Nyt kun taas väki puolustusvoimissa vaihtuu, lienee uusia muistojakin syntynyt. Omastakin kotiutumisesta on ehtinyt jo vuosi vierähtää. Jotainhan tuolta maastopuvussa tehdyltä turistireissulta Pohjois-Karjalaan on jäänyt mieleen.
Itse en sotilaallisuuden perikuva ollut. Kaikki asiat pyrin tekemään niin hyvin kuin pystyn, mutta terveydelliset rajoitteet veivät kuninkaalliseen B-maajoukkueeseen. Täällä ollessa ei juuri mitään tarvinnut tehdä, mutta komennuspaikalla kyllä kuuli kaiken mitä prikaatissa tapahtuu.
Viestin lähetti Messenger
Tottahan se on että missään muualla et tapaa erilaisempia henkilöitä kuin armeijassa.
Meidän saapumiserässä riitti monta nohevaa taistelijaa joille ei voinut muuta kuin nauraa.
Tästäpä saakin hyvän aasinsillan muutamiin välähdyksiin Höytiäisen rannalta.
Saapumiserään I/03 mahtui eräs sotilas, jonka kaikki Kontiorannassa tuohon aikaan palvelleet tuntevatkin. Nimi jääköön tässä yhteydessä mainitsematta, mutta melkoinen sankari hän oli. Minulle on jäänyt arvoitukseksi, vetikö tämä kaveri kaiken täysin läppänä vai oliko hän oikeasti sekopää.
Alkupäivinä hänen hiusmuotinsa oli tasoa Beatles, joka erään luutnantin kehotuksen jälkeen hieman harventui. Tämän jälkeen herra oli täysi kaksoisolento Kummeli-hahmo Mauno Ahosesta. Lopulta taisivat tupakaverit ajaa kaljuksi..
Mikään sotilaallinen ei tätä jukuripäätä koskettanut. Punkka levällään, aina vaiheessa, varustus miten sattuu. Koko porukkahan tästä sitten joutui kärsimään.
Kyseisen sankarin suusta pääsi muutama kuolematon lausahdus, jotka ainakin sivullekirjoittanutta vielä suuresti huvittavat:
-Pitäisiköhän hyödyntää yleistä hulinaa ja käydä tyhjentämässä virtsarakkoni metsän laidalla.
(Suksi- ja pyörävarastojen edessä leikkimielinen painiottelu oli johtanut toisen osapuolen loukkaantumiseen. Paikalle saapuneet lääkintämiehet eivät osanneet muuten käyttää paareja.)
-Herra yliluutnantti, alokas N. N., minä en ole ruokalassa useinkaan ehtinyt kaikkia ruoka-asioitani syödä.
-Niin, N. N., meillähän ei oppitunneilla ole ollut tapana käyttää alikersantin, yliluutnantin tai JOPA majurin arvonimiä.
(Aliupseerikoulun johtaja majuri Pitkänen ensimmäisellä oppitunnilla kyseli, miten palvelus on alkanut ja onko ongelmia ilmennyt.)
Rokotusjonossa sissikomppanian auditoriossa tapahtui seuraavaa:
-Herra alikersantti, voinko poistua jonosta vessaan?
...
-Herra alikersantti, voinko poistua? Unohdin hattuni vessaan.
...
-Herra alikersantti, minulla on pieni ongelma. Minulla on tupakaapin munalukko taskussani, mitä nyt pitäisi tehdä?
(Tässä vaiheessa tavallisesti hyvinkin kivikasvoisen alikersantin pokka petti.)
Palvelusluokituksen putoaminen A:sta B:ksi siirsi minut pois aliupseerikoululta, mutta tämä sotilaallisuuden multihuipentuma jäi vielä joksikin viikoksi sinne. Kranaatinheitinkomppaniaanhan tie viestimieheksi hänellä sittemmin vei. EHK:hon kuuli sitten erinäisiä, luultavasti hieman matkan varrella värittyneitä kertomuksia ko. jantterin edesottamuksista.
Yksi oli se, että tämä sotilas olisi menettänyt aseensa. Leiriltä palatessa hän oli kiivennyt kasarmin viereisen mäen päälle ja osoitellut tussarillaan kapteenia huutaen tappavansa kaikki. Tiedä sitten, miksi kaveri vielä tämänkin jälkeen palvelusväessä pysyi..
Leirillä kuulemma oli taas biologisten tarpeiden suorittaminen osoittautunut monimutkaiseksi. Ensimmäisellä kerralla vessapaperina toimi voileipä ja toisella kerralla jätökset piti iskeä paperipussissa kaminaan palamaan.
Että näin..
Itselläni palvelustehtävät olivat melkomoista sluibailua, sillä eihän rajoituksin ladattu B-palvelusluokan taistelija mitään järkevää sotaväessä voi tehdä. Siispä sotilaskodissa kaikenlaisena nakkikoneena ja illat sisarien hovikuskina.
Hienoin auto, millä olet ajanut-ketjussa löytyykin seikkaperäisempi kertomus Sotilaskodin upeistä menopeleistä. Pikkuvikainen farmari-Skoda ja majesteettinen VW:n pikkubussi vuodelta 1989. Lähes puolen miljoonan kilometrin jälkeen tämä bensakoneella varustettu nelivetoinen rotisko jaksoi aina startata kun kuljetustarve oli isompi tai Skoda kiukutteli.