Mainos
Verkkolehden uusimmat jutut
-
Kaapo Kakosta Seattle Krakenin historian kolmas suomalainen − entinen huippulupaus innoissaan uudesta mahdollisuudestaLue lisää »
-
Aron Kiviharju Nuorten Leijonien kapteeniksiLue lisää »
-
FCAA on kehittynyt matkan varrella paljon – Laajeneminen tuo myös haasteensaLue lisää »
-
Venla Varis haluaa kehittyä maalivahtivalmentajana, mutta edessä on samoja haasteita kuin peliurallakinLue lisää »
-
New York Rangersin mestaruusikkuna sulkeutuu vauhdilla − Chris Druryn aikakausi vaarassa olla totaalinen epäonnistuminenLue lisää »
-
Maailmanmestari ja olympiavoittaja Ville Pokka palaa Ouluun 10 vuoden tauon jälkeenLue lisää »
Leffa, jonka katsoit viimeksi
- Viestiketjun aloittaja Buster
- Alkaa
- 54 156
- 452
tinkezione
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Pens, Ipa, Rod Weery
Parikin leffaa tuli vilkaistua putkeen tässä eräänä ehtoona.
Ford v Ferrari
Suomessa leffateattereissa myös nimellä Le Mans 66 kulkenut bensalenkkarointi on nyt myös Netflixissä ja se kertoo Fordin alhosta, jota kohottamaan pestataan entinen huippukuski ja nykyinen kilpa-autoinsinööri Carroll Shelby. Fordin tavoitteena on näyttää neljä viimeisintä Le Mansin 24 tunnin kisaa voittaneelle, kaupankäynnissä Henry Ford II:a linssiin viilanneelle Enzo Ferrarin porukalle kaapin paikka, ja tätä Ford GT40:n ympärille rakentuvaa päristelyä tähdittävät mm. Christian Bale ja Matt Damon. Hyvin kirjoitettu, hyvin ohjattu ja kaikin puolin soiva peli. Mikäli tositarinoihin pohjautuva draama kiinnostaa eikä bensan- ja kuminkäry häiritse, niin nupit kaakkoon ja viihtymään.
Tenet
Tämä Christopher Nolanin viritys tuli missattua aikanaan teattereissa, mutta koska se tässä hiljattain tuli lineaaritelkkarista ihan useampanakin päivänä, niin sain onneksi napattua talteen. Maailmaa pelastetaan pahikselta, mutta perinteisten pyssyköiden sijaan leffan pääelementtinä on aika. Visuaalisesti leffa on todella timanttinen ja piti monimutkaisuudestaan huolimatta hyvin otteessaan. Toisen ja kolmannenkin katsomiskerran tämä varmaan silti vaatii.
Ford v Ferrari
Suomessa leffateattereissa myös nimellä Le Mans 66 kulkenut bensalenkkarointi on nyt myös Netflixissä ja se kertoo Fordin alhosta, jota kohottamaan pestataan entinen huippukuski ja nykyinen kilpa-autoinsinööri Carroll Shelby. Fordin tavoitteena on näyttää neljä viimeisintä Le Mansin 24 tunnin kisaa voittaneelle, kaupankäynnissä Henry Ford II:a linssiin viilanneelle Enzo Ferrarin porukalle kaapin paikka, ja tätä Ford GT40:n ympärille rakentuvaa päristelyä tähdittävät mm. Christian Bale ja Matt Damon. Hyvin kirjoitettu, hyvin ohjattu ja kaikin puolin soiva peli. Mikäli tositarinoihin pohjautuva draama kiinnostaa eikä bensan- ja kuminkäry häiritse, niin nupit kaakkoon ja viihtymään.
Tenet
Tämä Christopher Nolanin viritys tuli missattua aikanaan teattereissa, mutta koska se tässä hiljattain tuli lineaaritelkkarista ihan useampanakin päivänä, niin sain onneksi napattua talteen. Maailmaa pelastetaan pahikselta, mutta perinteisten pyssyköiden sijaan leffan pääelementtinä on aika. Visuaalisesti leffa on todella timanttinen ja piti monimutkaisuudestaan huolimatta hyvin otteessaan. Toisen ja kolmannenkin katsomiskerran tämä varmaan silti vaatii.
Jennifer Lawrencen viettelykoulutuskohtaus tuosta on jäänyt mieleen, mitään muuta en muista. Ja tuo päähahmon seksualisointi vähän vaivaannuttikin vielä silloin. Oli tuolloin vuotaneet Lawrencen privaattikuvat nettiin. Jotenkin vaivaannuttavaa, että tuollainen näyttelijä kiinnitetty noin muoviseen rooliin.
Ohjaaja Francis Lawrencekaan ei oikein löytänyt tuon jälkeen kummempaa työtä, mutta onneksi tuli taas uusi Nälkäpeli-elokuva, niin helpoimman kautta saatiin siihenkin ohjaaja pestattua.
Bob Marley: One Love, I and I ei pitäneet. Ainakin jenkkiyleisöön iskenyt kuin veitsi kuumaan voihin, mutta päähenkilö näyttäytyy kuin palvottavana toteemipaaluna tavallisen ihmisen sijaan. King Richardin tapaan vähän viitataan ohimennen johonkin monimutkaisempaan, mutta ei kuitenkaan mennä sinne alkuunkaan. Hyvät pääosat, mutta turhautti valtavasti. Enkä tiedä tuosta kreolimurteesta, että alistuttiinko sen käytön myötä yksinkertaisempaan kieleen ja ilmaisuun. Kun kuitenkin tekijät ihan perus Hollywood-kaiffareita. Joilla toki varaa palkata asiantuntija viilaamaan dialogia, mutta sellaista ei ainakaan imdb:stä löyty listattuna erikseen käsikirjoittajien joukosta.
One Life. Rahtusen alle keskitason virkamiesmäinen brittielokuva erittäin hyvällä huipennuksella, joka toki totutusti jo trailerissa spoilataan. Ei sillä, etteikö sitä osaisi elokuvaakin katsoessa arvata. Kyseessä siis tarina juutalaispakolaisia toisen maailmansodan kynnyksellä britteihin kuljettaneesta englantilaismiehestä, joka toimi kun hallitukset eivät. Anthony Hopkins on vanhoilla päivillään löytänyt ihan uuden huippuvaihteen. Siinäkin mielessä häiritsi, kun Hopkins tippui hieman sivuosaan, koska piti se varsinainen tarina saada tietysti esitettyä flashbackina preesens-muodossa pitkinä pätkinä. Eikä niihin oikein saatu missään kohtaa kunnon konfliktia ja jännitystä viriteltyä. Tai yhdistettyä sitä kun Hopkins elokuvassa vanhoilla päivillään mietti myrtyneenä, että hänen olisi pitänyt saada tehtyä enemmän. Samalla kun flashbackeja seuraavalle elokuvakatsojalle oli selvää, että hän oli tehnyt kaiken mahdollisen ja enemmän. Olisi vain pitänyt kertoa elokuva kokonaan 80-vuotiaan miehen ajassa, mutta sitä ei varmaan olisi kukaan rahoittanut ja olisi ollut vaikea markkinoida.
Suncoast. Pidin, vaikka vähän hiomaton ja toisaalta myös melko tyypillinen rakenne. Teinityttö on joutunut huolehtimaan heikossa hapessa olevasta veljestään 24/7 -hengessä, koska köyhän perheen yksinhuoltajaäiti joutuu tekemään töitä koko ajan. Kun veli joutuu saattohoitoon, niin teinityttö ristiriitaisesti kokee saavansa viimeinkin mahdollisuuden elää normaalin teinin elämää. Siitä lähtee mukava pieni coming of age-elokuva käyntiin. Disney+.
Spaceman. Adam Sandler avaruudessa. Audiovisuaalisesti hieno elokuva, mitä sopii odottaa kun musavideo-ohjaaja ohjaksissa sekä Ad Astran säveltäjä musiikeissa. Tarkoituksellisen hitaasti liikkuva elokuva on hyvin introspektiivinen teos ihmisyydestä, joka on ehkä enemmänkin tarkoitettu vain koettavaksi kuin ratkaistavaksi. Sen kun malttoi lopulta hyväksyä ja vain keskittyi ottamaan vastaan, niin me likey.
Ricky Stanicky. Sopivasti ehti katsoa tämän vanhanaikaisen komedian kuun alkupuolella. Kaveriporukka lapsuudessa keksii elokuvan nimenä olevan mielikuvitushahmon, jota he syyttävät kaikista aiheuttamistaan vaikeuksista ja käyttävät tekosyynä eri asioille. Homma jatkuu aikuisuuteen, kunnes sitten nämä aikuiset miehet valehtelevat itsensä sellaiseen nurkkaan, että tämän myyttisiin mittoihin kohonneen Ricky Stanickyn on pakko ilmestyä paikalle fyysisessä olomuodossa. He palkkaavat tähän rooliin hienoja rock-covereita laulavan hämärän näyttelijän, jota esittää John Cena. Elokuva on silkkaa John Cenan komedianäytöstä, jolle mikään idea ei tunnu menevän liian pitkälle. Cenan supersankarimitoissa olevan alastoman kropan komediapotentiaali nähtiin jo Amy Schumerin Trainwreck-elokuvassa joskus 2015 ja sitä tarkasteltiin uudestaan mm. Blockers-komediassa 2018. Fyysisen komedian perinne jatkuu tässä elokuvassa. Pidän komediasta, joka venyttää todellisuuden absurdeihin mittoihin ja yli. Mitään syvempää viestiä tästä on turha etsiä, mutta minulle se täytti komedian perimmäisen tarkoituksen. Nauratti ja viihdytti. Sellaisiakin saa ja voi tehdä. Elokuvista on moneksi.
One Life. Rahtusen alle keskitason virkamiesmäinen brittielokuva erittäin hyvällä huipennuksella, joka toki totutusti jo trailerissa spoilataan. Ei sillä, etteikö sitä osaisi elokuvaakin katsoessa arvata. Kyseessä siis tarina juutalaispakolaisia toisen maailmansodan kynnyksellä britteihin kuljettaneesta englantilaismiehestä, joka toimi kun hallitukset eivät. Anthony Hopkins on vanhoilla päivillään löytänyt ihan uuden huippuvaihteen. Siinäkin mielessä häiritsi, kun Hopkins tippui hieman sivuosaan, koska piti se varsinainen tarina saada tietysti esitettyä flashbackina preesens-muodossa pitkinä pätkinä. Eikä niihin oikein saatu missään kohtaa kunnon konfliktia ja jännitystä viriteltyä. Tai yhdistettyä sitä kun Hopkins elokuvassa vanhoilla päivillään mietti myrtyneenä, että hänen olisi pitänyt saada tehtyä enemmän. Samalla kun flashbackeja seuraavalle elokuvakatsojalle oli selvää, että hän oli tehnyt kaiken mahdollisen ja enemmän. Olisi vain pitänyt kertoa elokuva kokonaan 80-vuotiaan miehen ajassa, mutta sitä ei varmaan olisi kukaan rahoittanut ja olisi ollut vaikea markkinoida.
Suncoast. Pidin, vaikka vähän hiomaton ja toisaalta myös melko tyypillinen rakenne. Teinityttö on joutunut huolehtimaan heikossa hapessa olevasta veljestään 24/7 -hengessä, koska köyhän perheen yksinhuoltajaäiti joutuu tekemään töitä koko ajan. Kun veli joutuu saattohoitoon, niin teinityttö ristiriitaisesti kokee saavansa viimeinkin mahdollisuuden elää normaalin teinin elämää. Siitä lähtee mukava pieni coming of age-elokuva käyntiin. Disney+.
Spaceman. Adam Sandler avaruudessa. Audiovisuaalisesti hieno elokuva, mitä sopii odottaa kun musavideo-ohjaaja ohjaksissa sekä Ad Astran säveltäjä musiikeissa. Tarkoituksellisen hitaasti liikkuva elokuva on hyvin introspektiivinen teos ihmisyydestä, joka on ehkä enemmänkin tarkoitettu vain koettavaksi kuin ratkaistavaksi. Sen kun malttoi lopulta hyväksyä ja vain keskittyi ottamaan vastaan, niin me likey.
Ricky Stanicky. Sopivasti ehti katsoa tämän vanhanaikaisen komedian kuun alkupuolella. Kaveriporukka lapsuudessa keksii elokuvan nimenä olevan mielikuvitushahmon, jota he syyttävät kaikista aiheuttamistaan vaikeuksista ja käyttävät tekosyynä eri asioille. Homma jatkuu aikuisuuteen, kunnes sitten nämä aikuiset miehet valehtelevat itsensä sellaiseen nurkkaan, että tämän myyttisiin mittoihin kohonneen Ricky Stanickyn on pakko ilmestyä paikalle fyysisessä olomuodossa. He palkkaavat tähän rooliin hienoja rock-covereita laulavan hämärän näyttelijän, jota esittää John Cena. Elokuva on silkkaa John Cenan komedianäytöstä, jolle mikään idea ei tunnu menevän liian pitkälle. Cenan supersankarimitoissa olevan alastoman kropan komediapotentiaali nähtiin jo Amy Schumerin Trainwreck-elokuvassa joskus 2015 ja sitä tarkasteltiin uudestaan mm. Blockers-komediassa 2018. Fyysisen komedian perinne jatkuu tässä elokuvassa. Pidän komediasta, joka venyttää todellisuuden absurdeihin mittoihin ja yli. Mitään syvempää viestiä tästä on turha etsiä, mutta minulle se täytti komedian perimmäisen tarkoituksen. Nauratti ja viihdytti. Sellaisiakin saa ja voi tehdä. Elokuvista on moneksi.
Vaikkei Renny Harlin olekaan tehnyt oikeasti hyvää elokuvaa reiluun kahteen vuosikymmeneen, aina sitä täytyy toiveikkaana uudet nähdä. Valitettavasti The Bricklayer (2023) ei tuota trendiä muuta. Tylsä, ennalta-arvattava, halvan näköinen ja puiseva vakooja"jännäri".
Jim Jarmuschin Night on Earth (1991) on kokoelma viidestä tarinasta, joista jokaisen pääosassa on taksimatka. Losiin, New Yorkiin, Pariisiin ja Roomaan sijoittuvat lyhärit ovat kaikki enemmän tai vähemmän kepeitä ja koomisia, mutta viimeisessä, Helsinkiin sijoittuvassa, tarinassa Suomi-pojat latistavat tunnelman kunnon tragedialla. Kunnon Suomi-kuvan rakentamista. Mainio leffa.
