Matkalla alkoholismiin?

[adolf]

Alkoholistin lapsena voisin sanoa, että mikäli juominen menee ongelmajuomisen puolelle, niin välttämättä sitä ei huomaa itse. Ja välttämättä ne läheisetkään eivät sitä huomaa siinä hetkessä vaan hyvinkin pitkän ajan päästä. Kun näitä lapsuuden tapahtumia alkoi aikuisena perkaamaan läpi ja puhumaan näistä isän kanssa, niin törmäsi ensinnäkin toistuvasti siihen isän ihmettelyyn, että miten hänen juomisensa muka on voinut vaikuttaa meihin kun hän ei ole ikinä esim. käyttäytynyt meitä kohtaan väkivaltaisesti humalassa, ja hänhän itse asiassa ei edes juuri juonut kotona vaan katosi aina viikkokausiksi ryyppyreissuilleen. Vielä tänäkään päivänä hän ei ymmärrä minun ja siskoni näkökulmaa, että miten paljon tuo hänen juomisensa ja alkoholiongelmansa vaikutti meidän elämään.

Enkä sitä ymmärtänyt minäkään ennen kuin aloin käymään läpi lapsuuttani, nuoruuttani ja lopulta koko aikuiselämääni, joka oli monenlaisten ongelmien ja pahan olon vahvasti sävyttämä. Vasta kun uskalsi upottaa kätensä kyynärpäitä myöden tuohon paskaan ja uskaltautui oikein kunnolla analysoimaan omaa käytöstä, omia käytösmalleja ja syitä niihin, alkoi löytää itsensä sinne ongelman alkujuurille. Vaikka sitä ei lapsena ja nuorenakaan tiedostanut, miten paljon se isän juominen vaikutti meihin, niin loppujen lopuksi aika monen ongelman lanka johti lopulta siihen.

Joten vaikka reflektoisit päivittäin tuota, että vaikuttiko juomisesi perheenjäseniisi ja muihin läheisiisi, niin älä luota siihen sokeasti että asia olisi juuri näin kuin mitä sinä luulet ja sinusta tuntuu. Lapsena näkee ja kokee asioita aika eri tavalla ja lapset pystyvät vaistoamaan paljon sellaista, mitä aikuiset kuvittelevat pitävänsä piilossa.

Meillähän isä tosiaan aika usein lähti noille pitkille, viikkoja kestäville ryyppyreissuille jolloin häntä ei juuri kotona näkynyt. Mutta minä pystyin havaitsemaan sen ryyppyreissun lähestymisen isän käytöksestä jo päiväkausia ennen kuin hän aloitti juomisen. Sen vaan tunnisti erilaisista pienistä merkeistä hänen käytöksestään, ja nyt jälkikäteen tajuaa sen, miten paljon se vaikutti omaankin käytökseen. Sitä alkoi muuttamaan omaakin käytöstään, yritti miellyttää vanhempia kaikin keinoin ja yritti tavallaan omalla käytöksellään estää tuon vääjäämättömän mitä oli odotettavissa. Ja kun se kossupullon korkki sitten narahti auki ja taksi ilmestyi pihaan, niin sitä koki epäonnistuneensa ja otti sen tavallaan itseensä, etten pystynyt estämään sitä ryyppyputkea. Tämä johti sitten aika epäterveisiin käytösmalleihin aikuisenakin.

Tulee taas pitkä teksti, mutta ei voi minkään, kun asiaa on paljon.

Minulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia, kuin sinulla. Oma isäni oli lapsuuteni läpi sellainen tuurijuoppo, että hän hävisi sellaisille muutamia päiviä kestäville reissuille 3-5 viikon välein. Se oli sellainen aika tasaisesti toistuva rytmi, että sen vaan rupesi vaistoamaan, koska se putki taas läheni.

Minä en muista, että olisin lapsuudessani ikinä syyttänyt itseäni isän juomisesta. Äitini ehkä on tässä onnistunut suojelemaan minua. Mutta häpesin sitä sitten sitäkin enemmän. Ja olen lukinnut omat tunteeni johonkin tuonne todella syvälle itseeni, kun siinähän lapsikin vääjäämättä alkaa valehtelemaan itselleen, että mitä oikeasti tuntee. Sairastuu tavallaan siihen samaan valhemaailmaan, missä alkoholisti itse elää.

Se oli sellainen loputon kierre, missä oli aina kamalaa riitelyä vanhempieni välillä, kun nuo putket oli päällä. Sitten putkien välissä he useimmiten jollain lailla sopivat, ja siinä oli aina semmoista seesteisempää aikaa. Kaikki lomareissut isäni oli tietysti aina kännissä. Kotona ollessa isä aina katosi juomaan, mutta tuolla se yleensä tapahtui siinä suoraan silmien edessä. Ja voi että häntä sai hävetä. Ja ne oli juuri niitä hetkiä, miten sen oikein konkreettisesti lapsena koki, että minkälaisen kusipään kanssa sitä on tekemisissä.

Olin muistaakseni 14- tai 15-vuotias, kun isän juominen sitten loppui. Se oli pahentunut siinä viimeisten vuosien aikana, ja hän oli jo ihan siinä kynnyksellä, että työpaikka ja avioliitto menee hyvin lyhyellä aikaikkunalla.

Hän meni hoitoon, ja sieltä hoidosta tultuaan kysyi minulta, että miten juomisensa on vaikuttanut minuun. No mitä hittoa minä tuon ikäisenä semmoiseen kysymykseen olen osannut vastata? Olen sen myöhemmin sisäistänyt, että aivan massiivisestihan se on kaikkeen vaikuttanut, joista varmaan suurimpana sellainen hyvin heikko itsetunto. Ja juuri se, että ei ole pystynyt puhumaan omista tunteistaan. Ja osimoilleen noista samoista ajoista alkoi oma hyvin nopeasti ongelmaksi muodostunut juomiseni, mutta siitä olenkin aika paljon jo puhunut. Pystyn ehkä noiden omien dokausvuosieni kautta toki aika paljonkin nyt sitten ymmärtämään sitä alkoholistin ajatusmaailmaa. Sitä, miten kertakaikkisen nurinkurinen se on.

