Mainos

Leffa, jonka katsoit viimeksi

  • 54 187
  • 452

SamSal

Jäsen
Suosikkijoukkue
Vilpas, Englanti
Juokse tai kuole
Poitsun kanssa ollaan tutustuttu 80-luvun "klassikoihin" ja kyllä se edelleen uppoaa kumpaankin
sukupolveen. Arska toimii ja vaikka mihinkään elokuvan historian merkkiteoksiin tuskin kuuluu
niin kyllä näitä mukava on katsella. One-linereita oli enemmän kun muistin.

Pojan mukaan ei päässyt Terminator 2 tasolle, mutta oli kuulemma yhtä hyvä kuin Commando.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Ron Ormond & Herbert Tevos: Mesa of Lost Women (1953)

Tohtori Moreaun meksikolainen halpakopio tekee kokeita hämähäkeillä ja luo ihmis-hämähäkki-hybridejä, kun retkikunta saapuu paikalle tohtorin salaiseen piilopaikkaan. Onhan näissä markan budjetin scifi-kauhuissa oma viehätyksensä, mutta päällimmäinen asia joka tästä jäi käteen oli se, että opin, että pöytävuori on englanniksi mesa. **½

Danny Steinmann: Friday the 13th: A New Beginning (1985)


Jason Voorheesin luullaan kuolleen, mutta joku silti lahtaa väkeä kiekkomaskissa... Tämä taitaa olla sarjan musta lammas, enkä minäkään siitä aluksi pitänyt, mutta joka katselukerralla tämä muuttuu paremmaksi. Täynnä niin vittumaisia hahmoja, että on oikein ilo katsoa kun heitä lahdataan. Steinmann ohjasi ennen tätä pornoa, ja tietty niljakas fiilis tästä välittyy. ***½

Adam Rifkin: The Invisible Maniac (1990)


Pervo sekopää karkaa mielisairaalasta, soluttautuu high schooliin opettajana ja käyttää keksimäänsä näkymättömyysmikstuuraa pervoillakseen opiskelijatyttöjen perään. Leffan ensimmäinen puolisko on täynnä alastomuutta, jälkimmäinen puoli murhia. Kummastakaan puolikkaasta ei paljon jäänyt mieleen. Peter Noel Duhamel pääosassa näyttelee sekopäätä pelottavan vakuuttavasti. **½

Joe Chappelle: Phantoms (1998)


Pikkukaupungin koko asukasluku on kadonnut jonnekin, ja kaupungissa tuntuu heiluvan kaikki kauhuelokuvien kliseet: kummituksia, erilaisia hirviöitä, sarjamurhaaja... Hetkellisesti tässä on ihan toimiviakin kauhutunnelmia, mutta mysteerin ratkaisu on harmillisen mitäänsanomaton ja loppu geneerinen. Liev Schreiber on mainio sivuroolissa omituisena apulaissheriffinä. **½

Michael & Peter Spierig: Jigsaw (2017)


Jigsaw Killer on ollut kuolleena jo melkein vuosikymmenen, mutta jostain alkaa ilmestyä hänen tapaansa tapettuja ruumiita. Seitsemän vuotta edellisen Saw-leffan jälkeen tehty uudelleenlämmittely, jossa on melkein vähän ideaa ja hauska lopputwisti. ***

Darren Lynn Bousman: Spiral: From the Book of Saw (2021)


Taas riehuu Jigsaw's tyylinen murhaaja ja Chris Rockin näyttelemä poliisi alkaa epäillä läheisiään. Juoni on kehno ja Chris Rock on huono näyttelijä. **

Lambert Hillyer: The Invisible Ray (1936)


Boris Karloffin näyttelemä tiedemies kehittää ihmelääkkeen, mutta tutkimus vie mieheltä järjen ja terveyden. Kohta hän lähtee kostoretkelle kaikkia niitä kohtaan, joiden kokee kavaltaneen hänet. Juoni on toki simppeli, mutta Boris Karloffin ja Bela Lugosin karisma, komeat puitteet sekä tunnelmallinen kuvaus tekevät leffasta viihdyttävän. ***½
 

Krepo

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Málaga CF
Eilen kävin tyttären kanssa katsomassa Saw X elokuvan. Ollaan molemmat kyseisen saagan ystäviä, eikä kylmäksi jättänyt tämäkään. Elokuva sarjan kärkipään tuotoksia mielestäni.

Äsken töiden jälkeen katsoin American underdog elokuvan. Melko perinteinen ryysyistä rikkauksiin tarina. Aihe alue oli mielenkiintoinen, joten ihan hyvästä viihteestä meni tämä.
 

Wizzö

Jäsen
Uusi Mission Impossible. Tomppa on kyllä kovassa iskussa, vaikka tupee olisikin päässä. Nää uudet MI:t on kyllä toimintaa täynnä.
 

Tinke-80

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Haukat
Gran Turismo pelistä tehty leffa. Oli ihan viihdyttävä kasvutarina joka perustuu tositapahtumiin. Hyvin tehty ajokohtaukset ja hyvät päänäyttelijät.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Mark Tonderai: House at the End of the Street (2012)

Äiti ja tytär muuttavat taloon, jonka naapurissa on tapahtunut kauheita. Tytär ystävystyy kovia kokeneeseen naapurin poikaan, mutta menneisyyden traumat alkavat nostaa päätään. Halvalla tehty tusinatrilleri, joka olisi saattanut jäädä kokonaan julkaisematta, ellei Jennifer Lawrencesta olisi tullut iso nimi tämän kuvaamisen jälkeen. Onhan J-Law mainio, mutta tarina on hölmö ja lopun "twist" vielä hölmömpi. **

Roy Ward Baker: Asylum (1972)


Neljä mielisairaalan potilasta kertovat tarinansa uudelle tohtorille. Brittiläinen Amicus teki 70-luvulla kasan episodielokuvia, kokoelmia lyhyitä kauhutarinoita ne löyhästi yhteen sitovalla kehyskertomuksella, Asylum ei ole niistä paras (Tales from the Crypt), jos ei kehnoinkaan (Torture Garden). Hauskoja pikku tarinoita, 70-luvun fiilistä kuvauksessa ja vakuuttava näyttelijäkaarti (Patrick Magee, Peter Cushing, Britt Ekland, Charlotte Rampling, Herbert Lom...). ***½

David Gordon Green: Halloween Ends (2022)


Laurie Strode ja koko Haddonfieldin kaupunki yrittää toipua Michael Myersin hirmuteoista, mutta yksi nuorimies alkaa luisua kohti väkivaltaa ja saa innoitusta Myersilta. Melko omituinen jatko-osa Halloween-saagalle, mutta pakko antaa pisteet siitä, ettei ainakaan kuljettu samoja latuja kuin tusina kertaa ennenkin. Tässä oli ihan mielenkiintoisiakin ideoita, mutta kokonaisuus oli sekava ja ylipitkä. ***

Arthur Lubin: Black Friday (1940)


Tohtori siirtää palan kuolevan gangsterin aivoja professoriystävänsä kalloon toivoen, että näin saisi käsiinsä gangsterin rahakätkön sisällön. Kun professorin päässä on kaksi eri persoonallisuutta, kommelluksiahan siitä syntyy, sekä koomisia että hengenvaarallisia. Juoni on tietenkin hömppää, mutta viihdyttävää hömppää. Stanley Ridges on "tuplaroolissa" todella hyvä, Karloffiin ja Lugosiin voi aina luottaa. ***½

Joseph Pevney: The Strange Door (1951)


Aatelismies kiduttaa veljeään kartanonsa vankityrmässä ja haluaa pakottaa tämän tyttären naimisiin miehen kanssa, jota tämä ei rakasta. Vähän tönkkö tarina, mutta puitteet ovat komeat ja Charles Laughton on herkullinen niljakkaana pahiksena. ***

John D. Hancock: Let's Scare Jessica to Death (1971)


Hermoromahduksen saanut nainen muuttaa miehensä ja tämän ystävän kanssa maaseudun rauhaan, mutta alkaa nähdä kauheita. Ovatko kauhut todellisia vai onko Jessica päästään sekaisin? Toimiva kauhujännäri, joka menee tehokkaasti päähenkilön pään sisään hyvällä näyttelyllä, kuvauksella ja äänisuunnittelulla. Laatukamaa. ****½
 

Buster

Jäsen
Eilen kävin tyttären kanssa katsomassa Saw X elokuvan. Ollaan molemmat kyseisen saagan ystäviä, eikä kylmäksi jättänyt tämäkään. Elokuva sarjan kärkipään tuotoksia mielestäni.
Oli kyllä hyvä ja vielä siten, että nosti koko sarjan arvoa ja alkoi haluttaa katsoa niitä uudelleen. Ehkä joskus sitten. Aikanaan oli vähän liian kova rasti katsoa ne kaikki peräjälkeen melko tiiviissä tahdissa ja ilman mitään muita elokuvia välissä.

Itse katselin viimeksi Repossessed (1990). Parodia Manaajasta, pääosissa Linda Blair ja Leslie Nielsen. Elokuvassa Nancy (Linda Blair, alkuperäinen hahmohan oli Regan - eli Nancy Reagan) on tavallinen kotirouva, johon paholainen tulee takaisin television välityksellä - mikä vieläkin lienee joidenkin uskonnollisten ryhmien ajattelussa. TV-saarnaajat Fanny Mae ja hänen miehensä - pohjana Tammy Faye Messner ja miehensä, joista oli hyvä elokuva The Eyes of Tammy Faye - sitten yrittävät manata paholaisen pois suorassa tv-lähetyksessä.

Leslie Nielsen taas parodioi Max von Sydowin hahmoa alkuperäisestä Manaajasta sydänvikaisena pappina. Leffassa on Rocky-montaasikin kuntosalilla, jossa Nielsen treenaa itseään kuntoon sydänmonitorin kanssa, joka piippaa aina kun sydän alkaa käydä liian kovilla kierroksilla. Ja kuntosalihan on täynnä naisia 80-luvun treenitrikoissa.

Tyhmää ja lapsellista huumoria, sekä kehnonpuoleisen juonen sisältävä elokuva, joka ei lopulta edes parodioi kovin tehokkaasti Manaajaa. Nautin elokuvasta aivan valtavasti. Siinä oli jonkun elokuvankin ensi-ilta, jonne Sean Penn saapui. Miestä ei näkynyt, mutta reportterit lensivät limusiinin edestä kaaressa joukoittain pois nyrkin äänen kuuluessa ääniraidalla.

On sääli, että tämä elokuvamuoto siinä 2010 lähestyttäessä moukaroitiin sukupuuton partaalle surkeilla suoraan dvd:lle menneillä elokuvilla, joita vain sarjatuotettiin toinen toisensa jälkeen.
 