Coenin veljesten debyyttielokuva Blood Simple (1984) on hienosti kasattu pikku jännäri kolmiodraamasta, joka eskaloituu veriseksi. Hienosti kuvattu ja leikattu leffa (kuten toki Coeneilta voi odottaakin), näyttelijöistä Dan Hedaya ja varsinkin vastikään menehtynyt M. Emmet Walsh tekevät hienot roolit.
Cabin Boy (1994) on hämmentävä tapaus. Surrealismiin kallellaan olevaa komediaa, joka vuorovedoin nauratti ja ärsytti. Chris Elliott pääosassa on melko sietämätön, mutta onneksi sivuosissa on luonnenäyttelijöitä kuten James Gammon, Brian Doyle-Murray ja Mike Starr. Erityismaininta Andy Richterille pikkuroolista. Ei loogisen tarinankerronnan ystäville, mutta jos surrealistinen kohellus iskee, suosittelen.
Mel Brooksin The Producers (1967) jätti kaksijakoiset fiilikset. Kun se keskivaiheillaan toimii, komediatykitys on hulvatonta. Mutta varsinkin alkupuolella mennään "huutaminen = komediaa" -kaavalla, joka ei minulle uppoa. Zero Mostel ja Gene Wilder pääosissa ovat loistavia.
Jim Jarmuschin Night on Earth (1991) on kokoelma viidestä tarinasta, joista jokaisen pääosassa on taksimatka. Losiin, New Yorkiin, Pariisiin ja Roomaan sijoittuvat lyhärit ovat kaikki enemmän tai vähemmän kepeitä ja koomisia, mutta viimeisessä, Helsinkiin sijoittuvassa, tarinassa Suomi-pojat latistavat tunnelman kunnon tragedialla. Kunnon Suomi-kuvan rakentamista. Mainio leffa.
Coenin veljesten debyyttielokuva Blood Simple (1984) on hienosti kasattu pikku jännäri kolmiodraamasta, joka eskaloituu veriseksi. Hienosti kuvattu ja leikattu leffa (kuten toki Coeneilta voi odottaakin), näyttelijöistä Dan Hedaya ja varsinkin vastikään menehtynyt M. Emmet Walsh tekevät hienot roolit.
Cabin Boy (1994) on hämmentävä tapaus. Surrealismiin kallellaan olevaa komediaa, joka vuorovedoin nauratti ja ärsytti. Chris Elliott pääosassa on melko sietämätön, mutta onneksi sivuosissa on luonnenäyttelijöitä kuten James Gammon, Brian Doyle-Murray ja Mike Starr. Erityismaininta Andy Richterille pikkuroolista. Ei loogisen tarinankerronnan ystäville, mutta jos surrealistinen kohellus iskee, suosittelen.
Mel Brooksin The Producers (1967) jätti kaksijakoiset fiilikset. Kun se keskivaiheillaan toimii, komediatykitys on hulvatonta. Mutta varsinkin alkupuolella mennään "huutaminen = komediaa" -kaavalla, joka ei minulle uppoa. Zero Mostel ja Gene Wilder pääosissa ovat loistavia.
Tuli Viaplayssa vastaan tekele nimeltään Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent), joka katseltiin illalla. Oli todella positiivinen yllätys. Komedia, joka oikeasti jopa huvitti. IMDB:n 7.0 on jopa hieman alakanttiin, kyllä tämä komediakategoriassa on semmoinen 4/5.
Tie sydämeen. Rakkaustarina, jonka seksikohtaukset oli korvattu intohimoisella ruoanlaitolla ja ruoka toimi muutenkin pariskunnan välillä rakkauden ja välittämisen kielenä. Erittäin hyvä elokuva, audiovisuaalisesti kaunis ja herkkä. Pääosissa Juliette Binoche ja Benoit Magimel kääntävät charmin päälle. Saattoi sormikoukku käydä silmäkulmassa... Tuli niin nälkä. Teattereissa pyörii.
Teattereissa pyörivä Wicked Little Letters. Brittiläinen tositapahtumista ammentava komedia, jonka pääosissa hauskaa pitävät Olivia Colman ja Jessie Buckley, sekä vielä kirsikkana kakun päälle sivuosassa ankara isänä Timothy Spall. Eli pienessä vanhoillisessa englantilaisessa pikkukylässä alkaa sisäinen myllerrys, kun asukkaat alkavat saada postitse heitä herjaavia anonyymeja kirjeitä. Tuttu tapaus, mutta en kyllä muista yhtään missä olen tähänkin aiemmin törmännyt.
Elokuva ei toki hirveästi lähde ottamaan maileja tuosta mysteeristä irti, kun se keskittyy kevyeen komediaan. Colman näyttelee täydellisesti roolitettuna hyvin uskollisten vanhempiensa luona asuvaa vanhaa piikaa, joka on ensimmäinen näitä herjakirjeitä saanut. Hän on samaan aikaan syvästi loukkaantunut kirjeiden sävystä, mutta myös nauttii niiden itselleen tuomasta huomiosta, jota hän yrittää peitellä. Koska todellinen kristitty ei saa hänen ankaran isänsä mukaan saa tuntea minkäänlaista ylpeyttä, koska se on paholaisen työtä.
