Paracas - onko tämä se alue, jossa on se candelabra -kaiverrus kalliossa? Ilmeisesti alueella on muutakin nähtävää.
Sama paikka. Siellä on tosi iso kansallispuisto, jossa on todella paljon hienoa nähtävää. Tässä siitä lisää wikipediassa:
Paracas National Reserve - Wikipedia
Kansallispuistoon pääsee tutustumaan esim buukkaamalla henkilökohtaisen oppaan henkilöautoineen. Meillä taisi koko perheen (minä, vaimo ja kaksi lasta) koko päivän setti maksaa noin 60 dollaria. Lisäksi veneajeluja järjestetään läheisten saarten ympäristöön, jossa on mahdollista tarkkailla erittäin laajaa linnustoa, kuten pingviinejä, sekä merileijonia ja hylkeitä. Tuollahan on myös aikanaan kerätty guanoa, jolla on ollut alueen talouteen ja politiikkaan menneinä vuosisatoina ihan merkittäviä vaikutuksia. Paracas on myös nasta pikkukylä, jossa on kiva istuskella meren rannalla cevicheä syöden ja auringonlaskua katsellen.
Rannikon muista kaupungeista myös Nazca on tutustumisen arvoinen. Siellä on mahdollisuus ottaa lento pienellä Cessnalla ja katsella ilmasta käsin kuuluisia ja varsin myyttisiä Nazcan linjoja.
Ja kun Perussa ollaan, niin kehutaan nyt Limaakin. Se on tavallaan ahdistava suurkaupunki, jossa kuitenkin on jotenkin selittämättömällä tavalla hyvä fiilis ja Mirafloresin alue on täynnä todella hyviä ravintoloita. Siirtomaavallan Tyynenmeren puoleisena keskuksena siellä on aika paljon kaikenlaista historiallista nähtävää myöskin. Mellville kuvasi Moby Dickissä Limaa minusta edelleen paikkansa pitävästi näin:
"
Nor is it, altogether, the remembrance of her cathedral-toppling earthquakes; nor the stampedoes of her frantic seas; nor the tearlessness of her skies that never rain; nor the sight of her wide field of leaning spires, wrenched cope-stones, and crosses all adroop (like canted yards of anchored fleets); and her suburban avenues of house-walls lying over upon each other, as a tossed pack of cards;- it is not these things alone which make tearless Lima, the strangest, saddest city thou can’st see.
For Lima has taken the white veil; and there is a higher horror in this whiteness of her woe. Old as Pizarro, this whiteness keeps her ruins for ever new; admits not the cheerful greenness of complete decay; spreads over her broken ramparts the rigid pallor of an apoplexy that fixes its own distortions."