Tää on hyvä bändi. Vasta aloin Punamustaa indoktrinoimaan, ja aloitin ekasta levystä joka ehkä edelleenkin on se paras.
Kesällä 2018 tämä oli ihan jatkuvassa soitossa. Sittemmin on ollut vähän vähemmässä soitossa, mutta viime päivinä on tullut taas kuunneltua tätäkin useampaan kertaan.
The Sound Of Silence on kyllä mahtava. Ärsytti ja paljon, kun sitä Disturbedin versiota soitettiin ja hehkutettiin joka puolella. Siinä ei ollut oikeastaan mitään uutta ja samalla siitä puuttui kaikki se, mikä alkuperäisessä viehättää.
Suosittelen.Mä en tunne heiltä kuin tämän yhden kappaleen. Voisin kyllä ehkä jossain kohtaa tutustua heidän tuotantoon laajemminkin.
Mikä siinä By The Wayssa on niin erikoista? En ymmärrä. Onhan se hyvä levy, mutta Blood Sugar on vallankumouksellinen levy. Siinä on ero. Sama kuin joku väittäisi että For Those About To Rock on parempi kuin Let There Be Rock. Jotain voi tehdä ensimmäisen kerran vain kerran, muu on toistoa, kopiointia tai apinointia.
Tästä tulemme olemaan ikuisesti eri mieltä, mutta minusta on hienoa miten analyyttisesti olet osannut perustella väärän mielipiteesi. Olet oikeasti sitä mieltä, ja kunnioitan sitä.Eiväthän Blood Sugar Sex Magik ja By The Way ole ollenkaan samanlaisia levyjä. Ensimmäinen on Peppersin funk-punk-metallin huipentuma ja sellaisenaan tietysti loistava, mutta ei se enää nykyisellään ole kovin vallankumouksellinen. Surullista sanoa, mutta aika on vähän ajanut sen ohi, niin hyvä, tärkeä ja rakas levy kuin onkin. Blood Sugar Sex Magik oli kuitenkin vahvasti aikansa tuote. Enimmäkseen onneksi hyvässä.
Sen sijaan By The Way on täysin ajaton ja vallankumouksellinen nimenomaan bändin itsensä historiassa. Sillä Peppers (lue: John Frusciante) keksi itsensä uudestaan. Siitä esimakua saatiin Californicationilla, mutta se jäi vielä vähän puolitiehen. By The Waylla homma saavutti huippunsa. Peppers säilytti osittain nuo vanhat piirteensä, mutta mukaan tuli paljon 60-luvun kaikuja ja lauluharmonioita, kaunista melankoliaa ja sellaista lennokasta kevyttä kitaravetoisuutta aiemman basso-rummut-komppi-tamppaamisen sijaan. By The Waysta ei pysty tietämättä päättelemään, milloin se on tehty, koska se on ajaton. Se kuulostaa aina tuoreelta, ja se on Peppersin levyistä se, joka kestää aikaa kaikkein parhaiten.
Tämä siinä on niin erikoista. Autiolle saarelle ehdottomasti mukaan.
Eikös sun kommentti oo pelkkäi mielipide, nummenkallio sen sijaan perustelee sekä musiikin terminologian että kestävyyden kautta ajatuksensa hyvinkin selkeästi ja hienosti.Tästä tulemme olemaan ikuisesti eri mieltä, mutta minusta on hienoa miten analyyttisesti olet osannut perustella väärän mielipiteesi. Olet oikeasti sitä mieltä, ja kunnioitan sitä.
Minä olen sitä mieltä, että AC/DC:n paras levy on Let There Be Rock. Motörheadin paras studiolevy on Bomber. Metallican paras on Load. Black Sabbathin paras on eka, ne ei koskaan kyenneet ylittämään sitä. Eikä kyennyt kukaan muukaan sillä tyylillä. Alice Cooperin paras on Billion Dollar Babies. Red Hot Chili Peppersin paras on Blood Sugar Sex Magik. Beatlesin paras on Abbey Road.
Nummenkallio kirjoittaa äärimmäisen hyvin, en halua hänen kirjoitukseltansa ottaa mitään pois.Eikös sun kommentti oo pelkkäi mielipide, nummenkallio sen sijaan perustelee sekä musiikin terminologian että kestävyyden kautta ajatuksensa hyvinkin selkeästi ja hienosti.
Tästä tulemme olemaan ikuisesti eri mieltä, mutta minusta on hienoa miten analyyttisesti olet osannut perustella väärän mielipiteesi. Olet oikeasti sitä mieltä, ja kunnioitan sitä.
Minä olen sitä mieltä, että AC/DC:n paras levy on Let There Be Rock. Motörheadin paras studiolevy on Bomber. Metallican paras on Load. Black Sabbathin paras on eka, ne ei koskaan kyenneet ylittämään sitä. Eikä kyennyt kukaan muukaan sillä tyylillä. Alice Cooperin paras on Billion Dollar Babies. Red Hot Chili Peppersin paras on Blood Sugar Sex Magik. Beatlesin paras on Abbey Road.
Nummenkallio kirjoittaa äärimmäisen hyvin, en halua hänen kirjoitukseltansa ottaa mitään pois.
Muistan kesän 92. Se oli ensimmäinen kesä, kun sain ajaa autoa. Mulla oli ukkivainaan vanha Datsun Sunny -80 ja stereoissa Blood Sugar Sex Magik. Koko kesän. Ehkä tämä vaikuttaa mielipiteeseeni. Ehkä By The Way on sittenkin parempi. Ehkä en välitä vittujakaan. Ehkä kuuntelen mieluummin Stoogesia ja haistatan vitut koko pippureilla.
Mulla muuten silloin kesällä 92 soi autostereoissa Blood Sugarin lisäksi eniten Kissin Dynasty ja Unmasked. Älä kysy miksi. Silloin tuntui siltä.
Mulla oli autokasetteina ZZ Topin Recycler ja Peer Gynttiä.Hyviä levyjä, eihän noita nyt tarvitse anteeksi pyydellä! Itse valmistauduin ajokorttiin ja autoiluun tekemällä sellaisia rauhallisempia kasetteja, joissa oli jotain rauhallisempia biisejä Faith No Moren Easyn tyyliin. Ajattelin, että ne saisivat ajamaan rauhallisemmin. Nyt tuolle huutonaurua. Eihän niitä nyt jaksanut kuunnella.
Smashing Pumpkins oli se, joka sai nuoren nummenkallion kaahaamaan ja vähän mokailemaankin. Hyvä ettei kerran mennyt niskat nurin.
Mulla oli autokasetteina ZZ Topin Recycler ja Peer Gynttiä.
Smashing Pumpkins on mulle aika nolla. Vähän kuin Englannissa joku The Verve tai suomessa Mamba. Ei vaan oikein osata.
Jännä että joku muistaa vielä Paul Simonin.