Viimeksi muokattu:

Individual

Jäsen
Suosikkijoukkue
Post-rock/ Post-punk
Busty Daisy sleeps through College VII. Itseasiassa The Meg II Trench on kesken, jote ehkä sen voi pian ilmoittaa tänne, tai sitten elokuviin, jotka olet jättänyt kesken.
 

alwahla

Jäsen
Suosikkijoukkue
Flames, Canadiens, Kraken, HIFK
Eilen tuli nähtyä Fast X, josta ei oikeastaan jäänyt mitään hyvää muistijälkeä. Karmeat näyttelijäsuoritukset kautta linjan, hirveä musiikki, juoni - hah sekä reilusti yli kaksituntinen kesto. Siinäpä ne tärkeimmät. Joo, olihan mukana tietenkin ne täysin älyttömät stuntit, jotka tuntuvat menevän leffa leffalta absurdeimmaksi sekä Vin Dieselin "puhe", joka alkaa olla niin epäselvää yhdessä hänen kauniisti sanottuna harkitun rajallisen ilmekavalkaadin kanssa, että alkaa ihmetellä, miten heppu voi saada niin paljon rahaa tuosta roolistaan.
Ihmeitä en odottanut edelliset leffat nähtyäni (kyllä, olen nähnyt kaikki Fast -saagan leffat sekä pari spinoffia), mutta olihan tämä pettymys.

Purkaakseni huonoa oloa ja vitutusta, jonka noin surkean leffan näkeminen minussa aiheutti, päätin siirtyä ihan toisenlaiseen genreen ja aloin katsella Intolerance -nimistä eeppistä draamaa reilusti yli sadan vuoden takaa. Jo nyt, reilut 20 minuuttia leffaa katsottuani voin todeta, että se on ihan eri planeetalta kuin Fast X ja varsinkin The Birth of the Nation, joka oli D.W. Griffithin edellinen ohjaus.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Mick Garris: Riding the Bullet (2004)

1969. Opiskelijanuorukainen saa tiedon että äiti on joutunut sairaalaan ja päättää lähteä liftaamaan kohti kotikaupunkia. Matkalla vastaan sattuu hippejä, redneckejä, hallusinaatioita ja kummituksia. Todella sekava ja turhauttava leffa, joka tuntuu siltä, että käsikirjoittaja koittaa koko ajan höynäyttää katsojaa. Maton vetäminen katsojan alta on hyvin kirjoitettuna toimiva tehokeino, mutta kun käsis koittaa tehdä sitä minuutin välein, katoaa leffasta kaikki teho. **

Bert I. Gordon: Tormented (1960)


Juuri kihloihin menneen jazzpianistin takertuvainen ex-heila kuolee onnettomuudessa, jonka mies olisi voinut estää mutta päättää antaa tapahtua. Luonnollisesti ex-sussun kummitus alkaa säikytellä miestä, ja kohta kuvioihin astuu myös kiristäjä. Kiva pikku jännäri, simppeleitä kamerakikkoja, kehnoa näyttelyä ja lyhyt kesto. Mustavalkoisesta leffasta löytyi YouTubesta jälkikäteen väritetty versio, jossa hetkittäin värit näyttävät hyviltä, välillä ei niinkään. ***

Nick Grinde: The Man They Could Not Hang (1939)


Boris Karloff näyttelee tohtoria, joka tuomitaan murhasta aiheutettuaan potilaansa kuoleman. Hän kohdistaa kokeensa itseensä, mikä tekee hänestä murhanhimoisen mielipuolen. Tohtorin tytär on ainoa, joka voi muistuttaa häntä inhimillisyydestään. Karloff, 30-luvun scifi ja alle 65 minuutin kesto on toimiva yhdistelmä. ***½

Nick Grinde: Before I Hang (1940)


Boris Karloff näyttelee tohtoria, joka tuomitaan murhasta aiheutettuaan potilaansa kuoleman. Hän kohdistaa kokeensa itseensä, mikä tekee hänestä murhanhimoisen mielipuolen. Tohtorin tytär on ainoa, joka voi muistuttaa häntä inhimillisyydestään. Karloff, 30-luvun scifi ja alle 65 minuutin kesto on toimiva yhdistelmä. ***

No joo, meni hassutteluksi, eivät nämä kaksi leffaa toistensa kopioita ole, mutta pari yksityiskohtaa kun jättää juonikuvauksesta pois, aika liukuhihnatuotoksiltahan nämä vaikuttavat.

Aaron B. Koontz: The Pale Door (2020)

Länkkäri, jossa Daltonien rosvojengi päätyy yliluonnolliseen pikkukylään ja joutuvat verenhimoisten noitien jahtaamaksi. Tämä olisi ihan toimiva pikku indie-kauhuilu, jos hahmoista olisi kirjoitettu edes jollakin tavalla mielenkiintoisia tai samastuttavia. Tällaisenaan se on kymmenen minuuttia hyvää kauhuilua ja 80 minuuttia tyhjää dialogia. **½
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Willard Huyck & Gloria Katz: Messiah of Evil (1973)

Nainen etsii kadonnutta isäänsä mystisestä pikkukaupungista, mutta joutuu keskelle surrealistista painajaista. Menee kategoriaan "älä edes yritä ymmärtää, vaan anna leffan vyöryä ylitsesi". Taitavalla kuvauksella, leikkauksella ja näyttelijätyöllä luodaan absurdi painajainen, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Oikeassa mielentilassa katsottuna loistoleffa. ****

Terence Fisher: Dracula (1958)


Hammerin tulkinta klassikkotarinasta vetää vähän mutkia suoriksi, mutta tuotanto on taattua Hammer-laatua ja Lee ja Cushing pääosissa loistavia. BFI:n restauraatio näyttää Blu-rayllä upealta. ***½

Gary Sherman: Death Line (1972)


Eräältä Lontoon metroasemalta katoaa mystisesti ihmisiä, ja katoamiset johtavat asiaan sattumalta sekaantuneen nuoren opiskelijapariskunnan kasvokkain metrotunneleissa piileskelevän kannibaaliperheen viimeisen vesan kanssa. Ostin tämän pelkän kansikuvan perusteella alennusmyynnistä, ja leffa yllätti positiivisesti. Amicus-laadulla tehty produktio, toimiva perusjuoni traagisesta hirviöstä, mainiot näyttelijät (Donald Pleasance poliisina varastaa show'n aina ruudussa ollessaan), loraus huumoria ja pieni ripaus gorea. Ja Networkin Blu-ray näyttää komealta. ***½

Brian Duffield: No One Will Save You (2023)


Idyllisessä talossa yksin asuva nuori nainen painii traumaattisen menneisyytensä ja pikkukaupungin asukkaiden hyljeksinnän kanssa, kun ulkoavaruudenörkit hyökkäävät. Seuraa yhden naisen hektinen kamppailu hengestään, ja siinä sivussa tulee ne traumatkin käsiteltyä. Alienit on mielenkiintoisesti toteutettu ja pikkukivaa scifi-kamaa on runsaasti, sitä traumojen kaivelua ehkä vähän liikaa. Mutta loppuratkaisusta annan isot bonuspisteet. Jippona tässä leffassa on, että siinä ei ole melkein ollenkaan dialogia. Ehkä se ajoittain tuntuu turhalta gimmickiltä, mutta suurimman osan ajasta on täysin luontevaa. ****
 

Surukuku

Jäsen
Suosikkijoukkue
Sanaan Sepot ja muut jemeniläiset kiekkoseurat
Sunnuntai-iltana tuli elokuva Dangerous.
Ei jää paljoa jälkipolville kertomista tuostakaan pläjyksestä, johon oli värvätty mm. Mel Gibson sivuosaan. Elokuvan juoni oli täynnä aihioita kuin säälipleijari-joukkueen peli, jotka sitten saadaan vesitettyä huonoilla ratkaisuilla eli juonenkehittelyllä, ohjauksella ja näyttelijätyöllä. Kuulunee joukkoon "harmitonta väkivaltaviihdettä"...
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Paul Annett: The Beast Must Die (1974)

Rikas bisnesmies kutsuu kartanoonsa koolle sekalaisen seurakunnan vieraita ja ilmoittaa, että yksi paikallaolijoista on ihmissusi. Kokoontumisen tarkoitus on paljastaa, kuka se on ja tappaa hirviö. Kaikki epäilevät kaikkia ja lopulta totuus ratkeaa kuin etsivätarinassa. Gimmickinä ennen loppuratkaisua leffa pysähtyy 30 sekunniksi ja pyytää katsojia yrittämään ratkaista arvoituksen ennen sen paljastusta. Hauskaa hömppää ja hyviä näyttelijöitä (varsinkin Charles Gray yläluokkaisena snobina), mutta juonessa ei ole paljon hurraamista ja kauhuilu on kovin kömpelösti toteutettua. ***

Drew Goddard: The Cabin in the Woods (2011)


Joukko kolmekymppisten näyttelemiä nuoria majoittuvat eristyksissä olevassa metsämökissä. Samaan aikaan virkamiehet high tech -laitoksessa tarkkailevat nuorten joka liikettä ja ohjailevat mökin ympärillä lymyäviä vaaroja. Yhtä aikaa toimiva kauhuleffa ja genreä satirisoiva "metakauhu". Jos olisi pakko valita yksi suosikki kaikista kauhuleffoista, se olisi todennäköisesti tämä. *****

Tobe Hooper: I'm Dangerous Tonight (1990)


Aztec-muinaismuiston sisältä löytyvä kirkkaanpunainen käärinliina tuo ihmisistä esiin heidän huonoimmat puolensa. Säyseä ja kaikkien hyväksi käyttämä Amy tekee liinasta itselleen mekon ja löytää rohkeamman puolensa, mutta muut mekkoon koskevat saavat kohtalokkaampia oireita. Hooperin vasemmalla kädellä ohjaama tv-elokuva kulkee keskitietä eikä tunnu Hooperilta. Mädchen Amick pääosassa sekä Anthony Perkins ja R. Lee Ermey nostavat pisteitä. ***

Lew Landers: The Boogie Man Will Get You (1942)


Nuori nainen ostaa vanhan talon ja aikoo muuttaa sen hotelliksi, mutta talon entisen omistajan tieteelliset kokeet kellarissa johtavat ruumiisiin. Boris Karloff ja Peter Lorre heittäytyvät rooleihinsa, mutta eivät pelasta tätä kehnoa farssia.
 
Viimeksi muokattu:

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Alexandre Bustillo & Julien Maury: Livid (2011)

Vanhuksia hoitava Lucie saa vihiä koomapotilaan kartanoon piilotetusta aarteesta. Äkkirikastumisen toivossa hän päättää parin kaverinsa kanssa ryöstää vanhuksen aarteen, mutta he jäävätkin omituisen kartanon ja siellä lymyävien kauhujen vangeiksi. Leffa luo tehokkasti tunnelmaa ja säikyttelee ansiokkaasti, loppua kohti homma eskaloituu juuri sopivan kreisiksi. Positiivinen yllätys. ***½

James Isaac: Jason X (2001)


Kun Jason Voorheesia ei kymmenessä elokuvassa saada tapettua, hänet päätetään syväjäädyttää, mutta vahingossa yksi tieteilijöistä joutuu myös jäihin. 455 vuotta heidät löydetään ja viedään avaruusalukselle, jossa Jason herää ja jatkaa vanhoja temppujaan. Hyvä leffahan tämä ei ole, mutta sopivan hölmökin slasher uppoaa perjantai-iltana. Leffassa muuten mainitaan, että jääkiekko kiellettiin lailla 2024, joten nautitaan lajista kun vielä voidaan. ***½

Freddie Francis: Dr. Terror's House of Horrors (1965)


Mystikko lukee tarot-korteista viiden kanssamatkustajan kauhistuttavat kohtalot. Samaa Amicus-episodielokuvien sarjaa kuin aiemmin arvostelemani Asylum. Ei kovin kauhistuttavaa kauhua, mutta viisi mukavaa pikku yliluonnollista jännäritarinaa kuvattuina 60-luvun väreissä ja hyvällä näyttelijäkaartilla (Peter Cushing, Christopher Lee, Donald Sutherland, Bernard Lee...). ***

Parker Finn: Smile (2022)


Psykiatrin potilas kertoo ennen itsemurhaansa näkevänsä kaikkialla hymyileviä ihmisiä, ja pian psykiatri alkaa nähdä samanlaisia näkyjä. Hymyilevistä naamoista on saatu sopivan puistattavia lähestymiskulma mielenterveyden ammattilaisen kautta on mielenkiintoinen, mutta suurimmaksi osaksi leffa nojaa enemmän säikyttelyyn kuin pelotteluun. Kyllähän hyvin toteutettu jumpscare säpsäyttää, mutta ei pelkästään niihin perustuva kauhuilu pitkälle kanna. ***

Michael Giacchino: Werewolf by Night in Color (2022/2023)


Kuolleen hirviönmetsästäjän leski kutsuu koolle alan parhaat kilpailemaan siitä, kuka saa haltuunsa kuolleen patriarkan mystisen reliikin. Marvelin viime vuonna ilmestyneen mustavalkoisen, tunnin mittaisen Halloween-spesiaalin väritetty versio ilmestyi muutama päivä sitten Disney Plussaan, ja pitihän se kuriositeettina katsoa. Eipä se värillisenä yhtään alkuperäistä parempi ole, jos ei merkittävästi huonompikaan. Harriet Sansom Harris on loistava, väreillä tai ilman. **½
 

SamSal

Jäsen
Suosikkijoukkue
Vilpas, Englanti
Jatkettiin pojan kanssa viikonloppuna kasaritoimintateemalta
katsomalla 48 tuntia
Täytyy kyllä sanoa, että nyt oli aika purrut ja tai aika kullannut
muistot. Oli kyllä sellainen pökäle jota ettei paremmasta väliä.
Nolten ja Murphyn kemiat eivät tuntuneet toimivan yhtään ja
kun elokuva käytännössä perustui heidän dialogiin niin aikamoinen
sontakasa siitä tuli.
Kesto oli se 90min eikä ollut minuuttiakaan liian lyhyt.

vaikka tässä oli kaikki kunnon kliseet, eli alkoholisti rähjäinen poliisi, jolla
on parisuhde ongelma, veijarimainen tummaihoinen luikurirosvo joka auttaa poliisia,
sekä ylipainoinen tummaihoinen poliisipäälikkö, jonka ainoa kommunikointa tapa on
huutaminen. Unohtamatta vittuilevia kollegoita niin ei vaan toimi.

Yllättävän hyvin on muuten 80-luvun toimintaleffat tippuneet, joten ei
anneta yhden pettymyksen masentaa.
 
Viimeksi muokattu:

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Paul W.S. Anderson: Event Horizon (1997)

2047. Vuosia sitten kadonneeksi luultu uutta teknologiaa testannut avaruusalus on yllättäen löytynyt, ja toinen alus miehistöineen lähetetään sitä noutamaan. Perillä selviää, että aluksen testaama teknologia on avannut väylän jonnekin tuonpuoleiseen. Nämä Alienin tyyliset scifit, joissa avaruusmatkustus on arkista duunia, ovat minulle mieleen. Näyttelijäkaarti on pätevä, Sam Neill ja Laurence Fishburne etunenässä, premissi on toimiva ja efektit riittävän hyvät. ****

Edward Dmytryk: The Devil Commands (1941)


Aivotutkijan vaimo kuolee kolarissa, ja surusta suunniltaan oleva mies kuvittelee saavansa keksintönsä avulla yhteyden vaimoonsa, mutta nämä kokeet paljastuvat hengenvaarallisiksi. Karloff mielipuolena tiedemiehenä tulee tehtaan takuulla, ja tässä premissi on keskimääräistä mielenkiintoisempi. ***

Eli Roth: Cabin Fever (2002)