Silloin kun lopetin itse dokaamiseni, niin me sitten aika nopeasti puhuttiin ainakin äitini kanssa myös niistä isäni juomavuosista. No olen tietysti ihan kyvytön ollut vielä silloinkin puhumaan tunteistani, ja muistan kun sain äidiltäni tuon ihan saman kommentin, jonka sinäkin olet saanut. Miten isäni on kuulemma joskus asiaa hänelle kommentoinut: "Enhän minä sentään lyönyt".

Ja tuossahan se on oikein paraati esimerkki siitä, että mitä se virtahepo olohuoneessa tarkoittaa. Muistan mitä ajattelin silloin, että "sehän siitä nyt olisi vielä puuttunutkin, että turpaansakin olisi saanut!". Mutta kuten alkoholistin lapset niin usein tekevät, niin olen tuossa tilanteessa vaan imaissut tunteeni sisääni, ja pitänyt ne visusti siellä. Tuo on kuitenkin loistava esimerkki siitä, että mitä se alkoholismi saa siellä perheessä aikaan. Kaikki sen osapuolet valehtelevat itselleen, ja toisilleen, eikä sen ilmiön aiheuttamia tunteita kohdata suoraan, vaan niitä paetaan ja selitetään pois.

Ihan tuossa vasta tuli taas isäni kanssa joku etelänreissu puheeksi, missä hän oli ryypännyt pari päivää, ja minä olen sen ryyppäämisen kuulemma tällä kyseisellä reissulla saanut loppumaan jollain kommentillani. Hän tätä sitten mainosti, että miten ei sillä reissulla enää juonut mitään tuon jälkeen. Se mitä minulle taas tuostakin heräsi mieleen oli se, että "tajuatko sinä nyt sen, että sillä ei minulle ollut siellä lapsuudessani yhtään minkäänkaltaista merkitystä, että sinä sen korkin silloin onnistuit pistämään kiinni? Olit kuitenkin todennäköisesti taas viikon tai kahden jälkeen jollain uudella ryyppyreissulla, ja se oli minulle loppujenlopuksi täysin yhdentekevää, että olit ne muutamat lomapäivät tuon jälkeen kuivin suin. Miksi tästä asiasta pitää vieläkin valehdella ja selitellä asioita näillä ihmeellisillä tavoilla joksikin muuksi, kuin mitä ne oikeasti on olleet? Minä kärsin siitä sinun juomisestasi ihan koko lapsuuteni ajan, ja häpeä siellä oli aina läsnä. Jos näistä jutuista pitää kerran puhua, niin voisitko tajuta tämän minun näkökulmani?"

Minusta jotenkin vaikuttaa siltä, että isäni edelleen kantaa jotain syyllisyyttä noista juomavuosistaan, mutta en ole varma, että tiedostaako hän itse sitä. Kun käyn vanhemmillani, niin se on lähes joka kerta niin, että jotain kautta juttu juontuu puheeseen joko hänen juoma-aikoihinsa tai sitten siihen, että miten nykyään ei enää tarvitse juoda. Ikään kuin hän yrittäisi ostaa jotain hyväksyntää minulta ja äidiltäni. Ja minä koen tuon hyvin epäterveeksi tavaksi, että kaikkien näiden vuosienkin jälkeen sen alkoholin pitää tätä kautta olla niin tiiviillä tavalla läsnä kanssakäymistämme. Jos siitä asiasta pitää kerran puhua, niin puhutaan sitten suoraan niistä tunteista, mitä se on saanut aikaan.

Ihmissuhteisiinhan tällä on ollut sitten elämässäni ihan valtava vaikutus, ja tätä perkuutyötä olen nyt viime aikoina ihan todenteolla ruvennut tekemään. On se aika kovaa hommaa.

 

[Dino]

Minä en muista, että olisin lapsuudessani ikinä syyttänyt itseäni isän juomisesta. Äitini ehkä on tässä onnistunut suojelemaan minua. Mutta häpesin sitä sitten sitäkin enemmän. Ja olen lukinnut omat tunteeni johonkin tuonne todella syvälle itseeni, kun siinähän lapsikin vääjäämättä alkaa valehtelemaan itselleen, että mitä oikeasti tuntee. Sairastuu tavallaan siihen samaan valhemaailmaan, missä alkoholisti itse elää.

Tämä häpeä on varmasti kyllä yksi sellainen tunne, jota alkoholistin läheiset myös tuntevat. Minäkin. Ja se myös sitten vaikuttaa alitajuisesti aika paljon ja johtaa monenlaisiin haitallisiin tunteisiin ja käytösmalleihin. Kyllä näitä on tässä itsekin kantanut mukanaan koko aikuiselämän ja joutunut käymään paljon kaikenlaista läpi että on päässyt näistä irti.

Minä luulen, ihan näin keittiöpsykologin tulkinnalla, että aika moni alkoholisti kantaa tuota syyllisyyttä mukanaan ihan alitajuisesti. Tiedostamatta. Ja se heijastelee sitten heidän käytökseensä monella tavalla. Mutta alkoholistilla nuo kieltämismekanismit niin kovat, että he eivät välttämättä tunnista tuota syyllisyyden tunnetta ja peittävät sen näihin valheisiin, joilla yritetään jotenkin minimoida ja vähätellä alkoholin aiheuttamia ongelmia. Näitä "Mutta enhän minä koskaan lyönyt", "Enhän minä nyt ole voinut aiheuttaa teille mitään kun en juonut kotona", "En minä siellä juopotellut ollenkaan, kun join vain olutta", "Minähän olin tuossa 15 vuotta juomatta" -tyyliset lausahdukset on tulleet vuosikymmenten aikana hyvinkin tutuiksi.

Meillä ei koskaan isän (väliaikaisen) raitistumisenkaan jälkeen kyselty, miten se juominen oli meihin vaikuttanut vaan se virtahepo pysyi vahvasti olohuoneessa myös sen jälkeen. Mutta nyt kun mietin, että jos isä tai joku muu olisi silloin kysynyt asiaa, niin tuskin olisin osannut vastata mitään. Kun sitä eli päivittäin, ja minäkin olin silloin juuri 13 täyttänyt, niin ei sitä asiaa oikein osannut jäsennellä omassa päässään eikä edes tunnistaa, miten paha olo minulla lopulta oli ja miten paljon tuo vuosikausia jatkunut juominen oli minuun vaikuttanut. Se vaan purkautui kaikenlaisena häiriökäyttäytymisenä, jolle en oikein osannut ainakaan itse tunnistaa mitään syytä.

Nyt aikuisena nämä asiat osaa tunnistaa ja näitä osaa paremmin käsitellä, mutta lapsi imee sen kaiken vaan sisälleen ja pitää sen siellä, kunnes se tavalla tai toisella sieltä purkautuu ennemmin tai myöhemmin.

 

[L. Öysä]

Laitetaan yksi pikainen lisää edellisten jatkoksi. Oma isäni kyllä myös toilaili ajoittain humalassa kaikennäköistä ja vanhimpana lapsena häntä sai olla hakemassa sammumisen jälkeen autotallista sisälle jne. Mutta pahinta tavallaan oli kuitenkin ne hetket, jolloin häntä ei suoraan voinut osoittaa ja syyttää. Ne, kun hän soitti reissuhommista illalla kotiin ja äänestä kuuli, että on juotu. Tuskin itse tuolloin ajatteli juomisensa vaikuttavan meihin kun ei ollut edes kotona. Vaikutti se.

 

[Dino]

Laitetaan yksi pikainen lisää edellisten jatkoksi. Oma isäni kyllä myös toilaili ajoittain humalassa kaikennäköistä ja vanhimpana lapsena häntä sai olla hakemassa sammumisen jälkeen autotallista sisälle jne. Mutta pahinta tavallaan oli kuitenkin ne hetket, jolloin häntä ei suoraan voinut osoittaa ja syyttää. Ne, kun hän soitti reissuhommista illalla kotiin ja äänestä kuuli, että on juotu. Tuskin itse tuolloin ajatteli juomisensa vaikuttavan meihin kun ei ollut edes kotona. Vaikutti se.

Tämä juuri! Se varinainen örvellyksen ja juopottelun näkeminen ja häiriökäyttäytymisen näkeminen ei välttämättä ole yhtään sen pahempi kuin sen asian alitajuinen tiedostaminen että perheenjäsen juo vaikka sitten vain poissaollessaan ja että siinä on jotain ongelmallista.

Omallakin kohdalla moni asia juontaa juurensa niihin hetkiin, kun isä oli ihan selvänä mutta se ongelma oli kuitenkin koko ajan läsnä koko perheessä. Vaikutti siltä, että selvänä vietetyt viikot oli isälle pelkkää kärvistelyä ja viikonlopun ja pullon korkkaamisen odottelua, ja sitten sekään ei aina riittänyt vaan väliin tuli näitä pidempiä turneita. Mutta kyllähän me vaistottiin tuo kaikki isän käytöksestä ja oltiin sitten viikotkin kotona kuin kusi sukassa, tarkkailtiin isän jokaista ilmettä ja elettä ja yritettiin jotenkin sopeutua siihen tilanteeseen. Esimerkiksi oma teini-iässä lauennut paniikkihäiriö/ahdistushäiriö johtui hyvin pitkälti juuri tästä, että tuo isän ilmeiden, eleiden ja jokaisen liikkeen kyttääminen meni lopulta täysin yli ja johti jo ihan fyysisiin oireisiin, jotka laukaisivat sitten paniikkihäiriön. Itse asiassa se ryyppyputken alkaminen saattoi jopa olla aina jonkinlainen helpotus siihen piinaavaan odotukseen, joka niitä edelsi.

 

[Knox]

Silloin kun lopetin itse dokaamiseni, niin me sitten aika nopeasti puhuttiin ainakin äitini kanssa myös niistä isäni juomavuosista. No olen tietysti ihan kyvytön ollut vielä silloinkin puhumaan tunteistani, ja muistan kun sain äidiltäni tuon ihan saman kommentin, jonka sinäkin olet saanut. Miten isäni on kuulemma joskus asiaa hänelle kommentoinut: "Enhän minä sentään lyönyt".

Tämä ei suoraan liity ketjun aiheeseen, mutta kolahti tuo lainattu pätkä niin kovin, että pakko kommentoida.

Olen tällä palstallakin kertonut miten vaimoni vanhemmat ovat kasvattaneet lapsensa henkisellä väkivallalla. Alkoholia eivät käytä, koska ovat parempia ihmisiä kuin muut. Mutta kiristys, manipulointi ja muut kikat ovat kyllä olleet käytössä. Vaimoni yritti nuorempana avautua, miten hän on kokenut kasvatuksensa, ja miten tietyt asiat ovat menneet. Vastaukseksi tuli "eihän me koskaan lyöty tai juopoteltu".

Tää on vähän sama kuin joku hakkaisi sinut, ja puolustelisi että "En sentään potkinut sinua".

Todella mielenkiintoinen havainto, ja lähes kylmäävää miten samanlaisilla argumenteilla omaa huonoa käytöstä puolustellaan.

 

[adolf]

Todella mielenkiintoinen havainto, ja lähes kylmäävää miten samanlaisilla argumenteilla omaa huonoa käytöstä puolustellaan.

Sitähän tuo on, että ihminen ei kykene/uskalla/osaa kohtaamaan aidosti omaa syyllisyyttään omista toimistaan, ja näin ollen pettää itseään, valehtelee ja selittää asioita tämmöisillä tavoilla. Tässä itsekeskeisessä pelossaan hän ei anna myöskään muille lupaa tuntea niitä tunteita, joita he oikeasti tuntevat.

Nämä on kuitenkin semmoisia juttuja, että näiden ratkaisu perustuu juuri siihen, että asiat aidosti kohdataan. Tunnetaan niitä tunteita, joita oikeasti tunnetaan. Muuten niistä asioista ei ikinä pääse yli, ja se on sitä ilmiötä, josta käytetään tätä termiä "virtahepo olohuoneessa".

 

[Dino]

Nämä on kuitenkin semmoisia juttuja, että näiden ratkaisu perustuu juuri siihen, että asiat aidosti kohdataan. Tunnetaan niitä tunteita, joita oikeasti tunnetaan. Muuten niistä asioista ei ikinä pääse yli, ja se on sitä ilmiötä, josta käytetään tätä termiä "virtahepo olohuoneessa".

Tämä! Itseltä ja siskoltani tuo virtahepo hävisi sillä, että lopultakin uskallettiin kertoa suoraan isälle se, miten me on koettu asiat lapsena, miten me koetaan ne nyt aikuisena ja minkälaiset vaikutukset tällä kaikella on ollut meihin ja meidän väleihin. Kun sen asian sai kakisteltua ulos, niin sen jälkeen sitä vasta oikeasti antoi itselleen luvan tuntea sillä tavalla, mitä ihan oikeasti tuntee. Ja tuon jälkeen omassa päässä aukesi monta muutakin lukkoa, mitkä on sitten johtaneet oman hyvinvoinnin merkittävään paranemiseen.

Isä valitettavasti ei edelleenkään kyennyt asiasta keskustelemaan, ei suostunut hyväksymään noita meidän tunteita ja meidän näkemystä asioista, vaan päätti mieluummin laittaa välit poikki meihin molempiin. No, se on hänen valintansa ja kuuleman mukaan ei edelleenkään voi henkisesti kovin hyvin, mutta ainakin tämä puhumattomuuden jatkumo on meidän kohdallamme saatu poikki.

 

[Jarrontöttöröö]

Hyvää pohdiskelua aiheesta. Itse käynyt lapsuudessani läpi samoja asioita, joita tässä ketjussa on mainittu. Pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö taustalla, joka alkoi varmaan peruskoulun puolivälissä. Isäni oli ns. kaappijuoppo. Nykyinen kumppanini passitti itseni terapiaan ja on ollut tähän mennessä melkoinen matka. Edelleen välillä tulee kausia, kun pakenen aihetta ja samalla omaa todellisuuttani vaikka mihin eri aktiviteetteihin. Toisen ihmisen kanssa asuminen on helvetin raskasta. Opittu malli, jossa tulkitsen toisen jokaisen mikroilmeen ja äänenpainon eri sävyt on uuvuttavaa. Miellyttäminen, jatkuva huumorimiehen rooli on myös lapsuudesta hankittua. Perheen esikoisena kannoin taakkaa, jossa yritin pitää pakkaa kasassa. Yritin isälle aina selvinpäin keskustella aiheesta ja äidilleni sitten selitin, kuinka isä yrittää muuttua. Noh, nuo menivät sitten tilanteisiin, joissa olen hoitanut isäni antabuskuurin aikana hankittua myrkytystilaa ja terapoinut humalaista miestä siitä, miksi itsemurhaa ei kannattaisi tehdä. Ei ihan perinteisiä harrastuksia mopolla ajelevalle pojalle.

Tarinoista pääteltynä olen vähintään kolmas sukupolvi, joka kantaa samaa häpeän taakkaa. Samalla kun vierestä katselen kumppanini suhdetta perheeseensä ja etenkin isäänsä, mietin, kykenenkö itsekkään oman häpeäni takaa ikinä luomaan samanlaista suhdetta (toivottavasti) tuleviin lapsiini. Tsemppiä jokaiselle aiheen kanssa painivalle, niin omaisille kuin alkoholisteille. Lukusuosituksena voin antaa Johanna Pohjolan kirjan "Isä pullossa: Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan". Löytyy näköjään myös äänikirjana, jos tykkää kuunnella.

 

[adolf]

Tämä! Itseltä ja siskoltani tuo virtahepo hävisi sillä, että lopultakin uskallettiin kertoa suoraan isälle se, miten me on koettu asiat lapsena, miten me koetaan ne nyt aikuisena ja minkälaiset vaikutukset tällä kaikella on ollut meihin ja meidän väleihin. Kun sen asian sai kakisteltua ulos, niin sen jälkeen sitä vasta oikeasti antoi itselleen luvan tuntea sillä tavalla, mitä ihan oikeasti tuntee. Ja tuon jälkeen omassa päässä aukesi monta muutakin lukkoa, mitkä on sitten johtaneet oman hyvinvoinnin merkittävään paranemiseen.

Isä valitettavasti ei edelleenkään kyennyt asiasta keskustelemaan, ei suostunut hyväksymään noita meidän tunteita ja meidän näkemystä asioista, vaan päätti mieluummin laittaa välit poikki meihin molempiin. No, se on hänen valintansa ja kuuleman mukaan ei edelleenkään voi henkisesti kovin hyvin, mutta ainakin tämä puhumattomuuden jatkumo on meidän kohdallamme saatu poikki.

Minun ja sinun isäsi välillä on näemmä tässä aika iso ero. Pystyn isäni kanssa sentään puhumaan juuri noista tunteistakin, että miten koin sen hänen juomisensa. Olen sen hänelle sanonut, että miten häpesin koko lapsuuteni ajan sitä hänen juomistaan, ja aika yksityiskohtaisestikin hänelle joitain tarinoita olen kertonut.

Hän on niin paljon käynyt AA:ssa ja kaiketi prosessoinut omaa itseään, että pystyy tuon ottamaan vastaan. Tärkeäähän minulle on vain se, että hän kuuntelee ja ymmärtää. Ei siinä tarvitse mitään muuta sanoa ja tehdä. Ottaa sen sanoman vastaan, mitä hänelle kerron. Tuo helpottaa ihan hirveästi minua itseäni. Minä en syytä häntä enää, ja haluan päästä elämässä ja asioissa eteenpäin. Mutta se noissa on ollut pointtina, että kunhan hän vain ymmärtää sen, että miltä se hänen juomisensa minusta on tuntunut. Se riittää.

Eihän tuommoisissa keskusteluissa ole mitään tarkoitusta, eikä niistä ole mitään hyötyä silloin, jos se alkoholisti ei ota ollenkaan vastaan sitä viestiä, vaan sieltä lyö ne kaikki kieltomekanismit heti silmille, kun kissa nostetaan pöydälle. Ei niistä tunteista pysty silloin mitenkään puhumaan.

