Fiksu kirjoitus koolta. Itseni ainakin tunnistin tuosta lossikertomuksestasi ja nimenomaan isän roolista, vaikka en aivan yhtä dramaattisesti ole vielä käyttäytynyt. Tuntemukset ovat olleet kyllä melko radikaaleja, joten en kovin korkealta puhu.
Itse ymmärrän paheksunnan välinpitämättömiä vanhempia kohtaan, jotka antavat villepetterin juosta jossain ahtaassa kahvilassa muista asiakkaista välittämättä miten sattuu. Kuitenkin on huomioitava se tosiasia, että suurin osa vanhemmista osaa asettaa lapsilleen edes kohtalaiset käyttäytymisvaatimukset ja vieläpä valvovat suurimman osan ajasta niiden toteutumista. On mielestäni epäreilua leimata joku niemisen pariskunta huonoiksi vanhemmiksi vain sen perusteella, että he sattuvat olemaan sangen välinpitämättömällä päällä työpäivänsä päätteeksi kaksi kertaa kolmesta viikottaisesta tapaamisesta yhteisessä rappukäytävässänne.
Nyt kun olen vauhtiin päässyt, keron vielä omasta suhtautumisestani lapsiin, se on nimittäin aikalailla kaksijakoinen. Ensinnäkin olen aina pitänyt aivan pienistä, siis joistain 1-3 vuotiaista lapsista, ne kun ovat niin koomisia ja hellyttäviä hahmoja. Olen kuitenkin pitänyt selkeän etäisyyden heihin, koska en kuitenkaan pohjimmiltani ole mikään hoivaajatyyppi tai edes kovin lapsirakas. Oman tyttären myötä olen alkanut ihailla myös pieniä vauvoja osin jo senkin vuoksi, koska ymmärrän, kuinka onnelliseksi mokoma sinappitykki saa vanhempansa vain pelkällä tuhinallaan ja olemassaolollaan. Lasten vilpittömyys, hellytävyys ja viattomuus ovat seikkoja, jotka saavat minut tuntemaan suuria tunteita näitä otuksia kohtaan, siitä osoituksena mm. Tsunami-ketjun lämpenemiseni.
Toisaalta en kuitenkaan ole kovin lapsirakas tyyppi. Sulatan oman lapseni oikut ja osaan jo niitä jonkun verran ennakoida ja käsitellä, mutta muiden meuhkaamista en siedä kovin pitkään. Tästä syystä osaan sympata myös lapsettomia jonkun verran ja ymmärrän heidän huolensa kahvitteluhetken häiriintymisestä, kun viereiseen pöytään istuu villepetterikaksvee vanhempineen. Toki en käyttäydy avoimen vihamielisesti yhtään lasta kohtaan ja pyrin ymmärtämään esim. tutun yksinhuoltajaäidin rajalliset resurssit kolmen mukulan kanssa, mutta silti en voi mitään sille, että toivon useimmiten vierailun pikaista päättymistä, jos vanhemmilla ei ole ajatustakaan pitää pygmejään kurissa.
Tiedän tasan tarkkaan, etten tule välttymään itkuraivarikohtauksilta oman tyttöni osalta, enkä todellakaan osaa kasvattaa täydellistä lasta, mutta ei kai lapsen tarpeiden ennakoiminen niin kovin vaikeaa ole. Esimerkiksi kahvilaan menon voi suunnitella siten, että on vauvan nukkuma-aika tai muu rauhallinen vaihe. Turha kai sinne on mennä pitkän shoppailureissun päätteeksi lapsen kanssa jolla on vaipat täynnä, nälkä ja väsy.
No joo, loppu tuli hiukan purkauksenomaisesti, mutta en jaksa hioa ilmaisuani. Ymmärtäköön ken ymmärtää ja loput voivat vaikka imeä peukaloaan.
Itse ymmärrän paheksunnan välinpitämättömiä vanhempia kohtaan, jotka antavat villepetterin juosta jossain ahtaassa kahvilassa muista asiakkaista välittämättä miten sattuu. Kuitenkin on huomioitava se tosiasia, että suurin osa vanhemmista osaa asettaa lapsilleen edes kohtalaiset käyttäytymisvaatimukset ja vieläpä valvovat suurimman osan ajasta niiden toteutumista. On mielestäni epäreilua leimata joku niemisen pariskunta huonoiksi vanhemmiksi vain sen perusteella, että he sattuvat olemaan sangen välinpitämättömällä päällä työpäivänsä päätteeksi kaksi kertaa kolmesta viikottaisesta tapaamisesta yhteisessä rappukäytävässänne.
Nyt kun olen vauhtiin päässyt, keron vielä omasta suhtautumisestani lapsiin, se on nimittäin aikalailla kaksijakoinen. Ensinnäkin olen aina pitänyt aivan pienistä, siis joistain 1-3 vuotiaista lapsista, ne kun ovat niin koomisia ja hellyttäviä hahmoja. Olen kuitenkin pitänyt selkeän etäisyyden heihin, koska en kuitenkaan pohjimmiltani ole mikään hoivaajatyyppi tai edes kovin lapsirakas. Oman tyttären myötä olen alkanut ihailla myös pieniä vauvoja osin jo senkin vuoksi, koska ymmärrän, kuinka onnelliseksi mokoma sinappitykki saa vanhempansa vain pelkällä tuhinallaan ja olemassaolollaan. Lasten vilpittömyys, hellytävyys ja viattomuus ovat seikkoja, jotka saavat minut tuntemaan suuria tunteita näitä otuksia kohtaan, siitä osoituksena mm. Tsunami-ketjun lämpenemiseni.
Toisaalta en kuitenkaan ole kovin lapsirakas tyyppi. Sulatan oman lapseni oikut ja osaan jo niitä jonkun verran ennakoida ja käsitellä, mutta muiden meuhkaamista en siedä kovin pitkään. Tästä syystä osaan sympata myös lapsettomia jonkun verran ja ymmärrän heidän huolensa kahvitteluhetken häiriintymisestä, kun viereiseen pöytään istuu villepetterikaksvee vanhempineen. Toki en käyttäydy avoimen vihamielisesti yhtään lasta kohtaan ja pyrin ymmärtämään esim. tutun yksinhuoltajaäidin rajalliset resurssit kolmen mukulan kanssa, mutta silti en voi mitään sille, että toivon useimmiten vierailun pikaista päättymistä, jos vanhemmilla ei ole ajatustakaan pitää pygmejään kurissa.
Tiedän tasan tarkkaan, etten tule välttymään itkuraivarikohtauksilta oman tyttöni osalta, enkä todellakaan osaa kasvattaa täydellistä lasta, mutta ei kai lapsen tarpeiden ennakoiminen niin kovin vaikeaa ole. Esimerkiksi kahvilaan menon voi suunnitella siten, että on vauvan nukkuma-aika tai muu rauhallinen vaihe. Turha kai sinne on mennä pitkän shoppailureissun päätteeksi lapsen kanssa jolla on vaipat täynnä, nälkä ja väsy.
No joo, loppu tuli hiukan purkauksenomaisesti, mutta en jaksa hioa ilmaisuani. Ymmärtäköön ken ymmärtää ja loput voivat vaikka imeä peukaloaan.