Kun joukko nuoria lomailee syrjäisessä mökissä, heidän riesanaan eivät ole vain paikalliset kummajaiset, vaan myös helposti tarttuva lihansyöjäbakteeri. Pitää sisällään hyviä hetkiä, mutta viba heittelehtii holtittomasti kauhun ja komedian välillä, mikä vie terää molemmilta. Viimeinen vitsi sai kyllä hölmöydellään suun hymyyn, siitä bonusta. ***

Nicolas Roeg: Don't Look Now (1973)


Nuoren tyttärensä kuolemasta traumatisoitunut pariskunta lähtee työmatkalle Venetsiaan, missä selvänäkijäksi esittäytyvä nainen kertoo tuovansa heille viestin tyttäreltä tuonpuoleisesta. Upeasti ohjattu ja Donald Sutherland ja Julie Christie pääosissa ovat erinomaisia. Viipyilevä tunnelma toimii, mutta loppuratkaisu jätti vähän kylmäksi. ***½

William Eubank: Underwater (2020)


Mariaanien haudan pohjalle rakennetun kaivoslaitoksen henkilökunta joutuu kamppailemaan hengestään, kun laitos alkaa mystisestä syystä repeillä liitoksistaan. Simppelin toimiva jännäri, joka jälkipuoliskolla onnistuu välillä yllättämäänkin. Leffa ei turhia aikaile, vaan on taistelua henkiinjäämisestä alkuminuuteista lähtien, ja näyttelijäkaartikin on varsin pätevä. ****
 
Viimeksi muokattu:

Everton

Jäsen
Suosikkijoukkue
KooKoo
Kolme erilaista elokuvaa tältä viikolta.

Hytti nro 6 (Suomi 2021)
Saanut paljon kehuja ja palkintoja. Ohjaaja Juho Kuosmasen edellinen elokuva Hymyilevä mies (2016) on mielestäni yksi parhaista suomalaisista elokuvista. Perustuu Rosa Liksomin kirjaan, jonka olen lukenut ja josta taisin tykätä, mutta siitä on jo niin kauan, etten muista ihan tarkalleen. Odotukset olivat siis korkealla, ehkä vähän liiankin korkealla. Elokuvana ihan hyvä, mutta jotenkin tässä oli kaikki vähän liian ennalta-arvattavaa. Kirja oli muistaakseni paljon yllätyksellisempi. Tai sitten kaikki johtui vain siitä, että olin lukenut kirjan. Se mikä tässä pisti ehkä nyt eniten ajattelemaan, että vain pari vuotta sitten oli vielä aika, jossa oli ihan ok tehdä leffa suomalaisen ja venäläisen ystävystymisestä Venäjällä. Tänä päivänä tuskin lähtisi kukaan tästä aiheesta tekemään elokuvaa.
Löytyy Yle Areenasta.
Arvosana 3,5 / 5

Hiljainen maa (Cicha ziemia, Puola 2021)
Aloin katsomaan tätä ilman mitään muuta ennakkotietoa kuin aihetunnisteina näkyneet sanat "draama", "yllätyksellinen" ja "vähäeleinen". Pitivät paikkansa. Ehkä joukkoon voisi vielä lisätä "vähän psykologisen trillerin tunnelmaa" sekä ennen kaikkea "ahdistava". Jälkikäteen luin että ohjaaja Aga Woszczynska on verrattu Michael Hanekeen. Ymmärrän hyvin tuon vertailun. Tästä puuttui shokeeraus, mutta eihän sitä ole kaikissa Haneken leffoissakaan. Sen sijaan taustalla oli koko ajan läsnä sellainen samanlainen painostava tunnelma. Elokuva kertoo siis puolalaisesta pariskunnasta, joka lähtee lomailemaan italialaiselle saarelle. Elokuvassa ei tapahdu ihan hirveästi, eikä ainakaan nopeassa tahdissa, mutta näillä harvoilla tapahtumilla on iso merkitys päähenkilöihin. Myös katsojalla on koko ajan aikaa ihmetellä, ajatella ja ahdistua mukana. Hyvä draama aikuiseen makuun, luulen hoksanneeni mitä ohjaaja halusi kertoa ja myöskin pidin joissain arvosteluissa ihmeteltyä loppukohtausta hyvänä ja ihan selkeänä.
Löytyy Yle Areenasta
Arvosana 3,5 / 5

The Lost City (Yhdysvallat 2022)
Tiedättekö yhtään hyvää romanttista seikkailukomediaa? Minä en ainakaan saa yhtään sellaista päähäni ja siitä olen ihan saakutin varma, että tämä ei ainakaan ollut sellainen. Mukaan oli haalittu ihan maineikkaita näyttelijöitä: pääparina Sandra Bullock ja Channing Tatum, pahiksena Potterin Harri ja lyhyeksi jäävässä roolissa myös Brad Pitt. Käsikirjoitus ja toteutus oli kuitenkin silkkaa sontaa. Tällainen leffa saakin olla kliseinen ja tyhmä, mutta kun tämä oli vaan ihan rehellisen huono. En ymmärrä, millä avuilla tälle on annettu ihan kelvollisia arvosanoja, kun omasta mielestäni ainoa hyvä asia koko leffassa oli kun Nick Caven Red Right Hand pärähti soimaan. Mutta muuten jopa musan suhteen mentiin sieltä missä rima vaan oli matalimmalla: Final Countdownia soitettiin peräti kahdessa eri kohtauksessa.
Löytyisi Netflixistä, mutta älkää tuhlatko aikaanne tähän
Arvosana 0,5 / 5
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Ti West: Pearl (2022)

1918. Nuori Pearl asuu texasilaisessa maatalossa äidin tiukan kurin alla, mutta haaveilee muutosta suurkaupunkiin ja tanssijan urasta. Jatkuva riitely äidin kanssa ja pettymys rakkauselämässä ajavat Pearlin lopulta veritekoihin. Leffa on prequel, päähahmo on 1970-luvulle sijoittuvan elokuvan X pahis, joten alusta asti tätä katsellessa on selvää, ettei lopusta tule onnellinen. Leffan voima on pitkälti Mia Gothin loistavan näyttelijäntyön ja sopivan synkällä tavalla hauskojen juonenkäänteiden varassa. Yksi kuukauden parhaista. ****

Kevin Greutert: Saw X (2023)


Ensimmäisen ja toisen Saw-elokuvan väliin sijoittuvassa "midquelissa" John Kramer matkustaa Meksikoon kokeellisen syöpähoidon perässä, mutta saa sen sijaan uusia asiakkaita ansoilleen. Jos sarjan elokuvat yhtään iskevät, tämä uusin on ehdottomasti katsomisen arvoinen. Juoni nyt on mitä on ja lopun "twist" on alusta asti ilmiselvä, mutta Kramerista tehtiin onnistuneesti sympaattinen kaveri, uhreiksi valikoitui sopivan niljakasta väkeä, ja ansat olivat mielikuvituksellisia. Sarjan parhaita leffoja. ***½

Chloe Okuno: Watcher (2022)


Amerikkalainen Julia on juuri muuttanut uuden aviomiehensä kanssa Romaniaan. Uusi ympäristö pelottaa ja kielimuuri eristää, naapuri tuijottaa ja sarjamurhaaja pitää kaupunkia pelon vallassa. Eipä tämä juuri mitään uutta paranoiatrillerin genreen tuo, mutta Maika Monroe pääosassa ja laadukas ohjaus nostavat leffan tylsyyden suosta. ***

Christopher Smith: Severance (2006)


Brittifirman toimistoporukka saapuu Unkarin maaseudulle tiiminrakennuslomalle, mutta metsässä lymyävällä sarjamurhaajalla on muita suunnitelmia heidän varalleen. Kauhukomediassa on enemmän kauhua ja vähemmän komediaa kuin ennakkoon kuvittelin, mutta toimii se näinkin. Laura Harris on ihuna. ***½

Glenn Standring: Perfect Creature (2006)


Maailmassa, jossa vampirismi on geneettinen sairaus ja ihmiset ja vampyyrit elävät sulassa sovussa, yksi vampyyri alkaa tappaa ihmisiä ja uhkaa 300 vuotta kestänyttä rauhaa. Leffalla on mielenkiintoisia ideoita, mutta niitä on ihan liikaa. Uusi twist vampyyrimyytistä, steampunk-maailma, kömpelö rasismimetafora, järjestäytyneen uskonnon ja vallankäytön kritiikki... Tuloksena on sekamelska, josta mikään idea ei erotu kunnolla. **
 

Czescku

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa, Stadin Keltamustat
The Lost City (Yhdysvallat 2022)
Tiedättekö yhtään hyvää romanttista seikkailukomediaa? Minä en ainakaan saa yhtään sellaista päähäni ja siitä olen ihan saakutin varma, että tämä ei ainakaan ollut sellainen. Mukaan oli haalittu ihan maineikkaita näyttelijöitä: pääparina Sandra Bullock ja Channing Tatum, pahiksena Potterin Harri ja lyhyeksi jäävässä roolissa myös Brad Pitt. Käsikirjoitus ja toteutus oli kuitenkin silkkaa sontaa. Tällainen leffa saakin olla kliseinen ja tyhmä, mutta kun tämä oli vaan ihan rehellisen huono. En ymmärrä, millä avuilla tälle on annettu ihan kelvollisia arvosanoja, kun omasta mielestäni ainoa hyvä asia koko leffassa oli kun Nick Caven Red Right Hand pärähti soimaan. Mutta muuten jopa musan suhteen mentiin sieltä missä rima vaan oli matalimmalla: Final Countdownia soitettiin peräti kahdessa eri kohtauksessa.
Löytyisi Netflixistä, mutta älkää tuhlatko aikaanne tähän
Arvosana 0,5 / 5
Katseltiin juuri tämä Lost City. Ei tuo ollut läheskään noin huono kuin lainattu arvostelu antaa ymmärtää. Sopivan kevyttä hömppää perjantai-iltaan puolison kanssa katsottavaksi. Ei tuota nyt toista kertaa tule katsottua, mutta ihan hyvin leffan parissa kuitenkin parituntisen viihtyi.
 

J.C.S.

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ilves
Tiedättekö yhtään hyvää romanttista seikkailukomediaa (@Everton)
Joo, Prinsessan ryöstö (The Princess Bride) ja pikkuisen heikompi, mutta silti ihan mukiin menevä, Vihreän timantin metsäsästys (Romancing the Stone).
 

Wizzö

Jäsen

Barcelona

Jäsen
Suosikkijoukkue
Leijonat
Uncharted leffan traileri.


Pelien ystävänä täytyy sanoa että Tom Holland ja erityisesti Mark Wahlberg on todella huonoja casting ratkaisuja rooleihinsa. Trailerin nähtyäni tuli fiilis että tää on leffa jonka katselen telkkarista joskus vuonna 2026.

Ei tarvinnut odottaa vuoteen 2026 asti. Mutta oikeassa olin. Tom Holland ja erityisesti Mark Wahlberg olivat todella huonoja valintoja rooleihinsa. Sitä ei nyt paikannut edes se että Sophia Alissa silmä lepäsi, mutta ei hänkään nyt ollu tarpeeksi pelien Chloe Frazerin oloinen. Itse olen pelannut noi kaikki pelit läpi, joten aika paljon tunteja on noiden hahmojen kanssa viettänyt aikaa ja käsitys siitä minkälaisia hahmoja he ovat on aika juurtunut.

Todella haastavaahan se on noista peleistä leffaa tehdä. Koitin kyllä katella leffaa ihan toimintaleffana, mutta kyllä sitä vaan huomasi että vertasi sitten niihin peleihin. Ja siinä skabassa leffa hävisi koko ajan 100-0. Sitten kun rupesi pelien jonkinlaisena fanina häiritsemään eri asiat niin leffan katsomisesta alkoi tulla tervanjountia. Leffan lopussa oli selkeesti aihoita jatko-osaan ja mutta IMDb:ssä saa olla joku 8,7 keskiarvo ennen kuin sitä ryhdyn katselemaan. Annoin tylyn 3/10 arvosanan IMDb:hen.
 

Vintsukka

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara, Suomi, Panthers
Lokakuu on perinteisesti pyhitetty kauhuleffoille.
Roy William Neill: The Black Room (1935)

Aristokraattiperheeseen syntyvien kaksospoikien yllä on synkkä varjo: vanha ennustus sanoo, että kaksosista nuorempi murhaa vanhemman. Vuoskymmeniä myöhemmin vanhempi veljeksistä on tullut vainoharhaiseksi hulluksi, jolla on salakavala suunnitelma estää ennustuksen toteutuminen. Poe-vaikutteinen tarina on mainio ja Boris Karloff tuplaroolissaan erinomainen. ****

Tero Molin & Tommi Lepola: Skeleton Crew (2009)


Amerikkalainen kuvausryhmä tekee kauhuelokuvaa suomalaisessa hylätyssä sairaalassa, mutta kun ohjaaja löytää todisteita sairaalassa tapahtuneista todellisista veriteoista, todellisuus ja fantasia alkavat sekoittua keskenään. Ideasta olisi voinut saadakin jotain irti, mutta leffa kompastuu näppäryyteensä, kömpelöön parodiointiin ja todella surkeaan näyttelyyn. Suomalaisten näyttelijöiden rallienglanti ei varsinaisesti auta asiaa. Mutta pakko kai vähän on silti arvostaa, että suomalaiset elokuvantekijät ovat yrittäneet jotain erilaista. **

Uwe Boll: BloodRayne (2005)


Vampyyri-ihmishybridi Rayne aikoo kostaa isälleen, vampyyrikuningas Kaganille, ja lyöttäytyy yhteen vampyyrinmetsästäjien joukon kanssa. Leffa sai juonensa videopelistä, ja sen huomaa. Minkäänlaisen tarinankaaren sijasta se on kokoelma kenttiä, jotka päähahmon on läpäistävä päästäkseen seuraavaan kenttään. Ohjaus on latteaa ja lavasteet kuin halvasta keskiaika-teemapuistosta. Kastiin on saatu hyviäkin näyttelijöitä (Ben Kingsley, Michelle Rodriguez, Michael Madsen), mutta he näyttävät olleen kuvauksissa puoliunessa. Pääosaa näyttelevä Kristanna Loken ei kummoinen näyttelijä ole. *

Joe Dante: The Howling (1981)


Sarjamurhaaja on ottanut uutisankkurin silmätikukseen, ja ankkuri avustaa poliisia tämän kiinniotossa. Rikollinen viedään ruumishuoneelle ja kaikki hyvin, vai onko? En edes viitsi tuon enempää kertoa, vahva suositus katsoa leffa ilman ennakkotietoja jos ei ole ennestään tuttu. Yksi kuukauden parhaista leffoista. ****

Scott Cooper: Antlers (2021)


Kahden pikkupojan isä löytää maanalaisesta tunnelista pahan voiman, joka ottaa hänestä vallan. Vanhemman pojan uusi opettaja, jolla on traumoja omastakin takaa, yrittää selvittää mikä pojalla on hätänä. Ihan hyvää hitaasti etenevää tunnelmanluontia ja komeasti toteutettu hirviö, tönkkö kässäri on miljoona kertaa ennenkin nähtyä tavaraa. Kastissa laatunäyttelijöitä, jotka tekevät minkä pystyvät. **½

Ti West: X (2022)


1979. Kunnianhimoinen elokuvatuottaja matkustaa näyttelijäkaartinsa ja kuvaajansa kanssa texasilaiselle maatilalle kuvaamaan pornoelokuvaa, mutta heidän touhunsa herättävät talon vanhassa omistajapariskunnassa ristiriitaisia tuntemuksia, ja kohta alkaa päitä putoilla. Mia Goth pääosassa (pääosissa) on loistava ja Ti Westin sopivan kiero huumorintaju uppoaa. ****
 

Jj

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Habs, FCB
Voin katsella Anya Taylor-Joyta vaikka se vain pelaisi shakkia. Tämä VVitch oli lähellä tehdä poikkeuksen, mutta kauhuleffat ei muutenkaan napostele. Hyvää kuvaa ja pari ok kohtausta mutta kun ei niin ei.

Uusi Poirot oli tuttua ja turvallista, hyvässä ja pahassa.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös