Oli Kalliksesta tai Hägglundista mitä mieltä tahansa, niin yhteenkään heidän esittämiinsä kysymyksiin nämä 60- ja 70 -lukua nostalgisoivat punikkiakat eivät vastanneet suoraan. Ihmeellistä kiertelyä ja kaartelua.
Ei kyetä dialogiin ennakolta otettujen asenteiden vuoksi. Tuollainen suorastaan vitutti ennenkin esim. Päivärinnan puheohjelmissa, joihin haettiin paikalle vastakkaisia näkemyksiä edustavia tahoja. Kun alkulämmittelyt oli hoidettu, niin keskustelun vetäjä meni näkyvästi toisen osapuolen kelkkaan, ryhtyen provosoivasti pumppaamaan vastauksia joilla saisi ajettua "väärän" mielipiteen edustajan ahtaalle.
Savikukkoanimaatiolla pilkkaamista puolustellaan vasurileiristä sananvapaudella, joka arvona on toki ehdottoman tärkeä. Suomessa on kansainväliseen mitta-asteikkoon suhteutettuna korkea sananvapauden aste, ja hyvä niin. On myös tahoja jotka katsovat sananvapautensa käsittävän myös kaikkinaisen oikeuden haistatella kenelle huvittaa.
Asia, josta Suomessa ja muuallakin soisin käytävän enemmän keskustelua, on sananvastuu. Ovatko pilkkaajan (kohteena esim. henkilö tai instituutio) tai rienaajan (kohteena esim. uskonnollinen maailmankatsomus) oikeudet tämän kohteeksi joutuneen oikeuksia arvokkaammat? Toisaalta on niinkin, ettei provosointi ja aivoton keskisormennäyttely tule loppumaan maailmasta ennen kuin viimeinen on sammuttanut valot.
Selasinpa muuten tänään aamiaispöydässä pitkästä aikaa Ilkka Kylävaaran teosta "Taistolaisuuden Musta Kirja". Ei ollenkaan pilkkaava tai epäreilu kirja, asiat asioina, mukana hengannut aikalainen muistelee. Kirjan sivuilla esiintyviä henkilöitä löytyy 2000-luvun yhteiskunnasta mielenkiintoisilta paikoilta. Osa on eheytynyt kommunismista, osalle on jäänyt trippi päälle. Joku katuu, toinen ei kadu mitään, kolmas kieltää koskaan olleensa. Suosittelen oheislukemistoksi aiheesta kiinnostuneille.