Jessie Buckley näyttelee naapurissa asuvaa rääväsuista ja ei-uskonnollista yksinhuoltajaa, joka oli Colmanin hahmon ystävä ennen kuin heillä meni välit poikki. Maininnan ansaitsee myös "naispoliisimiestä" Coenin elokuvien tapaan vähäeleisesti ja kivikasvoisena näyttelevä Anjana Vasan, joka alkaa tutkia tapausta vastoin esimiestensä suosittelua kahvinkeitossa ja sihteerihommissa pysymisessä.
Myös Immaculate tuli käytyä katsomassa. Puetaan Sydney Sweeney nunnaksi, laitetaan parit kylpykohtaukset ja lisätään juoneen täysin liittymättömiä sekä elokuvaa tyystin edistämättömiä kauhukohtauksia. Toki Sweeney itse oli tuossa elokuvassa toiminut liikkeelle panevana voimana, kun oli nuorempana siihen koe-esiintynyt ja projekti oli päätynyt jäihin. Nyt toimi tuottajana. Elokuvassa muutamia todella vahvoja kohtauksia ja erityisesti elokuvan viimeinen kolmannes on jopa aika vangitseva. Mutta kun on jo sen ensimmäisen 2/3 aikana vaihtanut itsensä henkisesti pois päältä.
Elokuva ei toki hirveästi lähde ottamaan maileja tuosta mysteeristä irti, kun se keskittyy kevyeen komediaan. Colman näyttelee täydellisesti roolitettuna hyvin uskollisten vanhempiensa luona asuvaa vanhaa piikaa, joka on ensimmäinen näitä herjakirjeitä saanut. Hän on samaan aikaan syvästi loukkaantunut kirjeiden sävystä, mutta myös nauttii niiden itselleen tuomasta huomiosta, jota hän yrittää peitellä. Koska todellinen kristitty ei saa hänen ankaran isänsä mukaan saa tuntea minkäänlaista ylpeyttä, koska se on paholaisen työtä.
Jessie Buckley näyttelee naapurissa asuvaa rääväsuista ja ei-uskonnollista yksinhuoltajaa, joka oli Colmanin hahmon ystävä ennen kuin heillä meni välit poikki. Maininnan ansaitsee myös "naispoliisimiestä" Coenin elokuvien tapaan vähäeleisesti ja kivikasvoisena näyttelevä Anjana Vasan, joka alkaa tutkia tapausta vastoin esimiestensä suosittelua kahvinkeitossa ja sihteerihommissa pysymisessä.
Myös Immaculate tuli käytyä katsomassa. Puetaan Sydney Sweeney nunnaksi, laitetaan parit kylpykohtaukset ja lisätään juoneen täysin liittymättömiä sekä elokuvaa tyystin edistämättömiä kauhukohtauksia. Toki Sweeney itse oli tuossa elokuvassa toiminut liikkeelle panevana voimana, kun oli nuorempana siihen koe-esiintynyt ja projekti oli päätynyt jäihin. Nyt toimi tuottajana. Elokuvassa muutamia todella vahvoja kohtauksia ja erityisesti elokuvan viimeinen kolmannes on jopa aika vangitseva. Mutta kun on jo sen ensimmäisen 2/3 aikana vaihtanut itsensä henkisesti pois päältä.
Näissä on kyllä hyvä kontrasti elokuvien tekemiseen. Toinen on syvällinen elokuva sodanjälkeisestä Japanista, joka käyttää Godzillaa tehokkaana vertauskuvana. Toisen idea on, että isot CGI-hirviöt myllyttää keskenään. Ei sillä, etteikö japanilaiset jo noita myllyelokuvia ole ehtineet aikanaan tehdä.
Itse pääsin teatterissa lopulta tuohon Godzilla x Kongiin "sisään" ja nautin sen poikamaisen hölmöyden, mitä sillä oli tarjottavanaan. Onhan se ihan hyvin teknisestikin tehty tosiaan. Sen sijaan 2019 vuoden Godzilla: King of the Monsters aiheutti itselle lähes jopa vihankaltaisia tunteita. Tarjosi yli 2 tuntia "ei mitään" ja ylihyvät näyttelijät seisovat töllistelemässä tätä vakavaan pakettiin puettua sekavuutta.
En toki ole vielä tuota Minus Onea päässyt katsomaan. Aika lähellä on, että pitää katsoa heti sekä värillisenä että mustavalkoisena versiona. Katsella rauhassa kun vissiin ulkomailta joutuu tilaamaan, niin ottaa siihen muutakin mukaan.
A Man Called Otto - Jenkkiversio ruotsalaisesta leffasta jossa pääosassa on Tom Hanks. Pelkästään lukemalla sen leffan esittelytekstin tai katsomalla trailerin oli nähnyt periaatteessa leffan. Yllätyksiä leffan aikana tasan 0 kpl. En ole sitä ruotsalaista versiota vielä nähnyt, mutta olen varma että se on paljon parempi.
Kolme muskettisoturia: D'Artagnan - Odotukset oli kovat. Ranskalainen versio omasta suosikkikirjasta. Mukana Eva Green joka on top 10 kun listaan suosikkinaisnäyttelijöitä. Vaikka oli visuaalisesti hyvä, niin pettymys oli kova.
White Boy Rick - Tosi tarinaan perustuva leffa Detroitilaisesta teinipojasta 80-luvulla josta tuli FBI:in tietolähde ja menestyvä huumekauppias. Oli sellainen kerran katsottava leffa.
Saltburn - Yksi hämärmmistä leffoista joka on tullu nähtyä vähään aikaan. Jonkin sortin trilleri jonka kai piti yllättää lopussa, tosin kyllä leffaa katsoessa tiesi mitä lopussa käy.
Secretary - Pitkään watchlistillä ollu leffa, kun olin kerran treffeillä naisen kanssa joka sanoi että tää oli sen yksi suosikkileffoista. Leffan katsottua taisi olla ihan hyvä että deittailu jäi vain kertaan...
Living - Brittiversio jostain japanilaisesta klassikosta. Aihe liippasi vähän liian läheltä kun yksi lähisukulainen on sairastanut syövän keväällä. Mutta itse leffa ei vakuuttanut.
The Infiltrator - Perustui tositapahtumiin. FBI:n agentti souluttautuu Kolumbian huumekartelliin. Kerran katsottava ja leffan parasta antia oli kyllä Diane Kruger.
The World's End - Samat tekijät kuin Hot Fuzzissa ja Paulissa. Tosin ei yhtä hauska, mutta kyllä tänkin nyt kerran katteli. Toinen leffa jossa oli Rosamund Pike, joka on nyt nostanut osakkeitaan meikäläisen silmissä.
Everything Everywhere All at Once - Pitihän tää oscarvoittaja viimenkin kattoo. En tykkää rinnakastodellisuus jutuista yhtään, joten sen takia tätä oli passailtu. Lopulta leffan jälkeen eniten ihmetytti että miten Jamie Lee Curtis oli saanut oscarin sivuosasta.
Foxy Brown - Leffa joka insproi Jackie Brown leffaa. Mutta Pam Grierin takiahan mä ton leffan katsoin. Oli just niin hyvä mitä voi odottaa 70-luvun kulttileffalta.
Breakheart Pass - 70-luvun leffojen ystävänä tuli sitten katsottua tää länkkäri jossa pääosassa oli Charles Bronson. Oli varmaan paskin leffa jonka olen katsonut pitkään aikaan.
Kolme muskettisoturia: D'Artagnan - Odotukset oli kovat. Ranskalainen versio omasta suosikkikirjasta. Mukana Eva Green joka on top 10 kun listaan suosikkinaisnäyttelijöitä. Vaikka oli visuaalisesti hyvä, niin pettymys oli kova.
White Boy Rick - Tosi tarinaan perustuva leffa Detroitilaisesta teinipojasta 80-luvulla josta tuli FBI:in tietolähde ja menestyvä huumekauppias. Oli sellainen kerran katsottava leffa.
Saltburn - Yksi hämärmmistä leffoista joka on tullu nähtyä vähään aikaan. Jonkin sortin trilleri jonka kai piti yllättää lopussa, tosin kyllä leffaa katsoessa tiesi mitä lopussa käy.
Secretary - Pitkään watchlistillä ollu leffa, kun olin kerran treffeillä naisen kanssa joka sanoi että tää oli sen yksi suosikkileffoista. Leffan katsottua taisi olla ihan hyvä että deittailu jäi vain kertaan...
Living - Brittiversio jostain japanilaisesta klassikosta. Aihe liippasi vähän liian läheltä kun yksi lähisukulainen on sairastanut syövän keväällä. Mutta itse leffa ei vakuuttanut.
The Infiltrator - Perustui tositapahtumiin. FBI:n agentti souluttautuu Kolumbian huumekartelliin. Kerran katsottava ja leffan parasta antia oli kyllä Diane Kruger.
The World's End - Samat tekijät kuin Hot Fuzzissa ja Paulissa. Tosin ei yhtä hauska, mutta kyllä tänkin nyt kerran katteli. Toinen leffa jossa oli Rosamund Pike, joka on nyt nostanut osakkeitaan meikäläisen silmissä.
Everything Everywhere All at Once - Pitihän tää oscarvoittaja viimenkin kattoo. En tykkää rinnakastodellisuus jutuista yhtään, joten sen takia tätä oli passailtu. Lopulta leffan jälkeen eniten ihmetytti että miten Jamie Lee Curtis oli saanut oscarin sivuosasta.
Foxy Brown - Leffa joka insproi Jackie Brown leffaa. Mutta Pam Grierin takiahan mä ton leffan katsoin. Oli just niin hyvä mitä voi odottaa 70-luvun kulttileffalta.
Breakheart Pass - 70-luvun leffojen ystävänä tuli sitten katsottua tää länkkäri jossa pääosassa oli Charles Bronson. Oli varmaan paskin leffa jonka olen katsonut pitkään aikaan.
Ilmari Ahde
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- Haukiputaan huorakuoro
Nyt on muuten Netflixin valikoimassa Godzilla Minus One. Ei ole minun juttu nämä megamonsteripläjäykset, mutta katsoin tästä trailerin ja alkoi kiinnostamaan, ei olekaan mitään tusinahuttua.
Aika paljon tullut leffoja katsottua viime aikoina elikkäs jos pienen yhteenvedon kasaisi.
Ghostbusters Frozen Empire
Huonompi kuin edellinen, krapulapäivän aivot narikkaan viihdettä. **/*****
Abigail
Vampyyripläjäys, samoilta tekijöiltä Ready or not oli parempi. Ihan ok. ***/*****
Beverly Hills Cop: Axel F
Parempi kuin kolmonen, ihan hyvä nostalgiatrippi. ***/*****
Civil War
Lievä pettymys, odotin enemmän leffasta. Katsottava elokuva kuitenkin. ***/*****
The Watchers
Ei varmasti kaikkien makuun mutta itse tykkäsin tästä Shyamalanin tyttären esikoisohjaksesta. ****/******
Sasquatch Sunset
Hämärä elokuva. Ei todellakaan kaikkien makuun, itselle toimi (jotenkin). ***/*****
The Fall Guy
Hauska toimintaleffa. Ei mitään uutta auringon alla. ***/*****
The First Omen
Ihan ok esiosa, loppu oli vähän meh. **/*****
Sleeping Dogs
Russell Crowen tähdittämä rikosleffa Memento vaikutteilla, ei pääse lähellekään esikuvaansa mutta menettelee. **/*****
Dune part 2
Oi oi mikä leffa, jatkoa odotellessa. Mestariteos. *****/*****
Road House
Uusinta kasarin "klassikosta". McGregor on varmasti maailman huonoin näyttelijä. */*****
Seuraavana olisi katsomisvuorossa uusin Apinoiden planeetta, Sydney Sweeneyn tähdittämä Immaculate ja hämähäkki kauhu Sting.
Ghostbusters Frozen Empire
Huonompi kuin edellinen, krapulapäivän aivot narikkaan viihdettä. **/*****
Abigail
Vampyyripläjäys, samoilta tekijöiltä Ready or not oli parempi. Ihan ok. ***/*****
Beverly Hills Cop: Axel F
Parempi kuin kolmonen, ihan hyvä nostalgiatrippi. ***/*****
Civil War
Lievä pettymys, odotin enemmän leffasta. Katsottava elokuva kuitenkin. ***/*****
The Watchers
Ei varmasti kaikkien makuun mutta itse tykkäsin tästä Shyamalanin tyttären esikoisohjaksesta. ****/******
Sasquatch Sunset
Hämärä elokuva. Ei todellakaan kaikkien makuun, itselle toimi (jotenkin). ***/*****
The Fall Guy
Hauska toimintaleffa. Ei mitään uutta auringon alla. ***/*****
The First Omen
Ihan ok esiosa, loppu oli vähän meh. **/*****
Sleeping Dogs
Russell Crowen tähdittämä rikosleffa Memento vaikutteilla, ei pääse lähellekään esikuvaansa mutta menettelee. **/*****
Dune part 2
Oi oi mikä leffa, jatkoa odotellessa. Mestariteos. *****/*****
Road House
Uusinta kasarin "klassikosta". McGregor on varmasti maailman huonoin näyttelijä. */*****
Seuraavana olisi katsomisvuorossa uusin Apinoiden planeetta, Sydney Sweeneyn tähdittämä Immaculate ja hämähäkki kauhu Sting.
The Harbinger - kauhu 2022
Tai no ei erityisen pelottava. Enemmän voisi sanoa ahdistava, mut ei se hirveästi sitäkään. Demoni hallitsee unia ja lopulta hävittää henkilön olemassaolon. Paremman puutteessa menettelee. **/*****
Tai no ei erityisen pelottava. Enemmän voisi sanoa ahdistava, mut ei se hirveästi sitäkään. Demoni hallitsee unia ja lopulta hävittää henkilön olemassaolon. Paremman puutteessa menettelee. **/*****
Kipeänä jaksa oikein muuta tehdä kuin katsoa telkkaria ja pari uudempaa leffaakin tullut nyt väijyttyä.
Axel F: Yllättävän toimiva leffa ja Eddie Murphy varsin nuorekas. En ole mikään Beverly Hillsin kyttä -leffojen suurin fani vaikka ne joskus olenkin katsellut. Hyvin tämän parissa kuitenkin viihtyi. Semmoinen 3/5.
Poor Things: Tämä oli erittäin positiivinen yllätys. Vaikka leffa nyt olikin aika pitkälle 2h naintia, niin hauskaa huumoria oli paljon. Näköjään oskareitakin jokusen saanut. Arvosanaksi antaisin 4/5.
