Nyt kun ennen maajoukkuetaukoa on pelaamatta enää yksi peli, voinee vetää jonkinlaista pientä johtopäätöstä alkukauden otteista.
Aloitetaan positiivisista asioista. Hallille on ollut mukava mennä oikeastaan jokaiseen peliin. Poissa on edellisen kauden epätietoisuus siitä, mitä tuleman pitää. LeKin otteet ovat olleet omasta mielestäni organisoidummat kuin kertaakaan Juujärven jälkeen. Siitä iso plussa koko LeKin valmennusjohdolle ja etenkin Keskisen Markolle.
Toisekseen pelaajiston liikehdintä on ollut (osin Tampereen liigaseurojen tilanteen vuoksi) rauhallista. Kuluvalla kaudella lainoja on toki tullut ja mennyt, mutta merkittävästi rauhallisemmin kuin aiemmin. Varsinkaan perättäisten pelien kokoonpanomuutokset ovat olleet maltillisia ja näitä ns. yhden pelin lainoja on ollut ilahduttavan vähän. Leimun Juha voi minun puolesta käydä vaikka yhden erän lainoilla, sen verran vahva sija hänellä on LeKi-paidassa. Nikkilän Roope, Västilän Markus ja Mäkisen Konsta ovat olleen ainakin niitä pelaajia, jotka lunastavat heihin kohdistettuja odotuksia. Sen sijaan Laineen Villelle on käymässä ns. jouniaallot, eli lainapestillä ei kiinnosta näyttöjä antaa ja ammattilaishaaveet voi hissuksiin unohtaa.
Ottelukohtaiset sopimukset Atte Suden, Tomi Peltosen ja Henri Sandvikin kanssa ovat olleet menestys. Jokainen on ollut mies paikallaan ja ehkä positiivisimmaksi ilmestykseksi odotuksiin nähden on osoittautunut nimenomaan Susi. Tämä johtuen siitä, että edellisen visiitin jälkeen mitään odotuksia ei juuri ollut. Jos minä olisin Lempäälän keisari, niin kaikilla kolmella olisi paikka loppukauden joukkueessa. Se on tietysti toinen juttu, miten asenteelle ja otteille käy kun taskussa on varma pahvi, mutta kuluvan kauden joukkueessa tuntuu tekemisen meininki olevan sitä luokkaa, että tuskin kukaan heittäytyy aivan totaalisesti perseilemään.
Sitten se ongelma. Hyökkäys- ja erikoistilannepelaaminen. Vaikka peli on ollut erinomaisesti organisoitua, niin eväät tuntuvat loppuvan hyökkäyssiniviivan jälkeen. Joukkue hallitsee kiekkoa ja pyörittää ihanasti kulmapeliä, mutta mitään keinoa realisoida hallinta maalipaikoiksi ei tunnu olevan. Sama vaiva on ylivoimapelissä, jossa mielikuvitus tuntuu puuttuvan täysin. Tähän on tosin ihan viimeisimmissä otteluissa tullut pientä muutosta, mutta kyllä tilastot puhuvat edelleen puolestaan; Kisa on koko sarjan paskin ylivoimajoukkue. Alivoima on ajoittain loistavaa, mutta siinäkin olisi vielä kosolti petrattavaa.
Hyökkäyspeli on varovaisuus on perusteltavissa pelitavalla, mutta pakkohan tuohon on keksiä uusia lääkkeitä. Kiekkoa pitäisi uskaltaa pelata enemmän hyökkäyspäässä siniviivan kautta, sillä Kisalla on koossa vähintään kohtuullisen kädellinen puolustusarsenaali. Jos/kun ns. kolmannen hyökkääjän rooli on olla varmistamassa, niin sitä suuremmalla syyllä pitäisi saada hyödynnettyä puolustajia maalipaikkojen rakentelussa. Kaksi hyökkääjää ei pääse kulmahyrrästä pois omin avuin, eikä peli saisi muutoinkaan jumiutua päätyihin maaliviivan taakse. Sieltä maaleja ei varsinkaan tehdä. Lisäksi muidenkin kuin Sandvikin ja Suomaan pitäisi uskaltaa mennä maalin edustalle taistelemaan tilasta, jonka vastustaja ottaa haltuun ajoittain aivan liian helposti. Suoraviivaisuutta!
Silti on annettava tunnustus nyt tehdylle työlle. Peliä on ilo katsella ja pelaajistosta huokuu aivan toisenlainen tekemisen meininki, kuin edellisen vuoden sähellyksestä. Ja jos nuo hyökkäyspään murheet saadaan valmennusjohdon puolelta ratkaistua, niin välierät keväällä eivät ole aivan pelkkää utopiaa.