Meillä on nyt 2vk vauva-arkea takana, kotona tosin oltu vasta reilu viikko. On tämä vieläkin jotain aivan käsittämätöntä. :D missäköhän vaiheessa tämä fiilis vähän laantuu, ei voi näin onnellisena olla liian pitkään. Unohtuu muuten se perus suomalainen negatiivisuus...
Ei se varmaan aivan heti laannu, täältä löytyy 9 kk vanha poika joka kehittyy silmissä. Hemmetin nopeasti on tämä vuosi mennyt. Sitä luulee työpäivän päätteeksi että on ihan loppu eikä jaksaisi poikaa viihdyttää, mutta kyllä sitä vaan ihmeeksi aina saa huomata että jaksaahan sitä. Siitä se aina päivän toinen työvuoro lähtee käyntiin kun koira ja poika konttaavat ovelle vastaan.
@Hamraan on aivan oikeassa siinä, että ei se fiilis ja innostus siitä kyllä laannu. Meillä on kaveri 1 v 3vk, ja olen aivan hullaantunut joka hetkestä jonka saan poikani kanssa olla. Aika on todellakin mennyt niin käsittämättömän nopeasti, uskomatonta että hänen syntymästään on jo yli vuosi. Monet tapahtumat tämän vuoden aikana vain piirtyvät niin tarkasti muistiin, esimerkkinä nyt että minä sain olla se joka näki pojan ensimmäiset askeleet (vaimo oli jumpassa). Hänellä oli tuolloin ikää 11kk 13pv, muistan sen luultavasti ikuisesti, kun otti ilman tukea kaksi askelta. Seuraavana päivänä meni kahdeksan askelta, joka olikin sitten ennätys hyvin pitkään. Vajaa kolme viikkoa sitten alkoi pysyvä kävely, nyt se on jo osittain sellaista "puolijuoksua", kaatuilulla ryyditettynä. Kävely on nyt kuitenkin jo ainoa etenemismuoto, konttaamista ei juuri enää tapahdu..
Olen saanut huomata, että mikään ei ole ihmeellisempää kuin oman lapsen kehityksen seuraaminen. Ehkä kuukausi sitten hämmästyin, kun hän kykeni tulemaan sohvalta alas oikeaoppisesti jalat edellä, enää ei tarvitse pelätä että sen kummemmin sieltä vain "rojahtaisi" maahan. Ja aivan muutama päivä sitten tapahtui ensimmäistä kertaa se, että hän kiipesi sohvalla itsenäisesti.. nämä kaikki vain ovat niin ihmeellisiä asioita. Ja ne ovat kaikki vielä sinulla edessä
@madeOFspade, en voi muuta sanoa kuin ole mahdollisuuksien mukaan läsnä. Vauvavuotta et saa koskaan takaisin..
Poika on erittäin rohkea, notkea eikä vierasta tai ujostele käytännössä ketään. Tämä kaikki on mukavaa, mutta silti kaikkein ihaninta on ollut seurata sitä sosiaalista kehitystä, nyt voi jo itsekin tehdä hänen kanssaan kaikkea ainakin näennäisen järkevää: vieritellä palloa, työnnellä muovista leikkiautoa sun muuta. Sanojakaan ei vielä kummemmin ole, mitä nyt jotain "äiti", "kakka", "tizsti" (= tissi). Minä olen hänelle tällä hetkellä "tättä", näin olen asian ainakin tulkinnut. Mutta eipä niitä sanoja vielä mihinkään tarvitakaan. On myös ihana seurata sitä, miten hän toimii muiden samaa ikää olevien kanssa, hänen paras kaverinsa on häntä puolivuotta vanhempi. Toki tuon ikäisten kaveruus on vielä sellaista hyvin itsekkäistä piirteitä saavaa skabailua, ja kaikenlaisia lieveilmiöitä tulee. Juuri eilen olimme erään tuttavaperheen järjestämässä pikkuväen halloween-juhlassa. Tullessamme aloimme ottaa ulkovaatteita pois ja toinen samanikäinen ja suunnilleen samankokoinen poika seisoi meidän pojan edessä, eikä ohi mahtunut.koska eteinen oli hyvin kapeaa mallia. Yhtäkkiä meidän poitsu sitten vain niittasi tämän toisen ns. kanveesiin, eli käytännössä tönäisi tuohon olkavarren/hartian paikkeille. Kaveri tietysti kaatui ja alkoi itkeä, ja poika vain marssi ohi. Siinä sitten vaimon kanssa poikaa toruttiin, että noin ei toimita.. torumiset nyt eivät tietysti vielä varmaankaan kovin hyvin perille mene, mitä nyt lapsi kait aistii sen että nyt äiti ja isä eivät ole iloisia. Mutta ei kait siinä isällistä ylpeyttäkään olisi oikein ollut sopivaa tuntea, että "minun pojalleni ei ***tuilla" :D
Mutta siis nauttikaa ihmiset vauva- ja taaperoajasta, se on minun viestini tällä lyhyellä kokemuksellani isyydestä..