En tiedä tarkemmin, mutta jos mietin oman kokemukseni kautta, niin ehkä isällesi on käynyt niin, että hänellä on itsellään jotain traumaattisia kokemuksia sisällään, joita hän ei ole itse ymmärtänyt, eikä niitä ole kyennyt käymään läpi. Silloin kun olette ottaneet siskosi kanssa asian puheeksi, että miltä teistä on hänen juomisensa tuntunut, niin se on osunut hänessä kaikkiin noihin haavoihin, joita hän sisällään kantaa. Tämä taas on laukaissut hänessä tämän alkoholisteille hyvin tyypillisen reaktion, kun se sisäinen tunne-elämä on niin sairas kuin se on, että tuo asian ottaminen puheeksi on hänen maailmassaan ollut verinen loukkaus.

Sen takia alkoholismista toipumiseen niin valtavan tärkeänä osana kuuluukin se, että se kaikki se paska sieltä addiktion takaa siivotaan pois ja käydään läpi. Se juomattomuus on vain yksi osa ratkaisua, mutta ei todellakaan koko ratkaisu. Jos tätä ei ymmärrä, niin silloin ei ole ymmärtänyt myöskään sitä, että mistä tässä päihderiippuvuudessa ja koko perheen sairaudeksi nimitettävässä alkoholismissa on kysymys.

 

[Knox]

Hyvää pohdiskelua aiheesta. Itse käynyt lapsuudessani läpi samoja asioita, joita tässä ketjussa on mainittu. Pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö taustalla, joka alkoi varmaan peruskoulun puolivälissä. Isäni oli ns. kaappijuoppo. Nykyinen kumppanini passitti itseni terapiaan ja on ollut tähän mennessä melkoinen matka. Edelleen välillä tulee kausia, kun pakenen aihetta ja samalla omaa todellisuuttani vaikka mihin eri aktiviteetteihin. Toisen ihmisen kanssa asuminen on helvetin raskasta. Opittu malli, jossa tulkitsen toisen jokaisen mikroilmeen ja äänenpainon eri sävyt on uuvuttavaa.

Tuo boldattu kohta, niin kylläpä kuulostaa tutulta.

Meillä on toisinaan rouvan kanssa riitoja siitä, kun hän ylitulkitsee asioita valtavasti. Meikäläinen ihmettelee leipä suussa että mitäs helvettiä, kun toinen sanoo että naamasta näkee miten vituttaa. Tai kun väsyneenä saatan vastata asiaan vähemmän innostuneesti, niin se tarkoittaa heti että ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mahtavia kirjoituksia, vaikkakin aihe on synkkä. Avautuu valtavasti asioita, mitä en ole ennen osannut edes järkeistää.

 

[godspeed]

Alan olla jo vähän loppu tähän omaan hommaani. Tai väsy. Mutta se ei tarkoita sitä, että mikään olisi menossa pieleen. Olen iloinen siitä, että olen selvinpäin, ja niin aion vastaisuudessa ollakin. Ehkä tämä viesti riittää tälle päivälle, ellen sitten illalla innostu. Elämäni mielialoineen on sitä klassista vuoristorataa, että jossain vaiheessa varoittamatta saattaa sitten yhtäkkiä runosuoni puhjeta. En tiedä. Kiitos.

 

[Patarouva]

Hyvää pohdiskelua aiheesta. Itse käynyt lapsuudessani läpi samoja asioita, joita tässä ketjussa on mainittu. Pitkittynyt ahdistuneisuushäiriö taustalla, joka alkoi varmaan peruskoulun puolivälissä. Isäni oli ns. kaappijuoppo. Nykyinen kumppanini passitti itseni terapiaan ja on ollut tähän mennessä melkoinen matka. Edelleen välillä tulee kausia, kun pakenen aihetta ja samalla omaa todellisuuttani vaikka mihin eri aktiviteetteihin. Toisen ihmisen kanssa asuminen on helvetin raskasta. Opittu malli, jossa tulkitsen toisen jokaisen mikroilmeen ja äänenpainon eri sävyt on uuvuttavaa. Miellyttäminen, jatkuva huumorimiehen rooli on myös lapsuudesta hankittua. Perheen esikoisena kannoin taakkaa, jossa yritin pitää pakkaa kasassa. Yritin isälle aina selvinpäin keskustella aiheesta ja äidilleni sitten selitin, kuinka isä yrittää muuttua. Noh, nuo menivät sitten tilanteisiin, joissa olen hoitanut isäni antabuskuurin aikana hankittua myrkytystilaa ja terapoinut humalaista miestä siitä, miksi itsemurhaa ei kannattaisi tehdä. Ei ihan perinteisiä harrastuksia mopolla ajelevalle pojalle.

Tarinoista pääteltynä olen vähintään kolmas sukupolvi, joka kantaa samaa häpeän taakkaa. Samalla kun vierestä katselen kumppanini suhdetta perheeseensä ja etenkin isäänsä, mietin, kykenenkö itsekkään oman häpeäni takaa ikinä luomaan samanlaista suhdetta (toivottavasti) tuleviin lapsiini. Tsemppiä jokaiselle aiheen kanssa painivalle, niin omaisille kuin alkoholisteille. Lukusuosituksena voin antaa Johanna Pohjolan kirjan "Isä pullossa: Matka alkoholistin mieleen ja maailmaan". Löytyy näköjään myös äänikirjana, jos tykkää kuunnella.

Lukusuositus myös tuosta kirjasta.

Alkoholistin sekä voimakkaan auktoriteetin vanhemman lapsena olen juuri tuollainen ihminen, joka lukee koko ajan, millä tuulella ympärillä olevat ihmiset esim. työkaverit ovat. Vaistoan helposti muiden mielialan ja yritän parhaani mukaan luovia, että välttyisin joutumasta johonkin kiistaan mukaan edes ulkopuolisena kokijana. Tuo on yksi syy, miksi väsyn ihmisten kanssa olemiseen ja tarvitsen paljon omaa rauhaa.

 

[Dino]

Tämä taas on laukaissut hänessä tämän alkoholisteille hyvin tyypillisen reaktion, kun se sisäinen tunne-elämä on niin sairas kuin se on, että tuo asian ottaminen puheeksi on hänen maailmassaan ollut verinen loukkaus.

Aika pitkälti juuri tämä oli se isän reaktio. Hän otti tämän asian puheeksi ottamisen suurena loukkauksena, eikä suostunut yhtään edes kuuntelemaan ja keskustelemaan minun ja siskoni puolta asiasta. Ja kyllähän tuossa taustalla on juurikin isän omat traumaattiset kokemukset, koska hänen isänsä oli myös alkoholisti ja menetti äitinsäkin jo ihan lapsena. Toisin kuin me nyt kokeiltiin hänen kohdallaan tehdä, niin hän itse ei koskaan oman isänsä kanssa ottanut asioita puheeksi vaan luotti tähän perisuomalaiseen vaikenemisen kulttuuriin. Ja sitä olisi meidänkin pitänyt jatkaa hänen mukaansa. Isälle ei tuntunut olevan ongelma se, mitä me olemme kokeneet vaan se, miksi me kerroimme sen kaiken hänelle.

 

[Dino]

Alkoholistin sekä voimakkaan auktoriteetin vanhemman lapsena olen juuri tuollainen ihminen, joka lukee koko ajan, millä tuulella ympärillä olevat ihmiset esim. työkaverit ovat. Vaistoan helposti muiden mielialan ja yritän parhaani mukaan luovia, että välttyisin joutumasta johonkin kiistaan mukaan edes ulkopuolisena kokijana. Tuo on yksi syy, miksi väsyn ihmisten kanssa olemiseen ja tarvitsen paljon omaa rauhaa.

Tämä on se meidän alkoholistien lasten kirous ja samalla jollakin tasolla myös siunauskin, että meillä on tavallaan yliherkät aistit ihmisten käytöksen ja mielialojen suhteen. Kirous tämä on sikäli, että hallitsemattomana se alkaa väsyttää ja kuluttaa, ja johtaa helposti sitten tietynlaiseen ylitulkitsemiseen, että alkaa koko ajan tulkitsemaan ja analysoimaan ympäristöä ihan liikaa.

Siunaus se on sikäli, että oikein kahlittuna tuosta voi olla paljonkin hyötyä esim. työelämässä. Itse olen esimiesasemassa, jossa on aika tärkeää osata lukea ihmisiä, ja tällainen kyky tulkita pieniäkin nyansseja on osoittautunut monissa tilanteissa aika hyödylliseksi.

 

[adolf]

Yksi tarina vielä tuli mieleen, joka kuvaa hyvin mielestäni sitä alkoholistin täysin nurinkurista maailmaa.

Tämä on siis omilta juomavuosiltani, ja liittyy aika olennaisesti siihen, että lopetin silloin dokaamisen. Olin nuoruudessani todella ihastunut tähän erääseen tyttöön. Tämä vihoviimeinen ilta, kun join päätyi sitten kaikenlaisten omien sekoiluideni ja typerien sanomisieni johdosta siihen, että itkin siinä kaiken kansan edessä, että miten kukaan ei välitä minusta. Hän sanoi minulle sitten siinä, että sinä et ole rakastettava ihminen, tai jotenkin sillä tavalla että sinua on todella vaikeaa rakastaa.

Kannoin tuosta todella pitkään aivan valtavaa kaunaa. Miten joku voi loukata tämmöisellä tavalla?

Siis minä, joka olin todellakin sellainen ihminen niihin aikoihin, että ihan mahdotontahan minua oli kenenkään rakastaa. Käyttäytymiseni, tekemiseni, sanomiseni ja koko olemukseni oli jotain semmoista, että tietenkin se oli aivan mahdotonta. Tottahan hän vain puhui, ja sen nykyään ymmärrän. Mutta tämä on vain esimerkki siitä alkoholistin ajatusmaailmasta, jossa kaikki on kääntynyt aivan ihmeellisesti täysin nurinkurin, ja miten alkoholisti on itse aivan täydellinen kyvytön näkemään syy-seuraus suhteita oman toimintansa ja ympäristönsä välillä.

Ja se mikä tässä on se mystinen juttu on se, että tuo lause sytytti minussa sen tahdon raitistumiseen.

Edit: Päädyin näköjään sitten vahingossa poistamaan sen viestin, joka tässä alunperin oli.

 

[Vanden Plas]

Valtavan hyviä viestejä tämän(kin) päivän aikana tullut varsinaisesti aiheesta ja myös läheltä liipaten, kun puhutaan erilaisista käyttäytymismalleista ja syistä mitkä niihin ovat johtaneet.

Taas kerran avasi muutamia asioita ihmisten käyttäytymisen syistä. Sekä omasta muita kohtaan, että toisin päin. Eikä kaikkeen ole edes alkoholi ollut osana puolin eikä toisin.

On tämä ihme ketju.

 

[Vanden Plas]

Yksi tarina vielä tuli mieleen, joka kuvaa hyvin mielestäni sitä alkoholistin täysin nurinkurista maailmaa.

Tämä on siis omilta juomavuosiltani, ja liittyy aika olennaisesti siihen, että lopetin silloin dokaamisen. Olin nuoruudessani todella ihastunut tähän erääseen tyttöön. Tämä vihoviimeinen ilta, kun join päätyi sitten kaikenlaisten omien sekoiluideni ja typerien sanomisieni johdosta siihen, että itkin siinä kaiken kansan edessä, että miten kukaan ei välitä minusta. Hän sanoi minulle sitten siinä, että sinä et ole rakastettava ihminen, tai jotenkin sillä tavalla että sinua on todella vaikeaa rakastaa.

Kannoin tuosta todella pitkään aivan valtavaa kaunaa. Miten joku voi loukata tämmöisellä tavalla?

Siis minä, joka olin todellakin sellainen ihminen niihin aikoihin, että ihan mahdotontahan minua oli kenenkään rakastaa. Käyttäytymiseni, tekemiseni, sanomiseni ja koko olemukseni oli jotain semmoista, että tietenkin se oli aivan mahdotonta. Tottahan hän vain puhui, ja sen nykyään ymmärrän. Mutta tämä on vain esimerkki siitä alkoholistin ajatusmaailmasta, jossa kaikki on kääntynyt aivan ihmeellisesti täysin nurinkurin, ja miten alkoholisti on itse aivan täydellinen kyvytön näkemään syy-seuraus suhteita oman toimintansa ja ympäristönsä välillä.

Ja se mikä tässä on se mystinen juttu on se, että tuo lause sytytti minussa sen tahdon raitistumiseen.

Edit: Päädyin näköjään sitten vahingossa poistamaan sen viestin, joka tässä alunperin oli.

Boldaan tämän (muutenkin totta kai täyttä asiaa). Mä en muistaakseni ole tota kenellekään muulle voivotellut, mutta kymmeniä ja kymmeniä kertoja kovassa laskuhumalassa tuo ajatus on tullut itsesääliseen mieleeni. Eli tuttu tunne kyllä vuosien ajalta.

E: sen verran korjaan. Tottahan toki monikin välitti, mutta ei välttämättä halunnut olla niin paljon mun kanssa tekemisissä, koska olin jatkuvasti humalassa. Ja siihen päälle kymmenet oharit sovituista menoista niin ihmekös tuo.

 

[adolf]

Tottahan toki monikin välitti, mutta ei välttämättä halunnut olla niin paljon mun kanssa tekemisissä, koska olin jatkuvasti humalassa. Ja siihen päälle kymmenet oharit sovituista menoista niin ihmekös tuo.

Niin, ja vaikeaahan se on semmoisesta ihmisestä välittää ja pitää, joka ei itse tykkää itsestään. Sitä kaikenlaista pullistelua, egoilua ja kovaan ääneen kailottamista oli sitten sitäkin enemmän. Usein aikamoisilla valheilla väritettynä. Tuossa sitä peitti ja kadotti sen todellisuuden minuutensa.

Se kuvaa minun mielestäni aika hyvin sitä omaakin toimintaani, kun vielä join, että silloin minulla oli kivitalon kokoinen ego, mutta rusinan kokoinen itsetunto. Ja raitistumisen jälkeen tuon egon on pitänyt sitten pikkuhiljaa ruveta murtumaan, ja väistymään sivuun, jotta se itsetunto on voinut kasvaa.

Harva semmoisesta öykkäröivästä kaljaveikosta ihmeemmin pitää, paitsi korkeintaan ne toiset samanmoiset. Mutta itse ainakin muistan niiltä juomavuosiltani, että eihän sitä tuommoisia juttuja ikinä pysähdy miettimään.

Se on kyllä merkillistä miettiä nyt omaakin toimintaansa jälkeenpäin, että minkälaisiin ponnistuksiin asti sitä on ollut valmis menemään, seistäkseen oman hyvinvointinsa ja paranemisensa tiellä. Tämmöiset vakavat riippuvuudet ovat jotain sellaista mielestäni, että niitä on lopulta aika turhaa edes yrittää järjellä ymmärtää. Alkoholismi esimerkiksi on aivan täysin järjetöntä toimintaa. Tunteista puhuminen on minun mielestäni sen sijaan erittäinkin hedelmällistä ja ne liittyvät tähän ongelmaan hyvinkin olennaisella tavalla.

 

[adolf]

Tuli mieleen yksi toinenkin tarina sieltä juomavuosiltani. Semmoinen joka kuvaa sitä alkoholistin hulluutta.

Me käytiin kavereiden kanssa nuorempina useita vuosia viettämässä juhannuksia tuolla saaristossa. Noissa lähimmissä saarissa oltiin, ja täältä mantereelta on joitakin kilometrejä sinne matkaa.

Muistan erään juhannuksen, kun koin sen pahimman pelon, minkä addikti voi kokea: "Juomat saattavat loppua kesken!". Siinä rupesin sitten jo puhumaan veneellä tulleille kavereille, että mitäs jos joku lainaisi venettä, niin lähden tuolta mantereelta hakemaan lisää? Olin aivan täysin tosissani, ja olisin aivan pomminvarmana lähtenyt, jos joku olisi vaan veneen antanut. Siis minä, joka olen eläessäni perämoottorillista venettä muistaakseni tasan yhden kerran joitain satoja metrejä ajanut, ja sekin oli joku sellainen ihan pikkuinen muutaman hevosvoiman kone. Silloinkin oli kaveri neuvomassa, että mitä tehdään. Niin minä olisin sitten lähtenyt tuonne merelle väistelemään kaikkia kiviä, ja tuskin minulla olisi mitään käsitystä kännipäissäni ollut muutenkaan että miten siellä kuuluu ajaa niitä tiettyjä väyliä pitkin. Näinköhän olisin edes venettä laituriin parkkiin saanut. Tai siis, että nyt ylipäätänsä olisin sen veneen kelluen johonkin laituriin asti saanut.

Ja korostan siis, että olisin aivan täydellä 100 prosentin varmuudella lähtenyt, jos joku olisi vaan sen veneen antanut. Silloin ihan varmasti oli jo ruorijuoppouden raja kirkkaasti puhki.

Sitä vieläkin tekee tämmöistä työtä itsensä kanssa, että näkee nyt paljon jälkeenpäin sitä, että miten sekopäistä se oma käyttäytyminen on silloin ollut. Ei sitä silloin ymmärtänyt.

 

[godspeed]

Aina silloin kun tämä omituisen sekava oloni antaa periksi, niin on mielekästä katsoa menneisyyteen ja ajatella, että kaikesta on kuin onkin selvitty. Kaikenlaista on tapahtunut. Peiliin on katsottu ja todettu, että perseiltykin on. Mutta enää ei tarvitse. Eikä se vaatinut kuin sen kerran tietoisesti tehdyn päätöksen, että ohi on. Kerran se vaan kirpaisee, jos joku miettii, että ruuvatako korkki kiinni vai ei.

Tuli ihan helvetin huono fiilis eilen, kun kuuntelin musiikkia, jota kuuntelin aina kännissäkin. Ihan kammottava ahdistus. Sellainen oikein tappava meininki. Mahtaako tiettyä musaa kyetä koskaan enää kuuntelemaankaan ilman, että tulee vaikea reaktio. Musiikki on tietysti vain yksi asia, joka tuo muistoja mieleen, mutta eiköhän siihenkin siedäty vuosien kuluessa. Siedättymistähän tämä monella tasolla on, kunnes sitten koittaa tottumisen aika. Toivotaan, että tämäkin on vaan vaihe muiden seassa.

Minä totta tosiaan toivon, että mikään ei aja enää juomaan. Ja se on minulle aina ja edelleen täysin ok, jos joku muu juo ja oma juominen pysyy hanskassa, mutta minulla se tuskin enää pysyisi, joten se olisi hyvä ymmärtää. Jotenkin tässä on aika herkillä, vaikka en ole asialla vielä laajemmin leveillyt tuolla "elävässä elämässä". Tämä ketju on ollut se pelastukseni ja on tuntenut olonsa turvalliseksi, sillä täällä on saanut harjoitella rauhassa uusia muutoksia.

Ajattelen kuitenkin nyt näin pitkälle päästyäni, etten pelkää kertoa kysyttäessä, sillä kyllä niitäkin tilanteita vielä tulee, kun mökkikausi käynnistyy. Tällaisen asian kohdallahan nimenomaan pitäisi tuntea iloa ja tyytyväisyyttä, kun saa rehellisesti kertoa ihmisille, että oma alkoholinkäyttö on loppunut. Ei paineita, ei mitään negaa. Jotenkin kulttuurissa raittius on käännetty joksikin ihmeelliseksi poikkeukseksi, sillä tavallaan se märempien sukupolvien tekeminen on ollut melko kaksinaamaista. Toisaalta jengi voi puhua avoimesti, että joidenkin toisten alkoholinkäyttö voi olla liiallista, mutta sitten seuraavaksi ollaankin itse kaljakaupassa ostamassa isoa laatikkoa.

Mutta sitähän se on, kaikenlaisen humalahakuisen dokaamisen selittelyä parhain päin ja nimenomaan niin, että se ihan selkeästi kuulostaa selittelyltä sille selittäjälle itselleen, että on perusteltua juoda niin ja näin. Jos asiassa ei ole mitään ongelmaa, miksi sitä pitää erikseen perustella? Yleistämistä kiertäen totean, että viittaan enemmän tässä kokemusluontoisesti omaan lähipiiriin vuosien varrelta, kun läheiset ihmiset ovat tutkineet omaa ryyppäämistään. Kyllä sieltä löytyy tuota selittelemistä.

Minultakin on ihmissuhteita mennyt varmasti osittain juomisen takia, joten en tiedä tarkalleen nykyistä tilannetta, että kenellä entisistä kavereista vähentäminen ja kenellä lopettaminen lopulta onnistui, mutta toivottavasti löysivät ratkaisuja tilanteisiinsa. Minulla kesti joka tapauksessa todella paljon pidempään, ennen kuin huomasin oman ongelmani. Mutta kuten todettua, vielä on raitista elämää hyvin jäljellä, sillä nuori mieshän tässä vasta on :)

 

[Vanden Plas]

Odotetunlainen lääkärireissu. Antabus-resepti, aika varattu työpsykologille ja seuranta-aika lääkärille kuukauden päähän. Kovasti sillä oli luottoa siihen etten ratkea, vaikken tota lääkettä heti pystynytkään hakemaan.

Nyt vaan pitää olla luottamuksen arvoinen ihan joka suuntaan, mutta sehän meiltä alkoholisteilta käy. Melkein yhtä hyvin kuin totuuden puhuminen ja myöntäminen ;)

 

[Dino]

Odotetunlainen lääkärireissu. Antabus-resepti, aika varattu työpsykologille ja seuranta-aika lääkärille kuukauden päähän. Kovasti sillä oli luottoa siihen etten ratkea, vaikken tota lääkettä heti pystynytkään hakemaan.

Nyt vaan pitää olla luottamuksen arvoinen ihan joka suuntaan, mutta sehän meiltä alkoholisteilta käy. Melkein yhtä hyvin kuin totuuden puhuminen ja myöntäminen ;)

Kyllä sinä jo ainakin jotain pystyt myöntämäänkin, joten kyllä sinulla on jo ihan hyvä suunta. Nyt vaan samalla tiellä eteenpäin.

 

[godspeed]

Selvisin viikon yksin. Voi vittu, että oli paikoin huono olla. Tuli krapulakin eilen taas kerran vähän kuin tyhjästä, enkä oikein tiedä mikä sen tarkalleen aiheuttaa. Joskus se voi tulla kovan stressin ja väsymyksen sekoituksesta. Elimistö ja pää menee tilttiin ja oireet ovat aivan kuin olisi melkonen darra päällä. Se oli hyvä muistutus, että mitä juomisestakin tulee, eikä sitä halua enää kokea koskaan.

Eikä minua ole enää luotu olemaan yksinään vaan kyllä olen mielissäni, että puoliso tulee taas huomenna kotiin. Kyllä minä tässä viimeistään nyt ajattelin taas, että minun juomiseni on juotu. Turha sitä on enää mitään muuta ajatella tai edes pelätä ratkeamisia. Se on nyt tämän hetken tunne. Pahaakin se alkoholi on. Yäk.

Oikein hyvää perjantai-iltaa ja viikonloppua kaikille!

 

[adolf]

Tässä on muuten aiheeseen sopiva youtube-kanava. Kaksi entistä huumeriippuvaista käy keskenään ja vieraiden kanssa varsin syvällisesti läpi päihderiippuvuuksia ja kaikkea muuta, mitä niihin liittyy.

https://www.youtube.com/@OhoTeinSenTaas

 

[Dino]

Tässä on muuten aiheeseen sopiva youtube-kanava. Kaksi entistä huumeriippuvaista käy keskenään ja vieraiden kanssa varsin syvällisesti läpi päihderiippuvuuksia ja kaikkea muuta, mitä niihin liittyy.

https://www.youtube.com/@OhoTeinSenTaas

Kiitokset hyvästä vinkistä! Tuli jo eilen kuunneltua pari aika mielenkiintoista pätkää tuolta.