Matkalla alkoholismiin?

[peterra]

@Necco esitän tähän hieman toisenlaisen näkökulman ja sanon heti kärkeen, etten ole tutustunut laajaan viestimäärääsi ketjussa, joten voi olla, että osittain tai kokonaan toistan samoja asioita kuin muutkin.

Minun ongelmani ei ole vielä tähän ikään mennessä koskaan ollut alkoholi, mutta minulla on ollut kaksi erittäin voimakasta riippuvuuttu elämäni aikana joista toinen jatkuu edelleen.

1) Nuoruusvuosien peliriippuvuus. Tässä en viittaa nyt perinteiseen rahapeliriippuvuuteen, vaan nettipeliriippuvuuteen, jossa pelasin käytännössä kaikki valveillaolotunnit erilaisia pelejä. Minulle pelaaminen tarjosi pakokeinon ikävään arkeen ja uppouduin pelimaailmaan mieluummin kuin kohtasin elämäni todellisia ongelmia.
2) Nikotiiniriippuvuus, joka osittain korvasi aikaisemman riippuvuuden ja jatkuu edelleen. Olen lopettanut tupakoinnin lukemattomia kertoja, ja aloittanut sen myös uudestaan lukemattomia kertoja. Kirjanpito on vain itselleni, koska prosessi on kesken.

Riippuvuudella on aina ainakin kolme eri puolta: psykologinen, fyysinen sekä sosiaalinen. Näistä kaikkia täytyy käsitellä. Riippuvuudesta poistuminen oman kokemukseni mukaan vaatii ensimmäiseksi sitä, että hyväksyy sairautensa sellaisena kuin se on. On tärkeää prosessoida niitä syitä, miksi tässä tilanteessa ollaan ja miksi tilanteesta haluaa pois.

Itse olen kokenut minulle haasteeksi nimenomaan psykologisen riippuvuuden. Pelkään elämääni ilman nikotiinia, mutta tiedostan, että kaikki hyvä, jonka voin elämääni saada tulee ilman sitä tai siitä huolimatta. Riippuvuus ei ole tuonut elämääni mitään hyvää, ainoastaan harmia ja pahentanut entisestään niitä ongelmia, jotka vaativat toisenlaista ratkaisua.

Katsoin yhden videon, jossa mielestäni tiivistettiin psykologinen riippuvuus hyvin:
Jotta psykologisesta riippuvuudesta voi päästä eroon, täytyy ensin tehdä päätös. Jotta ihminen voi muuttua yhtään mitenkään, täytyy hänen luoda itselleen identiteetti, jonka hän haluaa itselleen ottaa.

Jos minä haluan olla onnellinen savuton versio itsestäni, niin minun pitää ensin osata kuvitella itseni onnelliseksi savuttomaksi versioksi itsestäni ja tämän version minusta täytyy tehdä minut onnellisemmaksi kuin se versio, joka olen tällä hetkellä. Jos en identifioidu savuttoman itseni kanssa, niin minusta ei voi tulla onnellista savutonta versiota itsestäni.

En osaa sanoa, missä määrin tämä toimii alkoholin suhteen, mutta sitä voi kokeilla:
1) pystytkö kuvittelemaan itsesi onnellisemmaksi ilman alkoholia ja pystytkö identifioimaan itsesi tämän version kanssa itsestäsi?
2) jos pystyt kuvittelemaan itsesi ilman alkoholia ja olevasi onnellinen ilman alkoholia, niin silloin sinun pitää ainoastaan uskoa, että pystyt muuttumaan täksi versioksi itsestäsi.

Se, miten helppoa, vaikeaa, mahdotonta tai mitä ikinä tämä onkaan, jätän sinun arvioitavaksesi.

Toivotan kuitenkin aidosti ja isosti voimia muutokseesi.

 

[maken veivi jr.]

Kunnallisessa on aina niin kiire ja välinpitämätön asenne että en mene sinne kun jos on aivan pakko, sieltä sain vain vähättelyä ja lähinnä "miksi olet täällä?" tyyppisen kohtelun.

Tämähän se on kaikkein pahinta kun haet apua (mihin voi olla joskus helvetin iso kynnys) ja sitten jos joudutkin pettymään.

Näissä riippuvuusasioissa tuo oma motivaatio on kuitenkin ylivoimaisesti tärkein asia ja jos se sillä oikealla hetkellä ryssitään terveydenhuollon puolelta, niin se on kyllä valtava sääli. Helposti käy niin, että sitten ei enää etenkään suomalainen mies tule uudestaan pyytämään, vaan tulee sellainen ”pitäkää tunkkinne” asenne.

Ehkä sellaisena lohdutuksena muistan omalla kohdalla kun vuosien ajan yritin päästä terapiaan vaikean paniikkihäiriön takia mutta koska en silloin halunnut käyttää vaivaan lääkitystä minulle aina sanottiin, että terapiaan ei pääse jos et lääkkeitä syö.

Useamman kerran soitin opiskeluterveydenhuoltoon tai muualle ja sain ajan ja aina sanottiin, että mites ne lääkkeet? Yleensä lähdin käynneillä vihaisena ja pettyneenä ja vannoin, että en varmasti enää enää ikinä näihin paikkoihin palaa. Usein siitä seurasi juuri pahan olon purkamista alkoholiin, mikä vaan pahensi kaikkea vaikka itsellä se ei koskaan onneksi riippuvuudeksi kääntynyt mutta helvetin pahan olon sillä kyllä sai aikaan.

Lopulta yksi terveydenhoitaja sanoikin, että kyllä minulle terapia järjestyy vaikka en lääkkeitä halua ja sitten pääsinkin psykologille, psykiatrille jne. ja kaikki alkoi muuttua paremmaksi, lopulta kokeilin niitä lääkkeitäkin mistä sain apua.

Ehkä se mitä yritän tällä sanoa on, että vaikka olet hakenut apua monta kertaa ja pettynyt monesti niin joskus riittää, että se yksi kerta onnistuu.

Ketjun aiheeseen liittyen olen kokeillut nyt viime viikkoina miten pitkään pystyn olemaan juomatta vaikka se oma alkoholinkäyttö on nykyään hyvin vähäistä. Tunnistan itsessäni silti tuon @peterra mainitseman addiktiopuolen ja se jollain tasolla pätee minulla ainakin alkoholiin, kahviin, uhkapeleihin ja liikuntaan vaikka mikään näistä ei varsinaisesti aiheuta ongelmia. Silti jokaisen näistä rajoittaminen tuottaa minulle jonkinlaista henkistä ponnistelua.

 

[Kuuppa Jumissa]

Löytyipä aihe tästäkin. Oon pyöritellyt asiaa mielessäni viimeisen puoli vuotta niin aktiivisesti että tieto alkoholismista ja mitä se on, on todella hyvä. Itselläni on juomahistoriaa noin parikymmentä vuotta ja ongelmaksi se on tiedetty jo siitä yli kymmenen vuotta. Edellisen puoli vuotta raittius alkanut kiinnostamaan aina vain enemmän. Kävin jopa AA-kerhossa joitakin viikkoja, mutta silti se juominen alkoi taas kiinnostamaan enemmän. Olen todella väsynyt. Viime viikonloppuna oli jälleen reissu jossa tietysti juotiin aamusta asti, ja illalla kotiin palatessa jaksoi juoda vielä aamuun asti, haastettu riitaa kaupungilla ja vielä tänään morkkis painaa mieltä. Näitä kertoja on varmaan satoja. Taas vaihteeksi on antabus päällä, katsotaan nyt kauanko sitä tällä kertaa pystyy käyttämään. Olen valmis pöpilään, niin pahasti alkoholismi painaa mieltä. Mulla on pieni lapsi joka estää maantieteellisen paon, mutta jotakin on tehtävä. Tämä taistelu on tehty hävittäväksi jos mikään ei muutu. Sellainen avautuminen tähän. Alkoholismi on niin paha sairaus että sitä en toivo kenellekään, eikä sen luonnetta ymmärrä, jos siitä ei itsellä ole kokemusta.

Oikealla tiellä olet, propsit siitä. Tuo heitto valmiudestasi pöpiläänkin kertoo päättäväisyydestä. Jos päihdekierteen aiheuttajana on ja taustalla lymyävät mielenterveyden haasteet, ei reissu päihdepsykiatrisenkaan kautta ole huono juttu tai tuulesta temmattu. Tai jos juopottelu itsessään on jo aiheuttanut selkeitä psykiatrisia oireita, ei välttämättä pelkkä katkaisuhoito riitä. Tosin nykyään on niin vaikea päästä osastohoitoonkin, ellei ole suunnilleen psykoosissa tai kävely jo katkonaista. Itse olen ollut kolme hoitojaksoa päihdepsykiatrisella aikoinani (R.I.P. Kaivannon sairaala), jolloin oman juomiseni taustalla ollut mielenterveyden ongelma tunnistettiin ja pyrittiin saamaan hoitoon. Nykyään tuntuu olevan vähemmän varsinaisia päihdekuntoutuksiakaan, niihin ei saa maksusitoumusta kunnalta tai maksavat maltaita (sinänsä toimiva ja tehokas Minnesota-hoito). Huonoksi on mennyt tämäkin asia. Itsellä on kokemus 5 päihdekuntoutuksesta, joista jokainen on auttanut tavallaan, mutta koska pää on puuta ei kerrasta jäänyt kaaliin.

Oli miten oli, oikealla tiellä olet. Olet jo turvautunut itsehoitoryhmiinkin, jotka saattavat olla ratkaisevan tehokkaita ihmisen asenteesta riippuen. Minulla itsellä on kokemusta monista sellaisista, ja vaikken niissä nykyään käy, suosittelen kuitenkin vahvasti. Aikoinani toimin jopa sellaisessa vetäjänä/palvelijana, joten tiedän mistä puhun.

Minusta tuntuu, että tilanteessasi olisi parasta tehdä täydellinen pysähdys ja tilannearvio sekä lyhyen- että pitkän tähtäimen hoitosuunnitelma ammattilaisen kanssa. Ammattilaiseksi en kokemukseni perusteella laskisi mitään väsynyttä, asennevammaista terkkalääkäriä diapameineen ja ketipinoreineen (sinänsä hyviä lääkkeitä kyllä, eivät yksistään vain riitä). Jos paikkakunnalla on A-klinikka, hakeudu sinne. Tarjoavat täysin ilmaista arviota ja tukea, katkaisuhoitoa ja keskusteluapua. Monissa terveyskeskuksissa on myös päihdehoitajia, sinne vaan avoimin mielin. Voivat varata paikan lähimmältä katkolta. Sillä ongelmasi kuulostaa sen tyyppiseltä, että katko olisi hyvä saada alle ja sen aikana jatkohoitosuunnitelma tulille. Ja tuo Antabus on hyvä tuki alussa. Kun vetää aamusta mielummin sen kuin ison A:n niin tietää ettei ainakaan tänään tule juotua. Yksin ei tarvitse jäädä. Ja jos satut olemaan onnellisesti töissä, lähetteen, alkuavun ja ohjeistuksen antavat myös työterveydestä.

Mitä muuta tähän sanoisi? Toivon sinulle voimia ja peräänantamattomuutta, tämä sairaus ei päästä helpolla. Harvat raitistuvat kerralla, monessa tämä istuu tiukassa kuin paska junttilan seinässä. Käytä kaikki käytettävissä olevat keinot hyödyksesi ja ole valmis tekemään vaikeita päätöksiä elämässäsi (harrastukset, kaveripiiri, vanhat asenteet, ihmissuhteet) saavuttaaksesi raittiuden. Toivon, että tiesi raittiuteen olisi helpompi kuin itselläni.

Mutta raittiuden voit kyllä saavuttaa, kun uskot asiaan, teet töitä itsesi kanssa, et vierasta mitään hoitomuotoa, otat nöyrästi vastaan kaiken avun etkä lannistu mahdollisista retkahduksista. Ne nimittäin kuuluvat sairaudenkuvaan. Ja ennen kaikkea, olet itsellesi armollinen ja muistat, että kyseessä on sairaus.

Tsemppiä ja voimia matkallesi.

 

[Necco]

Hyviä pointteja monella. Eniten pysähdyin miettimään noita äsken mainittuja vaikeita päätöksiä. Se lapsi on kaikista arvokkainta mitä minulla on ja sen voin menettää poistumalla suhteesta jossa en voi kovin hyvin, kyseinen hahmo on jo vanhemman lapsensa kohdalla estänyt lapsen isältä kaiken yhteydenpidon ja en näe mikä estäisi tekemästä samaa minullekin. Olen tosin pohtinut jo kauan että miten sen teen ja jossain kohtaa se tulee eteen. On lähdettävä, koska toisella osapuolella on ihan samoja ongelmia mutta hän ei niitä myönnä vaikka itse näen käytöksen ihan samana kuin itsellänikin.

Olen toisaalta elänyt kaveripiireissä tiettyä kaksoiselämää. Toisen kaveripiirin jossa on pelkkiä toisia alkoholisteja olen jättänyt jo tämän talven aikana. Siitä porukasta ei seuraa kellekään mitään hyvää. Toinen porukka on vaikeampi. Sielläkin juodaan mutta samalla tehdään ihan oikeitakin asioita eikä meininki ole niin spurgua. Mutta eihän sellainenkaan alkoholistille sovi.

Jos asiat olis helppoja kaikki tekis niin.

 

[Kilgore Trout]

Hyviä pointteja monella. Eniten pysähdyin miettimään noita äsken mainittuja vaikeita päätöksiä. Se lapsi on kaikista arvokkainta mitä minulla on ja sen voin menettää poistumalla suhteesta jossa en voi kovin hyvin, kyseinen hahmo on jo vanhemman lapsensa kohdalla estänyt lapsen isältä kaiken yhteydenpidon ja en näe mikä estäisi tekemästä samaa minullekin. Olen tosin pohtinut jo kauan että miten sen teen ja jossain kohtaa se tulee eteen. On lähdettävä, koska toisella osapuolella on ihan samoja ongelmia mutta hän ei niitä myönnä vaikka itse näen käytöksen ihan samana kuin itsellänikin.

Olen toisaalta elänyt kaveripiireissä tiettyä kaksoiselämää. Toisen kaveripiirin jossa on pelkkiä toisia alkoholisteja olen jättänyt jo tämän talven aikana. Siitä porukasta ei seuraa kellekään mitään hyvää. Toinen porukka on vaikeampi. Sielläkin juodaan mutta samalla tehdään ihan oikeitakin asioita eikä meininki ole niin spurgua. Mutta eihän sellainenkaan alkoholistille sovi.

Jos asiat olis helppoja kaikki tekis niin.

Raittius ei ratkaise kaikkia ongelmia, mutta antaa se paremmat mahdollisuudet ratkaista niitä.
Jossain kohdassa on ehkä pakko asettaa oma raittius kaiken muun edelle, mutta eipä asioissa oikein pysty toiselle mitään varmoja neuvoja jakamaan.

 

[Dino]

Voimia @Necco! Sinulla on jo prosessi hyvällä alulla kun pystyt noin rehellisesti tunnistamaan ja tunnustamaan ongelmasi ja sinulla on ihan selkeästi halu tehdä sille jotain. Älä luovuta siihen, jos ensimmäinen kokemus AA-kerhoista ei ollut onnistunut. Ehkä et vielä ollut siihen valmis tai ehkä siellä ei ollut oikeat ihmiset. Kokeile vaikka useampaa AA-ryhmää, niin ehkä se oikea tukihenkilö tai oikeat tukihenkilöt ja oikeanlainen luottamus löytyy jostakin. Ja muista, että mikään paranemisprosessi ei tapahdu hetkessä ja vaatii yleensä kärsivällisyyttä. Välillä saattaa tulla myös takapakkeja, mutta nekin pitää vaan hyväksyä ja jatkaa niistä eteenpäin.

 

[WildThing]

On tämä kyllä hirveä tauti. Yritin taistella että en juo tänään. On vaan niin paha olo, että ei ollut vaihtoehtoja. Nyt ihan ok olo ja googlettelen vaihtoehtoja eri hoidoista.
Oon ihan normaali työssäkäyvä ihminen ja hävettää aivan helvetisti tämä. Aivan käsittämätöntä että tähän tilaan vajoaa.
Mietin ensimmäistä kertaa täysin vakavissani että kerron läheiselle olevani alkoholisti. Ei vaan haluais aiheuttaa huolta läheisille.

 

[WildThing]

Ettei mene täysin vuodatukseksi niin onko hyviä neuvoja mitä tehdä? En pysty lopettamaan juomista. Ahdistus nousee valtavaksi ja juominen poistaa sen osittain nopeasti. Juominen tekee minusta toimintakykyisen.

 

[adolf]

Ettei mene täysin vuodatukseksi niin onko hyviä neuvoja mitä tehdä? En pysty lopettamaan juomista. Ahdistus nousee valtavaksi ja juominen poistaa sen osittain nopeasti. Juominen tekee minusta toimintakykyisen.

Se läheisille puhuminen, josta itse mainitsit olisi hyvinkin suositeltava askel, josta aloittaa.

Sanoisin jopa, että ihan täysin välttämätön.

 

[Dino]

Mietin ensimmäistä kertaa täysin vakavissani että kerron läheiselle olevani alkoholisti. Ei vaan haluais aiheuttaa huolta läheisille.

En tiedä tilannettasi ja taustaasi, mutta alkoholistin lapsena uskaltaisin olla aika varma siitä, että asia ei tule läheisillesi yllätyksenä ja heillä on huoli sinusta jo valmiiksi. Se, että sinä sanoisit tuon asian lopultakin ääneen heille, olisi todennäköisesti vain helpotus eikä mikään lisähuoli.

Ja tuo läheisille kertominen olisi oikeastaan se ensimmäinen, välttämätön steppi kohti paranemista. Aika moni alkoholisti sen todennäköisesti syvällä sisimmässään tietää, ja pystyy ainakin ajoittain itselleen myöntämään, että juominen on ongelma, mutta suurin askel on siinä että myöntää sen myös läheisille ja muille ihmisille. Väittäisin melkein, että ilman sitä ongelmasta eroon pääsy lopullisesti on aika vaikeaa.

 

[WildThing]

En tiedä tilannettasi ja taustaasi, mutta alkoholistin lapsena uskaltaisin olla aika varma siitä, että asia ei tule läheisillesi yllätyksenä ja heillä on huoli sinusta jo valmiiksi. Se, että sinä sanoisit tuon asian lopultakin ääneen heille, olisi todennäköisesti vain helpotus eikä mikään lisähuoli.

Ja tuo läheisille kertominen olisi oikeastaan se ensimmäinen, välttämätön steppi kohti paranemista. Aika moni alkoholisti sen todennäköisesti syvällä sisimmässään tietää, ja pystyy ainakin ajoittain itselleen myöntämään, että juominen on ongelma, mutta suurin askel on siinä että myöntää sen myös läheisille ja muille ihmisille. Väittäisin melkein, että ilman sitä ongelmasta eroon pääsy lopullisesti on aika vaikeaa.

Kiitos vastauksestasi ja myös Adolfille. Varmuudella tulen näin tekemään, mutta en haluaisi tehdä sitä tässä kunnossa.

 

[Dino]

Kiitos vastauksestasi ja myös Adolfille. Varmuudella tulen näin tekemään, mutta en haluaisi tehdä sitä tässä kunnossa.

Minä sanoisin, että tärkeintä olisi että sinä vaan sanoisit sen asian jos se sinulla nyt mielessä on niin vahvana, että haluaisit sen tehdä. Asian lykkääminen saattaa taas nostaa sitä kynnystä entisestään.

 

[adolf]

Kiitos vastauksestasi ja myös Adolfille. Varmuudella tulen näin tekemään, mutta en haluaisi tehdä sitä tässä kunnossa.

Toivottavasti ymmärrät, että tämä on nyt kaikella ystävyydellä sanottu: Mutta tämä ajattelumallisi on vain vääjäämättömän siirtämistä eteenpäin ja itsellesi valehtelua. Mielesi hakee tekosyitä sille, että et astu sen täysin välttämättömän kynnyksen yli, jota tuo läheisillesi kertominen nyt sinulle edustaa.

Kun toivut siitä krapulasta/humalasta, joka sinulla nyt oletettavasti on, niin onko silloin muka joka jotenkin parempi hetki kertoa läheisillesi, vai alatko silloin vaan juomaan uudelleen?

Muistan itse sen hetken, kun kerroin vanhemmilleni, että nyt tämä minun juomiseni on tässä. Kuulin oven takaa, kuinka äitini rupesi itkemään kuultuaan päätöksestäni. Se oli hänelle vain valtava helpotus, kuten se uskoakseni myös sinun läheisillesi on.

 

[WildThing]

Toivottavasti ymmärrät, että tämä on nyt kaikella ystävyydellä sanottu: Mutta tämä ajattelumallisi on vain vääjäämättömän siirtämistä eteenpäin ja itsellesi valehtelua. Mielesi hakee tekosyitä sille, että et astu sen täysin välttämättömän kynnyksen yli, jota tuo läheisillesi kertominen nyt sinulle edustaa.

Kun toivut siitä krapulasta/humalasta, joka sinulla nyt oletettavasti on, niin onko silloin muka joka jotenkin parempi hetki kertoa läheisillesi, vai alatko silloin vaan juomaan uudelleen?

Itselleni valehtelusta ei ole enää kyse. Vanhemmat on iäkkäitä ja kaukana minusta. Muuta perhettä ei ole. En halua aiheuttaa huolta. Yritän selvitä tästä päivästä ja puhun heille kun näemme seuraavan kerran. Olen kertonut muutamille läheisille ystävilleni, että tämä on tilanne(olen alkoholisti) ja tarvin apua. Ymmärrän pointtisi ja olen kiitollinen vastauksestasi.

 

[Dino]

Muistan itse sen hetken, kun kerroin vanhemmilleni, että nyt tämä minun juomiseni on tässä. Kuulin oven takaa, kuinka äitini rupesi itkemään kuultuaan päätöksestäni. Se oli hänelle vain valtava helpotus, kuten se uskoakseni myös sinun läheisillesi on.

Juuri tämä! Tätä en itse ole ikinä isältäni kuullut ääneen sanottuna, ja uskon että meidänkin välillä moni asia olisi mennyt ihan eri tavalla mikäli isä olisi tuon joskus saanut sanottua ääneen. Kuten sanoin, niin vaikka alkoholisti saattaa luulla, että kukaan ei tiedä ongelmasta, niin on aika todennäköistä että jokainen läheinen on asian nähnyt, tunnistanut ja odottaa vaan sitä hetkeä, että asiasta alettaisiin puhumaan avoimesti. Se ns. "elefantti olohuoneessa" on se pahin juttu ja sairastuttaa myös ne läheiset.

Kyllähän se kertominen on varmasti iso kynnys, joten mieli alkaa helposti etsimään kaikkia tekosyitä, miksi sitä vielä pitäisi lykätä vähän, joten allekirjoitan kyllä tuon viestisi muutenkin. Minä toivon @WildThing, että sinä nyt vaan uskaltaudut tuon kynnyksen yli, että saisit otettua tuon tärkeän askeleen. Ymmärrän tuon pointin, että kun vanhemmat ovat kaukana ja vanhoja, mutta minulla on sellainen kutina, että he saattavat olla erittäin huolissaan sinusta jo nyt, ja se sinun soittosi ja ongelmasta kertominen olisi heille järkytyksen sijasta helpotus.

 

[Alejandro]

Juuri tämä! Tätä en itse ole ikinä isältäni kuullut ääneen sanottuna, ja uskon että meidänkin välillä moni asia olisi mennyt ihan eri tavalla mikäli isä olisi tuon joskus saanut sanottua ääneen. Kuten sanoin, niin vaikka alkoholisti saattaa luulla, että kukaan ei tiedä ongelmasta, niin on aika todennäköistä että jokainen läheinen on asian nähnyt, tunnistanut ja odottaa vaan sitä hetkeä, että asiasta alettaisiin puhumaan avoimesti. Se ns. "elefantti olohuoneessa" on se pahin juttu ja sairastuttaa myös ne läheiset.

Kuulostaa liiankin tutulta. Kertaakaan en ole kuullut isäni sanovan näitä sanoja. Nyt aikuisiällä sitä tulee mietittyä, että kuinka paljon isäni alkoholismi on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja joihinkin tiettyihin ihmissuhteisiin. Ärsyttää suunnattomasti monet jutut näin vuosia jälkikäteen, mutta ei sitä silloin eräänlaisessa "sumussa" tajunnut.

 

[godspeed]

Se on kyllä hyvinkin positiivinen merkki, jos mitta alkaa olla täysi ja tiedostaa täysin, että tässä suossa sitä nyt ollaan. Ilman sitä ei voi oikein mitenkään itselleen vakuutella, että nyt pitää tehdä asialle jotain. Moni ei tätä tajua ja moni tarkoittaa tälläkin hetkellä kymmeniä, jopa satoja tuhansia suomalaisia. Tilanne on oikeastaan hyvin tavallinen, joten ei tarvitse ajatella, että olisi kovinkin poikkeuksellinen tässä alkoholismiasiassa. Meitä riittää :)

Enkä tiedä tarvitseeko sitä pohjakosketusta välttämättä, mutta tietysti apua siitäkin on, kun se on niitä viimeisiä merkkejä, joista juoppo voi johonkin havahtua. No, ehkä se on välttämätön osalle. Sanoisin kuitenkin, että kaikki ajatustoiminta, joka tähtää itsensä lopulliseen kohtaamiseen on vain hyvästä. Jos on valmis kohtaamaan kaiken sen mikä tekee itsestä haavoittuvaisen, niin on jo pitkällä. Harvempi meistä on oikeastaan minkäänlainen surkimus ja toivoton tapaus, mutta ehkä nekin tuntemukset voidaan kääntää voimavaraksi, jos uskallusta siihen riittää. Kaikesta negatiivisesta voi vääntää positiiviseksi, sen olen itse ainakin huomannut. Harmi kyllä, että osa valitsee sen yksinään omissa eritteissään piehtaroinnin, kun voisi ottaa apua vastaan ja pistää hommia kuntoon.

Otin tähän viestiin tarkoituksella hieman pehmeämmän sävyn, toimii se muille tai ei, mutta itse ajattelen näin ja itse lähestyin omaa prosessiani näin. En halua maalata piruja seinille, vaikka toki se joskus on vain ainoa tapa. Ihmiset osaa olla niin uppiniskaisia, että vaikeuksia ei myönnetä milloinkaan, jolloin joskus vaaditaan myös suoria sanoja. Mutta ei aina. Tiedän, että @Necco ja @WildThing selviävät tästä, koska ovat myöntäneet asioiden laidan. Silloin on myöskin helppo tukea ja kannustaa. Mitä ikinä vaan tarvitaan mitä tätä kautta voi antaa.

 

[Dino]

Enkä tiedä tarvitseeko sitä pohjakosketusta välttämättä, mutta tietysti apua siitäkin on, kun se on niitä viimeisiä merkkejä, joista juoppo voi johonkin havahtua. No, ehkä se on välttämätön osalle.

Tuo pohjakosketus on varmaan vähän venyvä käsite, ja tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Joillekin se pohjakosketus löytyy vasta sieltä, kun karahdetaan oikeasti kiville ja menee alta perhe, työpaikka, asunnot ym. tai pettää terveys täydellisesti. Osalle se voi olla enemmän henkinen pohjakosketus, että havahtuu itse siihen, että alkoholi alkaa olla ongelma. Jonkinlaisen pahoinvoinnin kauttahan tuokin havahtuminen lähes aina tapahtuu. Eli välttämättä sen pohjakosketuksen ei tarvitse olla sellainen, että ihan kaikki menee, vaan se pohja voi löytyä vähän vähemmilläkin vahingoilla.

Minäkin näen hyvänä asiana tuon, että sekä @Necco että @WildThing itse tiedostavat tilanteensa, haluavat siihen tilanteeseen muutosta ja ovat jo ainakin jollekin siitä pystyneet avautumaan. Jonkinlaisena AA-kerhona se voi tällainen keskustelupalstakin toimia. Voimia ja rohkeutta vaan kummallekin niihin seuraaviin askeliin.

 

[adolf]

Tuo pohjakosketus on varmaan vähän venyvä käsite, ja tarkoittaa eri ihmisille eri asioita. Joillekin se pohjakosketus löytyy vasta sieltä, kun karahdetaan oikeasti kiville ja menee alta perhe, työpaikka, asunnot ym. tai pettää terveys täydellisesti. Osalle se voi olla enemmän henkinen pohjakosketus, että havahtuu itse siihen, että alkoholi alkaa olla ongelma. Jonkinlaisen pahoinvoinnin kauttahan tuokin havahtuminen lähes aina tapahtuu. Eli välttämättä sen pohjakosketuksen ei tarvitse olla sellainen, että ihan kaikki menee, vaan se pohja voi löytyä vähän vähemmilläkin vahingoilla.

Näin se menee. Oma pohjakokemukseni aikanaan oli todella kaukana mistään rapajuoppoudesta. Olen kiitollinen siitä, että minulle se tuli jo kauan ennen mitään tuommoista ja verrattain nuorena.

 

[Dino]

Kuulostaa liiankin tutulta. Kertaakaan en ole kuullut isäni sanovan näitä sanoja. Nyt aikuisiällä sitä tulee mietittyä, että kuinka paljon isäni alkoholismi on vaikuttanut käyttäytymiseeni ja joihinkin tiettyihin ihmissuhteisiin. Ärsyttää suunnattomasti monet jutut näin vuosia jälkikäteen, mutta ei sitä silloin eräänlaisessa "sumussa" tajunnut.

Minulla se kesti kolmekymppiseksi ja vaati sen isän uudelleen repsahtamisen, että havahtui itse siihen miten epäterveisiin käytösmalleihin sitä oli täysin huomaamattaan kasvanut. Ja alkoi sitten myös tajuamaan sitä, miten moneen asiaan nuo oli siinä vuosien varrella heijastuneet. Ne oli vaikuttaneet meidän perheen sisäisiin suhteisiin, ne vaikuttivat minun ihmissuhteisiini, ne vaikuttivat siihen miten minä toimin ja käyttäydyin töissä ja oikeastaan lähes jokaiselle elämän alueelle. Vaati vuosia ja vuosia aika kipeää itsetutkiskelua, ihmissuhteiden katkeamisia, uusien tapojen ja käytösmallien opettelua, omien rajojen vetämisen opettelua ja ennen kaikkea avoimuuden opettelua ennen kuin tuosta vanhasta painolastista alkoi pääsemään irti.

Näin jälkikäteen on tosiaan tajunnut sen, että monta asiaa olisi todennäköisesti mennyt helpommin kun isä olisi tuon pitkän "kuivan humalan" kauden aikana pystynyt myöntämään ja sanomaan ääneen ongelmansa, ja se oltaisiin käyty ja keskusteltu meillä perheen sisällä läpi. Nyt se kaikki lapsuudessa tapahtunut lakaistiin maton alle, teeskenneltiin että kaikki on kunnossa kun isä ei enää juonut, mutta samaan aikaan pinnan alla jokainen meistä voi ihan helvetin pahoin ja purki sitä omilla (väärillä) tavoillaan. Meidän koko perhe eli tavallaan edelleen alkoholistiperheen elämää, vaikka se alkoholi itsessään ei enää ollutkaan läsnä meidän elämässä.

 

[adolf]

Näin jälkikäteen on tosiaan tajunnut sen, että monta asiaa olisi todennäköisesti mennyt helpommin kun isä olisi tuon pitkän "kuivan humalan" kauden aikana pystynyt myöntämään ja sanomaan ääneen ongelmansa, ja se oltaisiin käyty ja keskusteltu meillä perheen sisällä läpi. Nyt se kaikki lapsuudessa tapahtunut lakaistiin maton alle, teeskenneltiin että kaikki on kunnossa kun isä ei enää juonut, mutta samaan aikaan pinnan alla jokainen meistä voi ihan helvetin pahoin ja purki sitä omilla (väärillä) tavoillaan. Meidän koko perhe eli tavallaan edelleen alkoholistiperheen elämää, vaikka se alkoholi itsessään ei enää ollutkaan läsnä meidän elämässä.

Sinä osaat aivan mielettömän hyvin pukea sanoiksi tähän sen, että miksi on niin, että se pelkkä juomattomuus ei ole yhtä kuin alkoholiongelman ratkaiseminen. Kuten olen ketjussa puhunutkin, niin minun isänihän joi myös koko minun lapsuuteni ajan, ja raitistui joskus palttiarallaa 20 vuotta sitten. Hänen kanssaan olemme oman raitistumiseni jälkeen useita kertoja pystyneet näistä asioista puhumaan, koska hän onneksi pystyy asian itselleen tunnustamaan, ja asioista pystytään puhumaan avoimesti sillä tavalla, että ne eivät pääty mihinkään tappeluhin, kuten juovan alkoholistin kanssa ne lähes aina päättyvät. Tuolla on ollut minulle itselleni positiivinen, terapeuttinen vaikutus, kun olen alkanut niitä lapsuuteni kokemuksia käsittelemään.

Minulle on aina ollut esimerkiksi tuolla AA:ssa vähän ongelmallista se, että miksi siitä tehdään jotenkin niin "iso numero", että kuka nyt on ollut minkäkin verran aikaa juomatta. Minun mielestäni paljon, paljon enemmän pitäisi puhua siitä, että miten ihmiset voivat. Paljon olen nähnyt niitä ihmisiä, että se korkki on kyllä ollut juu jopa vuosikymmeniä kiinni, mutta ei niitä kovin pitkään tarvitse vierestä kuunnella, kun käy selväksi että se alkoholismi vie edelleen siitä huolimatta niitä ihmisiä aivan 6-0.

Toki jokainen ajatelkoon, kuten lystäävät. Mutta kyllä minulle ainakin tässä raitistumisessa ja alkoholiongelman ratkaisussa esiin tulee aivan valtavan paljon tärkeämpiä asioita, joista on paljon olennaisempaa puhua, kuin se että minkä verran vuosia nyt kelläkin on mittarissa.

 

[WildThing]

Toivottavasti ymmärrät, että tämä on nyt kaikella ystävyydellä sanottu: Mutta tämä ajattelumallisi on vain vääjäämättömän siirtämistä eteenpäin ja itsellesi valehtelua. Mielesi hakee tekosyitä sille, että et astu sen täysin välttämättömän kynnyksen yli, jota tuo läheisillesi kertominen nyt sinulle edustaa.

Kun toivut siitä krapulasta/humalasta, joka sinulla nyt oletettavasti on, niin onko silloin muka joka jotenkin parempi hetki kertoa läheisillesi, vai alatko silloin vaan juomaan uudelleen?

Muistan itse sen hetken, kun kerroin vanhemmilleni, että nyt tämä minun juomiseni on tässä. Kuulin oven takaa, kuinka äitini rupesi itkemään kuultuaan päätöksestäni. Se oli hänelle vain valtava helpotus, kuten se uskoakseni myös sinun läheisillesi on.

Aika pitkään painin asian kanssa. Nyt se kerrottu ja olo on helpottunut. Aika paljon toivoa tuo myöntäminen antoi.

 

[Dino]

Minulle on aina ollut esimerkiksi tuolla AA:ssa vähän ongelmallista se, että miksi siitä tehdään jotenkin niin "iso numero", että kuka nyt on ollut minkäkin verran aikaa juomatta.

Tämä on hyvä pointti. Esim. isä muisti tuon kuivan kauden aikana aina mainostaa kaikille sitä, miten hän ei ole ottanut olutpulloakaan niin ja niin moneen vuoteen, ja esitteli ylpeänä kuinka hänellä oli melko iso kokoelma korkkaamattomia viski- ja konjakkipulloja nojatuolinsa vieressä vitriinihyllyssä kaikki nuo vuodet. Hän käytti tuota kaikkea ikään kuin todistellakseen sitä, että hänellä ei voi olla alkoholiongelmaa koska hän on ollut niin kauan juomatta ja hän pystyy päivittäin istumaan sen viinakaappinsa vieressä ilman että avaa niitä pulloja.

Sinällään hieno saavutus toki, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut että kaikki tuo oli jollakin tavalla sen ongelman kiertämistä ja peittelyä, ja hän oli lopettanut ainoastaan äidin vakavan sairauden vuoksi eikä siksi, että hän oikeasti olisi halunnut parantua alkoholismista. Tai edes myöntää olevansa alkoholisti. Oikeasti hänkin koko tuon ajan voi pahoin, kuten meidän koko perhe, ja hänellä tuo purkautui mm. vakavina masennuskausina ja muuna ongelmakäyttäytymisenä, kuten esimerkiksi sairaalliisen pakonomaiseksi suorittamiseksi muuttuneina harrastuksina.

Itselläni tuo purkautui ensin paniikki-/ahdistushäiriönä, kun pelkäsin ensimmäiset vuodet päivittäin, koska se juominen alkaa uudestaan. Sitten myöhemmin sairaalloiseksi menneenä miellyttämisen tarpeena ja kyvyttömyytenä vetää omia rajoja. Myös omista tunteista puhuminen oli aina hyvin vaikeaa kun oli äidiltä ja isältä oppinut puhumattomuuden ja asioiden maton alle lakaisemisen mallin. Siskolleni tämä on ollut ehkä minuakin vaikeampaa.

Näistä ongelmista oltaisiin kyllä todennäköisesti vältetty monta, jos isä olisi vaan pystynyt tuon ongelmansa myöntämään ja me kaikki oltaisiin vaikka jonkun terapian kautta saatu työkalut tuosta asiasta puhumiseen ja sen käsittelyyn. Nyt sitä "kuivan alkoholistiperheen" elämää jatkui yli 15 vuotta kunnes koko paska lopulta levisi silmille. Mutta kun nuo kaikki asiat sai lopulta vuosien kypsyttelyn jälkeen sanottua isälle ääneen, niin vaikka se katkaisi välit isään, voin silti tällä hetkellä henkisesti paremmin kuin koskaan. Ainakin minulla on tunne, että olen tuosta omasta "alkoholismistani" päässyt lopultakin eroon. Lainausmerkeissä siksi, että juominen ja alkoholin käyttö ei ole minulle ollut varsinaisesti koskaan ongelma, mutta minulla on silti ollut jotenkin epäterve suhde alkoholiin. Mikä johti minullakin siihen, että lopetin oman alkoholin käytön niihin aikoihin kun isä aloitti omansa uudelleen.

Mutta oikeassa olet siinä, että ehkä tuon vuosien laskemisen sijasta olisi hyvä kiinnittää enemmän huomiota siihen, miten ihminen voi ja miltä hänestä tuntuu.

 

[adolf]

Sinällään hieno saavutus toki, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut että kaikki tuo oli jollakin tavalla sen ongelman kiertämistä ja peittelyä, ja hän oli lopettanut ainoastaan äidin vakavan sairauden vuoksi eikä siksi, että hän oikeasti olisi halunnut parantua alkoholismista. Tai edes myöntää olevansa alkoholisti. Oikeasti hänkin koko tuon ajan voi pahoin, kuten meidän koko perhe, ja hänellä tuo purkautui mm. vakavina masennuskausina ja muuna ongelmakäyttäytymisenä, kuten esimerkiksi sairaalliisen pakonomaiseksi suorittamiseksi muuttuneina harrastuksina.

Tutulta kuulostaa.

Minullahan homma meni niin, että addiktoiduin alkoholiin teini-ikäisenä melkein samantien, kun sitä käyttämään aloin. 8 vuotta siitä ensihumalasta ehdin alkoholia käyttää, kunnes stoppi tuli vastaan. Loppuvaiheessa juominen oli jo aika vaarallista oman terveyteni kannalta näin jälkeenpäin ajatellen. Tuo juomiseni alkoi hyvin lähelle samoihin aikoihin, kun oma isäni lopetti juomisen. Hän oli ihan siellä kynnyksellä jo silloin, että äiti jättää hänet ja häneltä lähtee työpaikka alta. Ja tämän hän itse aivan avoimesti kyllä nykyään myöntää.

No jokatapauksessa, kun itse aloitin silloin samoihin aikoihin dokaamaan, niin eihän siinä tietenkään koskaan millään tavalla tullut käsiteltyä sitä isän alkoholismin aiheuttamaa pahaa oloa. Tai koulukiusaamisen jättämiä jälkiä.

Sitten kun reilu parikymppisenä oma juomiseni loppui, niin kykeninkö silloin käsittelemään noita asioita, ja siihen vielä päälle tulleita omasta juomisestani juontuneita asioita? No enpä juurikaan. Kyllähän minä siis AA:ssa ensimmäiset vuodet esimerkiksi kävin hyvin aktiivisesti, puhuin siellä ja kuuntelin sekä luin paljon aiheesta. Kirjoittelin myös hyvin aktiivisesti eräälle päihderiippuvuuksiin keskittyneelle nettipalstalle.

Mutta silti se mitä minulle kävi oli se, että korvasin sen alkoholin sitten vain paljon muilla riippuvuuksilla sekä säilytin sellaisia riippuvuuksia, joita minulla oli olemassa jo silloin juodessakin. Eli se ydinongelma, mikä siinä alkoholismissa on minun nähdäkseni se pihvi ja villakoiran ydin, niin se pysyi elossa ihan samalla tavalla, kuin silloin juodessakin. Eli minä en voinut hyvin. Pakenin omia tunteitani ja omia käsittelemättömiä asioitani nyt sitten noihin muihin riippuvuuksiin. Aivan kuten tein silloin juodessakin. Ja voin aivan helvetin huonosti pahimmillani. Olin siis kuivajuoppo, joka kyllä oli juomatta, mutta joka ei kyennyt sanomaan ulos sitä eikä rehellisesti pystynyt sitä kohtaamaan, että kuinka huonosti oikeasti sisälläni voin.

Tämä on se syy, että miksi se pelkkä juomattomuus ja raittius on kaksi ihan eri maailmaa. Pelkkä korkin kiinni ruuvaaminen ei ole vielä alkoholismin ratkaisua. Se on vain alku. Ja tuntuu, että me sen alkoholismin läheltä kokeneet tämän asian varsin hyvin sisäistämme. Ainakin sen perusteella, mitä sinä ja esimerkiksi @Alejandro on tähän ketjuun kirjoittanut.

Noita riippuvuuksia, mitä minulle sitten tuli oli ainakin videopelaaminen, somettaminen, urheilu ja porno. Nämä olivat jonkinlaisia laastareita sen alkoholin tilalla. Jonkinlainen läheisriippuvuus minulla on lisäksi ollut ihan pienestä lapsesta asti. Noiden riippuvuuksien kanssa sitten menikin monta vuotta. Ja jokainen noista riippuvuuksista toimi vähän eri tavalla, mutta ihan selkeästi olen nuo kaikki itsestäni tunnistanut. En noita nyt kauhean yksityiskohtaisesti ala selostamaan, mutta pahoja nuokin olivat, ja veivät aivan valtavasti aikaa ja energiaa.

Nyt voin sanoa, että olen noista riippuvuuksista aika hyvin eroon jo päässyt. En ole somessa enää tätä jatkoaikaa lukuunottamatta. Urheilen edelleen, mutta nykyään se on paljon terveempää, kuin se raivopäinen suorittaminen. Pelaan videopelejä ihan murto-osan nykyään siitä, mitä ennen, eikä minua kiinnosta enää uppoutua mihinkään peliin sillä vanhalla tavalla. Pornoakin katson hyvin harvoin enää nykyään.

Läheisriippuvuus onkin sitten ehkä vähän kinkkisempi juttu. Se juontaa jostain niin valtavan syvältä lapsuudestani, ja ne mallit olen aivan pikkulapsena jo sisäistänyt. Ihmissuhteiden sarallahan meillä kaikilla alkoholistikodin kasvateilla on uskoakseni enemmän tai vähemmän ongelmia. Näin se asianlaita on minullakin ollut, ja tuo on oireillut monilla eri tavoilla. Ja kun ne mallit elää ja toimia on imenyt joskus ihan pikkulapsena jo itseensä, niin niiden olemassaolosta on itse ollut hyvin pitkälti tiedostamaton. Semmoista voi olla hankalaa kyseenalaistaa, joka on aina ollut läsnä, ja johon on niin tottunut.

Mutta se miten tuo on ainakin minussa näkynyt, niin se on sellainen riittämättömyyden tunne kai ytimeltään. Ei jotenkin sisäistä sitä, että riittää ihan vain omana itsenään, kun ei tämmöistä kokemusta voinut mitenkään syntyä siellä alkoholiskodissa lapsena kasvaessa. Se miten tämä sitten on näkynyt ihmissuhteissa, niin ainakin vaikeutena luottaa ihmisiin, hylätyksi tulemisen pelkoa ja vaikeutta päästää ketään lähelle. Liiallisena kiltteytenä, ja ihmisten miellyttämisenä. Kiltteydessähän ei tietysti ole mitään pahaa, mutta silloin se on ongelma, jos et osaa olla kiltti itsellesi. Se kiltteyskin tulee silloin sellaisesta hyvin epäterveestä paikasta sinussa. Se on tavallaan sellainen kierre, missä sinä koko ajan hylkäät itseäsi. Omia tunteitasi ja omia tarpeitasi. Ihan terveitä ja luonnollisia tarpeita, joita meillä kaikilla on, ja joiden kanssa me alkoholistikodin kasvatit olemme oikeasti ihan yhtä arvokkaita, kuin kuka tahansa muukin.

Ja tässä sitä sitten päätyy semmoiseen tilaan, jossa jotain tosi tärkeää ja arvokasta elämästä jää puuttumaan. Koska kyllähän kaikkien meidän ihmisten ihan niitä syvimpiä tarpeita on jonkinlainen rakastetuksi tulemisen kokemus. Mutta sitä ei voi oikein mitenkään saada niillä läheisriippuvaisilla konsteilla. Ei esimerkiksi ripustautumalla ja roikkumalla toisessa ihmisessä, jossa se ihmissuhde ei perustu sellaisella vapaudelle, jossa jopa rakkaus voi syntyä, vaan se on sellainen tilanne jossa sinä kaappaat sen toisen ihmisen ikäänkuin panttivangiksesi. Ja kukaan terveellä tunne-elämällä varustettu ihminenhän ei tuollaiseen halua suostua, kun sen sinusta rupeaa vaistoamaan, vaan lähtee etääntymään. Ja näin ne kaikki hylätyksi tulemisen haavat ym. traumat sinussa aktivoituvat. Toki tämmöinen tilanne voi olla myös paikka toipua niistä haavoista ja traumoista, jos sen ymmärtää ottaa oikealla tavalla.

Se tilanteessani on ehkä johonkin toiseen verrattuna sitten hyvää, kuten aiemmin sanoinkin, niin isäni kanssa näistä asioista on pystynyt puhumaan. Hänellä ei ole enää sitä alkoholismin kieltomekanismia sillä tavalla siellä päänupissaan, vaan me kyetään kyllä se elefantti nostamaan siihen olohuoneen pöydälle ihan kaikessa rumuudessaan, ja puhumaan asioista melko terveellä tavalla niin kuin ne oikeasti ovat, sen sijaan että se elefantti pitäisi potkia takaisin sinne olohuoneen nurkkaan murjottamaan.

Itsensä kohtaaminen. Pakoonjuoksemisen lopettaminen. Tuossa se resepti lyhyesti ja tiivistettynä on, että miten nämä ongelmat ratkaistaan.

 

[Dino]

Tutulta kuulostaa.

Näistä muistaakseni joskus aiemminkin keskusteltu, ja nuo kuvailemasi tunteet mm. läheisriippuvuudesta, miellyttämisen tarpeesta, raivokkaasta suorittamisesta kaikessa, oman itsensä unohtamisesta jne. ovat ihan kuin suoraan omalta näppäimistöltäni. Noita on joutunut työstämään itsessään pitkään ja on sellainen tunne, että noista suurin osa alkaa olla selätetty ja olo on ihan oikeasti vapautunut ja hyvä. Valitettavasti tämäkin on johtanut joidenkin läheistenkin ihmissuhteiden heikkenemiseen tai tuhoutumiseen, koska ne ovat rakentuneet sen epäterveesti käyttäytyvän minän pohjalle, ja näillä ihmisillä onkin ollut vaikea hyväksyä sitä etten ole enää käytettävissä 24/7 heidän tarpeidensa mukaan ja osaan nykyisin sanoa vastaankin jos jokin asia heidän käytöksessään ja toiminnassaan ei minua miellytä.

Ainoa suurempi ero meidän tarinassamme varmaan se, että minulla ei itselläni ole koskaan tullut varsinaisesti mitään riippuvuussuhdetta alkoholiin, että juominen olisi siinä mielessä tullut ongelmaksi. Minulla se epäterve suhde alkoholiin on näkynyt enemmän siinä, etten ole koskaan pystynyt nauttimaan alkoholia. Olen juonut sitä, mutta en koskaan nauttinut siitä. Käytännössä olin aina vankasti käsijarru päällä enkä pystynyt käyttämään alkoholia mitenkään rennosti, vaan tavallaan pelkäsin koko ajan sitä että menetän jotenkin kontrollin. Ylilyöntejä sattui tämän takia todella harvoin, mutta sitten kun niitä (pieniäkin) sattui, niin morkkikset oli ihan järisyttäviä. Ja näissä ylilyönneissä ei siis puhuta mistään kunnon sekoilusta, vahingoista tai pitkistä putkista vaan siitä, että join vaan sen verran että menetin jollakin tavalla sen äärimmäisen kontrollin itseeni ja menetin esim. osittain muistini illan tapahtumista. Yksi vähän isompi sitten sattui väsyneenä ja sen seurauksena meni muisti koko illasta ja onnistuin hävittämään tavaroitani, sekä mursin kaatuessa kylkiluuni. Sen illan jälkeisen morkkiksen kanssa joutui taistelemaan viikkokausia, niin totesin lopulta että ei tässä ole mitään järkeä ja päätin jättää kokonaan alkoholin.