Bob Marley: One Love, I and I ei pitäneet. Ainakin jenkkiyleisöön iskenyt kuin veitsi kuumaan voihin, mutta päähenkilö näyttäytyy kuin palvottavana toteemipaaluna tavallisen ihmisen sijaan. King Richardin tapaan vähän viitataan ohimennen johonkin monimutkaisempaan, mutta ei kuitenkaan mennä sinne alkuunkaan. Hyvät pääosat, mutta turhautti valtavasti. Enkä tiedä tuosta kreolimurteesta, että alistuttiinko sen käytön myötä yksinkertaisempaan kieleen ja ilmaisuun. Kun kuitenkin tekijät ihan perus Hollywood-kaiffareita. Joilla toki varaa palkata asiantuntija viilaamaan dialogia, mutta sellaista ei ainakaan imdb:stä löyty listattuna erikseen käsikirjoittajien joukosta.
One Life. Rahtusen alle keskitason virkamiesmäinen brittielokuva erittäin hyvällä huipennuksella, joka toki totutusti jo trailerissa spoilataan. Ei sillä, etteikö sitä osaisi elokuvaakin katsoessa arvata. Kyseessä siis tarina juutalaispakolaisia toisen maailmansodan kynnyksellä britteihin kuljettaneesta englantilaismiehestä, joka toimi kun hallitukset eivät. Anthony Hopkins on vanhoilla päivillään löytänyt ihan uuden huippuvaihteen. Siinäkin mielessä häiritsi, kun Hopkins tippui hieman sivuosaan, koska piti se varsinainen tarina saada tietysti esitettyä flashbackina preesens-muodossa pitkinä pätkinä. Eikä niihin oikein saatu missään kohtaa kunnon konfliktia ja jännitystä viriteltyä. Tai yhdistettyä sitä kun Hopkins elokuvassa vanhoilla päivillään mietti myrtyneenä, että hänen olisi pitänyt saada tehtyä enemmän. Samalla kun flashbackeja seuraavalle elokuvakatsojalle oli selvää, että hän oli tehnyt kaiken mahdollisen ja enemmän. Olisi vain pitänyt kertoa elokuva kokonaan 80-vuotiaan miehen ajassa, mutta sitä ei varmaan olisi kukaan rahoittanut ja olisi ollut vaikea markkinoida.
Suncoast. Pidin, vaikka vähän hiomaton ja toisaalta myös melko tyypillinen rakenne. Teinityttö on joutunut huolehtimaan heikossa hapessa olevasta veljestään 24/7 -hengessä, koska köyhän perheen yksinhuoltajaäiti joutuu tekemään töitä koko ajan. Kun veli joutuu saattohoitoon, niin teinityttö ristiriitaisesti kokee saavansa viimeinkin mahdollisuuden elää normaalin teinin elämää. Siitä lähtee mukava pieni coming of age-elokuva käyntiin. Disney+.
Spaceman. Adam Sandler avaruudessa. Audiovisuaalisesti hieno elokuva, mitä sopii odottaa kun musavideo-ohjaaja ohjaksissa sekä Ad Astran säveltäjä musiikeissa. Tarkoituksellisen hitaasti liikkuva elokuva on hyvin introspektiivinen teos ihmisyydestä, joka on ehkä enemmänkin tarkoitettu vain koettavaksi kuin ratkaistavaksi. Sen kun malttoi lopulta hyväksyä ja vain keskittyi ottamaan vastaan, niin me likey.
Ricky Stanicky. Sopivasti ehti katsoa tämän vanhanaikaisen komedian kuun alkupuolella. Kaveriporukka lapsuudessa keksii elokuvan nimenä olevan mielikuvitushahmon, jota he syyttävät kaikista aiheuttamistaan vaikeuksista ja käyttävät tekosyynä eri asioille. Homma jatkuu aikuisuuteen, kunnes sitten nämä aikuiset miehet valehtelevat itsensä sellaiseen nurkkaan, että tämän myyttisiin mittoihin kohonneen Ricky Stanickyn on pakko ilmestyä paikalle fyysisessä olomuodossa. He palkkaavat tähän rooliin hienoja rock-covereita laulavan hämärän näyttelijän, jota esittää John Cena. Elokuva on silkkaa John Cenan komedianäytöstä, jolle mikään idea ei tunnu menevän liian pitkälle. Cenan supersankarimitoissa olevan alastoman kropan komediapotentiaali nähtiin jo Amy Schumerin Trainwreck-elokuvassa joskus 2015 ja sitä tarkasteltiin uudestaan mm. Blockers-komediassa 2018. Fyysisen komedian perinne jatkuu tässä elokuvassa. Pidän komediasta, joka venyttää todellisuuden absurdeihin mittoihin ja yli. Mitään syvempää viestiä tästä on turha etsiä, mutta minulle se täytti komedian perimmäisen tarkoituksen. Nauratti ja viihdytti. Sellaisiakin saa ja voi tehdä. Elokuvista on moneksi.
