Re: Koskettavin on...
Olet kuullut potaskaa, kompuutteria on käytetty ja paljon.
Lotrin eka osa oli upea leffa, kirjasta ei todennäköisesti elokuvana olisi parempaa versiota saanut, mutta silti elokuva häviää kirjalle n. 100-0.. Kannattaa lukea. Mutta täytyy sanoa, että tippa meinasi tulla ensimmäisellä katselukerralla linssiin, mutta ei tapahtumien takia, vaan maisemien. Kontu, Rivendell, Moria.... Nuo paikat oli niin uskomattoman upeasti tehty, ja juuri sellaisia kuin olin silloin vuosia sitten päässäni kuvitellut, kun ensimmäistä kertaa kirjaa luin. Tunne oli jotenkin sanoinkuvaamaton, enkä ole sitä koskaan ennen tai jälkeen elokuvassa kokenut. Toivottavasti ensi joulukuussa koen sen uudelleen.
Itseäni todella koskettaneita leffoja lienevät täälläkin mainitut Unelmien sielunmessu ja Moulin Rouge. Kummatkin eri syistä. Muitakin on valtavasti, eikä niitä tähän hätään mieleen tule. Jotkut leffat katsottuna sopivassa mielentilassa pääsevät aika tehokkaasti pään sisään, ja silloin se on menoa.
Schindlerin lista, erinomaisen koskettava ja hyvä elokuva, meni hiukan överiksi mielestäni juuri tuossa mainitussa sormuskohtauksessa. Koskettavimmillaan elokuva taisi olla sen punapukuisen pikkutytön kohtalon selvitessä. En muista, leffan näkemisestä on jo niin kauan aikaa.
Oliko muuten Mafiaveljissä se kohtaus jossa Joe Pescin esittämä gangsteri ja hänen veljensä joutuvat kaivamaan oman hautansa jonka jälkeen heidät tapetaan pesäpallomailalla? Vai onko kyseinen kohtaus Casinossa? Oli miten oli, tuo kohtaus menee meikäläisellä ytimiin saakka, juuri tuon veljesjutun takia.. Värisyttävän karmaisevaa.
Niinjuu, ettei unohdu. American beauty. Siinä on elokuva, jonka koko sanoma, juoni, loistavat näyttelijät, upeat musiikit, kaikki yhdistyy yhdeksi positiivisimmista leffakokemuksista koskaan. Varsinkin loppua kohden yhä enemmän elää päähenkilön kautta, ja viimeistään lopussa "elämän kulkiessa välähdyksinä ohitse" on suhteellisen paljon tunteet pinnassa.
Viestin lähetti Sparrow
Varsinkin kun minulle kerrottiin, että KAIKKI noista tuhansista sotureista olivat yksittäisiä näyttelijöitä, eivät tietokoneella monistettuja. Olenko kuullut potaskaa, vai vahvistaako joku tämän? Noh, tämän kohtauksen lisäksi koko leffa piti pihdeissään täydet kolme tuntia, vielä toisenkin katsomiskerran ajan.
Olet kuullut potaskaa, kompuutteria on käytetty ja paljon.
Lotrin eka osa oli upea leffa, kirjasta ei todennäköisesti elokuvana olisi parempaa versiota saanut, mutta silti elokuva häviää kirjalle n. 100-0.. Kannattaa lukea. Mutta täytyy sanoa, että tippa meinasi tulla ensimmäisellä katselukerralla linssiin, mutta ei tapahtumien takia, vaan maisemien. Kontu, Rivendell, Moria.... Nuo paikat oli niin uskomattoman upeasti tehty, ja juuri sellaisia kuin olin silloin vuosia sitten päässäni kuvitellut, kun ensimmäistä kertaa kirjaa luin. Tunne oli jotenkin sanoinkuvaamaton, enkä ole sitä koskaan ennen tai jälkeen elokuvassa kokenut. Toivottavasti ensi joulukuussa koen sen uudelleen.
Itseäni todella koskettaneita leffoja lienevät täälläkin mainitut Unelmien sielunmessu ja Moulin Rouge. Kummatkin eri syistä. Muitakin on valtavasti, eikä niitä tähän hätään mieleen tule. Jotkut leffat katsottuna sopivassa mielentilassa pääsevät aika tehokkaasti pään sisään, ja silloin se on menoa.
Schindlerin lista, erinomaisen koskettava ja hyvä elokuva, meni hiukan överiksi mielestäni juuri tuossa mainitussa sormuskohtauksessa. Koskettavimmillaan elokuva taisi olla sen punapukuisen pikkutytön kohtalon selvitessä. En muista, leffan näkemisestä on jo niin kauan aikaa.
Oliko muuten Mafiaveljissä se kohtaus jossa Joe Pescin esittämä gangsteri ja hänen veljensä joutuvat kaivamaan oman hautansa jonka jälkeen heidät tapetaan pesäpallomailalla? Vai onko kyseinen kohtaus Casinossa? Oli miten oli, tuo kohtaus menee meikäläisellä ytimiin saakka, juuri tuon veljesjutun takia.. Värisyttävän karmaisevaa.
Niinjuu, ettei unohdu. American beauty. Siinä on elokuva, jonka koko sanoma, juoni, loistavat näyttelijät, upeat musiikit, kaikki yhdistyy yhdeksi positiivisimmista leffakokemuksista koskaan. Varsinkin loppua kohden yhä enemmän elää päähenkilön kautta, ja viimeistään lopussa "elämän kulkiessa välähdyksinä ohitse" on suhteellisen paljon tunteet pinnassa.