisi jännittänyt ja vituttanut!

Jaaniin, sitten molempia tapauksia ennen, joskus neljävuotiaana varmaankin, pelattiin himassa futista jollain tennarilla sillä tavalla, että ovensuu oli maalina, ja minä veskarina, ja isukki potkiskeli sitä tennaria keittiön puolelta. Menipä siinä sitten yksi veto maaliin, ja pallo vieri alakertaan. Pikkujätkä hirveällä tohinalla hakemaan, ja kymmenen viimeistä rappusta kuperkeikoilla alas.

Tähän tapaukseen liittyy muuten yksi mielenkiintoisimmista tapahtumista elämässäni, sillä siinä tippuessani ehdin ajattelemaan ihan helvetin paljon vaikka olin tosiaan jotain neljä. Mieleen on jäänyt ainakin se, että ihmettelin miksei elämäni vilahda silmieni edestä, vaikka olin jostain kuullut että niin käy juuri ennen kuin kuolee! Toinen hassu juttu oli se, että kun olin pyörinyt varmaan pari rappusta alas, ja ei vielä sattunut mihinkään, niin tuli sellainen tunne että pysy rentona vaan (ts. älä jännitä lihaksia tai yritä pysähtyä) niin hyvin menee. Taisi olla oikea reaktio, sillä alhaalla huomasin makaavani mahallani, eikä mihinkään sattunut. Tuijotin rappusten yläpäähän kiirehtinyttä isääni, ja en ole kyllä koskaan nähnyt sitä niin pelästyneenä. Siitä sitten oikeasti varmaan puolessa sekunnissa ylös, ja etsimään sitä palloa. Vasta kun isäpappa alas ehdittyään tuli kyyneleet silmissä halaamaan, pääsi pikkupojaltakin itku.

Tämä siis sinällään off-topicia, koska tuossa oli tosiaan suojelusenkelit paikallaan, eikä muistaakseni sattunut yhtään mihinkään.

Lätkässä on sitten tullut yhtä jos toista, kerran taklattiin kauden päätösturnauksessa polvella oikein komeasti. Sattui hetken ihan perkeleesti, ja olin varma että jotain hajosi, mutta eipä onneksi. Tapaus jäi mieleen myös siitä, että en ole koskaan nähnyt meidän harvinaisen rauhallisten junnuvalmentajien räjähtävän niin täysin Huhtalan Jampesta lähtien. Tilanteesta ei nimittäin tuomittu edes jäähyä, en muista miksi. Tuo taklaaja kävi kyllä pyytämässä myöhemmin anteeksi, mutta voin kertoa että ei ihan kauheasti lohduttanut.

Kiekossa tuli kerran otettua ihan kunnolla lukuakin. Peli oli HIFKiä vastaan, ja vastustajan jätkät pelasivat, niin kuin tapana oli, hyvinkin brändinmukaista kiekkoa. Itse ajoin sitten keskialueella kiekkoa riplatessani oikein kunnon avojäänpommiin. Konttaamalla taisi taittua matka vaihtoaitioon, vai olisiko mennyt Sami Kapasta imitoiden, en muista. Kuitenkin aitiossa pää selvisi hivenen, ja huomasin että oli leuka mennyt sijoiltaan. Jännä tunne kun ei saanut hampaita purtua läheskään yhteen. Huoltaja/lääkärimme sitten sanoi, että kyllä tuo yön aikana menee ohi, niin kuin sitten menikin.

Ehkä kovimmaksi kivuksi nostaisin kuitenkin lomamatkamme Rhodokselle, tai siis ne lennot sinne ja takaisin. Mulla nimittäin oli varsin äreä korvatulehdus juuri ilmeisesti lähtöpäivän aamuna alkanut, joten sitä ei oltu ehditty vielä diagnosoimaankaan. Voi vittu että pientä miestä vietiin kun paineet vaihtelivat nousuissa ja laskuissa. Meinasi taju lähteä. En suosittele kenellekään.

 

[TML]

Kerran junnuna oltiin loppujuoksulla pelikavereitten kanssa ja laskettiin sellainen pieni mäki persiillä alas joukolla. Itse olin viimeisten joukossa ja heti kun olin alas saapunut, heitti eräs joukkuetovereista mukavan kokoisen ja ison renkaan suoraan oikean kyynerpään päälle. Lääkäri reissu ja 2kk saikku. Joku sielä oli murtunu mutten tarkaan muista mikä.

Täytyy koputtaa puuta ettei ole kauheasti vaarallista ja kipeää sattunut kohdalle.

 

[PataJaska]

Tämä sattui entiselle kämppikselleni armeijassa. Laitan sen tänne koska itse vaikea kuvitella kovempaa tuskaa.

Kaveri oli armeijassa taisteluharjoituksissa ja harjoittelivat syöksyjä ja ryömimistä. Syöksymään lähtiessä oli kämppiksen haaroitus jäänyt kiinni piikkilankaan. Housuthan siinä repesivät, mutta sama kävi myös kasseille. Vieläkin puistattaa kun ajattelen tilannetta.

Heh, heh.. tämä on kyllä aika tanakkaa tekstiä. Oikein itsekin tunsin vihlaisun tätä lukiessani..

Joku oli edellisellä sivulla saanut salibandymailan silmäkulmaan. Itselleni on myös sellainen mailavahinko että miten se on inhimillisesti ottaen edes mahdollista.. mitenkähän pieni todennäköisyys edes on sille että näin käy..

Pelattiin aikanaan koulussa pesäpalloa. Olin oman lyöntivuoroni jälkeen palanut heti ykköspesälle, ja siispä kävelemässä polttolinjaa pitkin takaisin kotipesään. Seuraava kaveri oli jo lyömässä, ja juuri ollessani kotipesän rajalla hän osuu palloon ja heittää mailan käsistään (selkänsä taakse) lähtiessään juoksemaan. Eli kaveri heitti siis minua pesäpallomailalla suoraan keskelle naamaa.. kouluterveydenhoitaja sanoi ettei ollut koskaan nähnyt kenenkään naamaa niin veressä.. =)

En itse asiassa muista "sattuiko" tuo nyt niin, eihän sitä ehtinyt sinällään edes tajuta kuin vasta maassa maatessaan että nyt taisi käydä pahasti.. tuurihan siinä kävi ettei maila osunut ihan suoraan hampaisiin..

 

[kissankarva]

Kaikkein eniten on käynyt kipeää, kun minulle suoritettiin selkäydinpunktio hereillä ollessa. En tiedä tehdäänkö niitä enää ilman nukutusta. Olin silloin 7-vuotias.

Ei niitä ainakaan lapsille tehdä ilman nukutusta. Ja kyllä se mun mielestä on lääkärin hommia, ei meitä ainakaan ole opetettu mitään punktioita tekemään, hoitaja avustaa siinä toimenpiteessä. Samoin kuin leikkaussalissa epiduraali- ja spinaalipuudutuksen laittaa anestesialääkäri, anestesiahoitaja avustaa.

Mikähän mua on sattunut eniten? Se ainakin oli melkoisen ikävä tunne, kun mun vatsasta oli poistettu appelsiinin kokoinen kasvain, ja siitä leikkauksesta heräsin. Tuntui kohtuullisen iljettävältä kun ensimmäisen kerran käänsi kylkeä ja sisuskalut muljahtelivat uusille paikoille.

 

[Rod Weary]

Ei niitä ainakaan lapsille tehdä ilman nukutusta.

No minulle ainakin tehtiin kakarana, kun kuume huiteli jossain 40 tienoilla sairaalassa. En ollut kuulemma moksiskaan toimenpiteestä.

Salibandypallo on tullut silmään, kasseille ja nänniin. Viimeksi mainittu sattui yllättäen eniten. Ja kauan.

 

[Igor33]

Ala-asteella joskus sattui oma pahin fyysinen kipu tähän mennessä. Muistan, että olin välitunnilla sisällä jonkin sortin välituntivastaavana tjsp. luokassa, ja menin sitten käymään yhdellä ulko-ovista huvikseni.

Koulukaverit oven takana avasivat oven, ja menin siihen juttelemaan. Raskas, rautainen ovi oli aivan selällään, kun siinä jotain juteltiin. Ajatuksissani onnistuin työntämään pienen kantapääni oven karmin ja oven saranapuolelle jäävän tyhjän tilan väliin, kun yhtäkkiä koulukaverini päästi ovesta irti. Voi sitä ruston rusahdusta mikä jalastani pääsi, kun rautaovi täydellä painollaan kantapäätäni muserti. Muistan vieläkin, kuinka ne pari sekuntia mitkä kuluivat siinä jalan ollessa siellä välissä tuntuivat ikuisuudelta, ja kipu oli jotain infernaalista.

Hyi saatana, vieläkin tulee paha olo kyseisestä äksidentistä, vaikka siitä on jo reilusti toistakymmentä vuotta aikaa.

 

[Pingu]

Isoilta kolhuilta olen onneksi välttynyt, mutta eniten kipua on tuottanut vatsaontelon tähystyksen jälkeiset päivät.
Pienikin liike vihloi alavatsaa järkyttävästi kävelystä puhumattakaan.

 

[Kurt]

Virtsatiekivet jokunen vuosi sitten.

Tuosta olen itsekin kuullut tarinoita, että kipu on jotain aivan infernaalista. Ovat kuulemamma periytyvää sorttia. Isäni on noista kärsinyt, samoin isoisäni ja setäni. Tyypillisesti alkavat jossain 40 ikävuoden paikkeilla. Innolla odotetaan...

Ennaltaehkäisevänä hoitona on yrittää aina juoda aivan helvetisti, parhaani olen tehnyt...

 

[kissankarva]

No minulle ainakin tehtiin kakarana, kun kuume huiteli jossain 40 tienoilla sairaalassa. En ollut kuulemma moksiskaan toimenpiteestä.

Nyt parin kahvikupillisen jälkeen mullakin alkoi ajatus kirkastua. Ne selkäydinpunktiot mitä mä olen nähnyt, on todellakin tehty nukutuksessa lapsille. Mutta: siinä on samalla napsaistu näyte myös tuolta lonkan seudusta, eli tehty luuydinpunktio. Kyseessä siis syöpää sairastavat lapset. Kaikki jotka ovat nähneet Mirja Pyykön dokumentin syöpälapsista, muistavat varmaan sen alkukohtauksen jossa kirkuvalta lapselta kairataan luuydinpunktiota.

 

[Cassu]

Mulla on vaan polvilumpio menny pois paikoiltaan urheilussa ja samassa lajissa olen myös murtanut jalkapöytääni. Se ei tosin kyllä sattunu juuri yhtään, mutta polvessa oli muutaman minuutin jälkeen aika mukava kipu

 

[varjo]

Kun reisiluu murtui, sitä oli niin shokissa ettei kipua oikein tajunnut.

Mutta kun aikanaan katkenneeseen hampaaseen pistettiin joskus yläasteella pysyvä kultaposliini-kruunu ja hampaan hermot piti repiä pois ilman puudutusta (joka olisi kutistanut hermot) niin se sitten sattuikin, enpä ole sen jälkeen käyttänyt puudutusta koskaan hammaslääkärissä, vaikka parit reiät on paikattu. Eikä kyse ole niinkään mistään kova jätkä-aspektista, vaan jotenkin vain porauksesta tuntuva kipu ei nyt tunnu niin pahalta enää, verrattuna siihen vaivaan mikä puudutetusta suusta on. Tiedä onko päässä vikaa, vai vain kipuhermot ovat palanee puhki em. kerralla :)

 

[Salama15]

Viisaudenhampaan poisto oli melkolailla tajunnan räjäyttävä kokemus.

Hammas oli jotenkin haperoitunut (ei kipuja / särkyjä / reikiä) => kun lekuri otti pihdeillä kiinni hammas hajosi ja totesimme yhteistuumin ettei se prkl ollutkaan puutunut... Otettiinpas hammas (tai ne leukaluun ympärillä solmussa olleet juuret) sitten pois jollain sorkkaraudan näköisellä värkillä vääntämällä ja käytännössä siis ilman puudutusta.

Polven sivusiteen napsahduskaan ei ollut sieltä miellyttävimmästä päästä;-)

 

[sozzy]

- Lääketieteen opiskelijan harjoituskappaleena oleminen, operaationa polven punkteeraus. Kyseinen operaatio ei satu ollenkaan niin paljon, jos sitä ei yritetä tehdä työntämällä piikkiä polvilumpion alle polvilumpion yläpuolelta (lihaksien ja kaikenmaailman jänteiden läpi). Oikeastihan piikki työnnetään polvilumpion sivusta.

Mullaki saman operaation yritti suorittaa joku arvauskeskuksen "tohtori" vieläpä kolmeen kertaan eri kohdista. Sattui ihan saatanasti ja arvatkaa saiko edes näytettä... sitten siirron jälkeen PHKS:n kirurgi hoiti homman pienellä vihlaisulla ja 20 sekunnissa...

 

[Hespeler]

Huh, oikein tärisyttää jotkut tarinat täällä. Hieno ketju.

Kyllähän nuo polvien ja nilkkojen muljahtelut tuntuvat aina yhtä vastenmielisiltä. Kuin myös ne punkteeraukset, nyt niihin silti alkaa jo tottua. Sen verran usein on tehty. Tälläkin hetkellä kierukka paskana toisesta polvesta, ja leikkaus luultavasti edessä.

Joskus 15-vuotiaana oltiin kaverin kanssa joella uimassa, ja pompittiin sellaisen ruoppaajan päältä veteen. Oliskohan ollut kolmas hyppy, kun tulin jalat edellä pohjaan ja tuntui ilkeä ja pistävä kipu jalanpohjassa. Lasiahan siellä, erittäin likaista ja vittumaisen terävää. Rannalla sitten katsoin jalkaan, ja mikään iso haava siellä ei ollut, verta tuli silti pirusti jonkin aikaa. Parin tunnin päästä oli jo kaikki ok, jalka ei sattunut ja haava ei vuotanut. Pidin alkuperäisestä suunnitelmasta kiinni, ja lähdin seuraavana päivänä kesäloman viettoon pariksi viikoksi Espooseen serkkujen luo.

Bussissa se sitten alkoi, jalka alkoi turpoamaan aivan valtavasti, särkemään, ja koko bussimatka oli täyttä tuskaa. Perille päästyäni sitten serkun reppuselässä autoon ja täysiä sairaalaan.

Sitten se kivuliain juttu. Jalan sisässä, syvällä, oli lasia ja se täytyi sieltä tietysti kaivaa pois. Puudutuspiikkejä jalanpohjaan, jo tämä tuntui aivan järkyttävältä, mutta sitten lääkäri otti sellaiset ulospäin kaartuvat sakset, runttasi jalanpohjaan sisään ja sieltä se kivan kokoinen lasi kappale sitten kaivettiin ulos. Tuntui että puudutuksesta ei apua olisi ollut lainkaan.

Huusin. Ja lujaa.

 

[KumiAnkka]

Huh huh. Tekee kyllä pahaa lukea näitä juttuja.

Itselleni ei tuommoisia luiden murtumia/katkeamisia ole onneksi sattunut, jotenkin ne kuulostaa melko kivuliailta.

Luuhun asti ulottuneita haavoja tullut käsiin ja polveen, mutta ne ei ole kyllä erityisemmin pahaa tehneet. Alkuun ei edes tule kipua, ja vähän ajan päästä alkaa vaan pakottamaan.

Sitten näihin omiin pahimpiin kipuihin:

Olen onnistunut saamaan olkapäät siihen kuntoon, että molempia on täytynyt hieman kiristellä (toista 2 viikkoa sitten, nyt saikulla), ruuvaamalla jotain hel**tin ankkureita luuhun. Tippapussin kautta annetun särkylääkkeen vaikutus kun loppuu, niin se on yhtä tuskaa seuraavat 3-5 päivää, varsinkin öisin. Ei paljon panacodit, eikä tramalit kipuja vie.

Toinen pitkään vaivannut vamma oli rintalihaksen alaosan repeymä. Alkuun sattui melkein kaikki, missä joutui käyttämään yläkropan lihaksia. Ei voinut edes hengittää syvään. Noh, luulin että se helpottaa, kunhan lihas on arpeutunut umpeen. Luulin väärin!
Kaikki hyvin niin kauan, kun ei tarvinnut käyttää voimaa (nostaa esim yli 15kg painavia tavaroita), mutta voi että sitä tunnetta, kun joutui vähän pinnistelemään. Tuntui kuin joku työntäisi kuumaa veistä rintalihaksen alapuolelta sisään, viiltävää ja polttavaa kipua samaan aikaan.
Pikkuhiljaa se sitten alkoi helpottamaan, mutta vielä puolen vuoden jälkeenkin muistutteli epäkunnostaan esim. salilla.

Eipä ole onneksi tuon pahempia kohdalle sattunut, ja toivottavasti ei tule sattumaankaan.

 

[JMK81]

Joskus vuonna Führer syksyn pimeillä hetkillä leikittiin sotaa pihalla. Tottakai tämössen Rambon jolla oli muovinen M-16 tapanen kädes, täytyi edetä syöksyen. Noh polvi kopsahti maassa olleeseen puukallikkaan, josta oksat oli leikattu jollain vesurin tapasella. Koko polvi aukesi niin että polvilumpio yms. sisusta näkyi kun sen nahkakannen nosti ylös. Tämähän ei sattunut vielä yhtään, eikä housuissakaan ollu reikää tai verta. Siitä sitten vaan lääkärille.. ja sitten se helvetti alkoi kun jotain suolavettä kaadettiin suoraan pullosta haavan päälle... muistona 8 tikkiä, vaivaava polvi ja hemmetin ruma arpi.. Muistan tämän kuin eilisen ja tulen aina muistamaan.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Kaikki jotka ovat nähneet Mirja Pyykön dokumentin syöpälapsista, muistavat varmaan sen alkukohtauksen jossa kirkuvalta lapselta kairataan luuydinpunktiota.

Olen nähnyt, valitettavasti. Veren ja suolenpätkien näkeminen ei yleensä pahemmin minua hetkauta, mutta lasten kärsimykset kuitenkin ovat jotain sellaista mitä vähiten välittäisin joutua todistamaan. Toki itsellänikin on alle kouluikäisiä lapsia (3) ja uskon että muutkin täysijärkiset vanhemmat tuntevat asian melko lailla vastaavasti.