Axel F: Yllättävän toimiva leffa ja Eddie Murphy varsin nuorekas. En ole mikään Beverly Hillsin kyttä -leffojen suurin fani vaikka ne joskus olenkin katsellut. Hyvin tämän parissa kuitenkin viihtyi. Semmoinen 3/5.
Poor Things: Tämä oli erittäin positiivinen yllätys. Vaikka leffa nyt olikin aika pitkälle 2h naintia, niin hauskaa huumoria oli paljon. Näköjään oskareitakin jokusen saanut. Arvosanaksi antaisin 4/5.
Pari DC leffaa tuli vilkuiltua putkeen.
Birds of Prey (2020)
Harley Quinnin oma leffa. Ihan käsittämättömän huono sellainen. Margot Robbie on hyvä näyttelijä ja Harley Quinn on hyvä hahmo, mutta tämä leffa on silkkaa paskaa. Leffan hahmoihin ei tutustuta juuri ollenkaan, tarina on lähes olematon ja vitsit eivät uppoa ollenkaan. Leffa kesti jotain 90 minuuttia, jonka jälkeen oli sellainen tunne, että voisko se oikea leffa alkaa ja voitaisko aloittaa hahmoihin tutustuminen. Leffassa ei tapahtunut oikeasti yhtään mitään. 1/5
The Suicide Squad: Suicide Mission (2021)
En tiedä miten ajauduin tämän katsomaan, kun pohjilla oli tuo kauhea kokemus Birds of Preysta ja tämänkin leffan yksi päähahmo on Harley Quinn. Ehkä siksi, että halusin antaa Harleyn hahmolle uuden mahdollisuuden. Onneksi annoin, koska tämä leffa on kaikessa hölmöydessään hyvää viihdettä. Vitsit ovat mallia "huonoja, mutta juuri siksi hyviä" - ja ihan tarkoituksella. Leffa tietää mihin se pyrkii, eikä yritä olla jotain mitä se ei ole. Aivot narikkaan, kieli poskessa vedettyä toimintaa ruudulle, sekä tietysti huonolla huumorilla höystettynä. 3/5
Birds of Prey (2020)
Harley Quinnin oma leffa. Ihan käsittämättömän huono sellainen. Margot Robbie on hyvä näyttelijä ja Harley Quinn on hyvä hahmo, mutta tämä leffa on silkkaa paskaa. Leffan hahmoihin ei tutustuta juuri ollenkaan, tarina on lähes olematon ja vitsit eivät uppoa ollenkaan. Leffa kesti jotain 90 minuuttia, jonka jälkeen oli sellainen tunne, että voisko se oikea leffa alkaa ja voitaisko aloittaa hahmoihin tutustuminen. Leffassa ei tapahtunut oikeasti yhtään mitään. 1/5
The Suicide Squad: Suicide Mission (2021)
En tiedä miten ajauduin tämän katsomaan, kun pohjilla oli tuo kauhea kokemus Birds of Preysta ja tämänkin leffan yksi päähahmo on Harley Quinn. Ehkä siksi, että halusin antaa Harleyn hahmolle uuden mahdollisuuden. Onneksi annoin, koska tämä leffa on kaikessa hölmöydessään hyvää viihdettä. Vitsit ovat mallia "huonoja, mutta juuri siksi hyviä" - ja ihan tarkoituksella. Leffa tietää mihin se pyrkii, eikä yritä olla jotain mitä se ei ole. Aivot narikkaan, kieli poskessa vedettyä toimintaa ruudulle, sekä tietysti huonolla huumorilla höystettynä. 3/5
Leffalla oli pituutta 3 tuntia, ja se meni yllättävän nopeasti. Jotenkin jäi fiilis että aiheesta olisi saanut hyvän sarjan aikaseksi, kun tuntui että kaikkien hahmojen tarinat tiivistettiin. Leffan jälkeen oli kyllä ihan mielenkiintoista lukea keistä oikeista henkilöistä hahmot olivat saaneet vaikutteita.
Leffassa ei periaatteessa ole mitään vikaa, mutta itse uskallan suosittelemaan leffaa vain niille joita nyt kiinnostaa itse aihe eli 30-luvun Hollywood.
Kingdom of the planet of the apes
Mukavaa viihdettä, tykkäsin tästäkin kuten muistakin uusista apinoiden planeetta leffoista.
***/*****
Immaculate
Parempi kuin First Omen.
***/*****
Sting
Aika mitäänsanomaton tekele. Ainekset olisi ollut parempaankin.
*/*****
Ovatko nämä kaikki "uudet" tarinat kytköksissä ja jatkumoa toisiinsa? Olen tuon Burtonin nähnyt joskus vhs-aikakaudella, mutta kolme sen jälkeen ja tämä uusin on vielä katsomatta. Voisihan sitä "sivistää" itseään vaikka pienimuotoisella apinamaratonilla...
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy