Sinänsä tilanteessa ei ole hurraamista. Sota on tulossa ilmeisesti vääjäämättä, ehkä lyhyt, ehkä ei. Seurauksista ei tiedä kukaan: lännen luomat kansainväliset rakenteet ehkä kestävät kriisin suht. helposti, ehkä ei. Bush ja Blair näköjään vilpittömästi uskovat, että uhkapeli kannattaa. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku, mutta kai kysymys on rationaalisesta laskelmoinnista, että kansainvälinen mielipide ei osoittaudu merkitykselliseksi. Jos lukee brittiläisiä laatulehtiä, rupeaa ihmettelemään, säilyykö Blair edes pääministerinä, jos sota alkaa ilman YK:n suostumusta. Sinänsä ei "kansainvälinen mielipide" ole eettisenä asenteena juuri kunnioitettava, kun sitä virallisella tasolla johtavat Ranska, Venäjä ja Kiina ja kansalaisjärjestöjen tasolla suureksi osaksi atavistinen ja aggressiivinen amerikkalaisviha. Mutta niin tai näin, kysymys on tosiseikasta, jota ehkä olisi paljonkin syytä kunnioittaa. Vaikka sota olisikin erittäin lyhyt ja sen seuraukset Irakin kansoille hyvin positiiviset, voi sen hinta tulla sittenkin liian aivan kalliiksi - ja tämä vaikka lopputulos olisi paras mahdollinen, mistä ei ole mitään takeita. Outoa että tälläisiä riskejä otetaan ilman että kysymys olisi itsesäilytyksestä. Jotenkin tuntuu huonolta merkiltä, että näkökannat polarisoituvat äärimmäisyyksiin näin irrationaalisella tavalla.
Rationaalista olisi tarttua Ranskan ja Saksan suunnitelmaan, vahvistaa sitä entisestään ja esittää se uhkavaatimuksen muodossa Saddamille. Käytännössä sitä voisi aivan helposti käyttää lähtökohtana Saddamin kampeamiseen vallasta ja Irakin de facto -miehitykseen. Perusvirhe taisi olla jo syksyllä -90 tehty peri-amerikkalainen kiistan henkilökohtaistaminen ja Saddamin äärimmäinen demonisointi (sadistinen diktatuurihan on aivan normaali eikä erityisen demoninen asiaintila). Kylmästi valtionedun kannalta ajateltuna heikentynyt Saddamin diktatuuri oli erittäin hyvä lopputulos (paitsi ei irakilaisille): hyvä syy USA:n sotilaalliselle jalansijalle Lähi-Idässä ja arabiliittolaisten rivissä pysymiselle. Mutta kiistan personointi johti siihen, kuten dana77 ja vlad ovat kirjoittaneet, että Saddamin selviytyminen tulkittiin omalaatuisesti tappioksi USA:lle. (Eivätkä monet tahot ole sen suhteen säästelleet vahingoniloaan - tietty osa älylymystöstä ei tule ikinä välittämään mitä kannattaa, kunhan se vain on USA:n vastaista.) Jonkinlainen hyvä ohje olisi, että rakenteita ei tulisi muuttaa väkivalloin, ellei niin ole pakko tehdä itsesäilytyksen vuoksi. Mutta maltillisuuteen ja rationaalisuuteen tämä laji ei ole historiansa aikana koskaan kollektiivisesti pystynyt: ongelma taitaa olla enemmän biologisperäinen kuin Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta johtuva.
Rationaalista olisi tarttua Ranskan ja Saksan suunnitelmaan, vahvistaa sitä entisestään ja esittää se uhkavaatimuksen muodossa Saddamille. Käytännössä sitä voisi aivan helposti käyttää lähtökohtana Saddamin kampeamiseen vallasta ja Irakin de facto -miehitykseen. Perusvirhe taisi olla jo syksyllä -90 tehty peri-amerikkalainen kiistan henkilökohtaistaminen ja Saddamin äärimmäinen demonisointi (sadistinen diktatuurihan on aivan normaali eikä erityisen demoninen asiaintila). Kylmästi valtionedun kannalta ajateltuna heikentynyt Saddamin diktatuuri oli erittäin hyvä lopputulos (paitsi ei irakilaisille): hyvä syy USA:n sotilaalliselle jalansijalle Lähi-Idässä ja arabiliittolaisten rivissä pysymiselle. Mutta kiistan personointi johti siihen, kuten dana77 ja vlad ovat kirjoittaneet, että Saddamin selviytyminen tulkittiin omalaatuisesti tappioksi USA:lle. (Eivätkä monet tahot ole sen suhteen säästelleet vahingoniloaan - tietty osa älylymystöstä ei tule ikinä välittämään mitä kannattaa, kunhan se vain on USA:n vastaista.) Jonkinlainen hyvä ohje olisi, että rakenteita ei tulisi muuttaa väkivalloin, ellei niin ole pakko tehdä itsesäilytyksen vuoksi. Mutta maltillisuuteen ja rationaalisuuteen tämä laji ei ole historiansa aikana koskaan kollektiivisesti pystynyt: ongelma taitaa olla enemmän biologisperäinen kuin Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistuksesta johtuva.