Minulle oli myös unohtumaton kokemus mennä autolla Länsi-Berliiniin läpi Itä-Saksan - siinä oli kontrastia, jos missä. Oli lauantaipäivä, autoja, ihmisiä länsipuolella joukoin liikkeellä kaupoissa ja ravintoloissa, ja kun itäpuolelle saavuttiin, kaikki oli tyhjää rajavyöhykkeeltä päästyämmekin. Näin vain muutaman vanhan? miehen humalassa hoipertelevan taajamissa, ja ne harvojen ruoka?kauppojen näyteikkunat... niissä oli korkeintaan etikettömiä säilykepurkkeja kasassa pyramidimuodossa.Sosialismin aikana länsipassilla pääsi vapaasti Friedrich Straßen metroasemalta itäpuolelle ja takaisin. Toki itäpuolella pyssymiesten tarkastuksen läpi molempiin suuntiin. Länsi-Berliini oli tuolloin kiehtova kaupunki ja Euroopan vaihtoehtokulttuurin mekka sosialistisen DDR:n keskellä, missä tapahtui 24 tuntia vuorokaudessa. Mielestäni se oli silloin paljon kiinnostavampi ja kiehtovampi kaupunki kuin nyt Berliini on. Toisaalta oma mielenkiintonsa oli mennä itäpuolelle päiväksi syömään ja juomaan puoli-ilmaiseksi (varsinkin jos salakuljetti länsipuolelta mukanaan heidän markkojaan) täysin erilaiseen maailmaan, derkkujen trabant-kaupunkiin, missä kaduilla ei ruuhkia ollut ja ravintoloiden sisustus oli kuin 50-luvulla Suomessa.
Se oli niin masentava näky, että kun Länsi-Berliiniin saavuttiin helvetinmoisten tarkastusten jälkeen, taaskin, se tuntui paratiisilta... ja varmasti se sitä monille olikin.
Oma lukunsa oli junamatka takaisin. Ensinnäkin rautatielaitos oli tietysti Itä-Saksan omistuksessa, mikä kyllä näkyi kaikessa. Yksi jaetun Saksan erityispiirre näkyi junassa selkeästi: siellä oli paljon itäsaksalaisia eläkelläisiä, joilla oli vapaa pääsy rajan yli länteen - heidän toivottiin kohtuullisen avoimesti myös jäävänkin sinne, siis länsipuolelle, pois rasittamasta sosialistisen ihme- ja isänmaansa tasetta.
Ja sitten se rajan ylitys... Jumalauta sitä syynäämistä junassa ja niitä piikkilanka-aitoja ja "jälkitarhoja" miinakenttineen - silmänkantamattomiin... Koirilla tutkitutettiin junan alusta kolmella asemalla ennen ylitystä kuten myös liputkin. Tosin, lipuntarkastajat olivat, ainakin sillä kertaa, erittäin ystävällisiä ja kohteliaita, ainakin meitä ulkomaalaisia kohtaan. Muutoin raja-asemilla kyyti oli kylmää siinä suhteessa: täysin ilmeettömät miehet ja naiset tiuskivat kaikki sen vähäisen kommunikaation, mitä niillä tarvittiin ja elekieli oli mahdollisimman loukkaavaa.
Kun tulimme länsi puolelle, junaan astuivat nk. rajalähetystöt, jotka jututtivat itä-eläkelläisiä ja tarjosivat heille hedelmiä ja sympatiaa - jotenkin nolotti katsoa vanhoja ihmisiä appelsiinit ja banaanit käsissään epätietoisen näköisinä, jotenkin kuin eksyksissä...
edit: typoja...
Viimeksi muokattu: