Tää on Nightwish-kitaristin ilmeisesti piloillaan perustama sivuprojekti, josta versoi ihan oikea bändi. On kyllä kaikki lajityypin kliseet otettu sujuvasti haltuun, ja niitä syleillään ihanan häpeämättömästi. Laulaja on saatanan kova, voittaa nämä Journeyn ja Def Leppardin inisijät ihan kuus-nolla.Bon Jovi kuunneltu, nyt vuorossa paholaisherran suosittelema Brother Firetribe. Eka biisi pyörimään ja... oolrait, on tämä kyllä hyvää musaa. Hieno aloitus kappaleella. Kuuntelen loppuun ja pistän toisen Firetribe-teoksen soimaan. Hieman erilaiselta kuulostavaa kikkeliheviä, mikäli tämä tosiaan on sitä. No, mukavaa päästä laajentamaan makuaan ja tietämystään.
Kuunneltu, sitten tämä toinen... kyseessä ilmeisesti hidastempoinen balladi. Kyllähän tätä kuuntelee mielellään. Saatan tutustua tarkemminkin tähän, ihan mielenkiintoista perehtyä suomalaistuottoiseen kikkeliheviin.
Suomessa kun on aika paljon näitä vanhakantaisen hevityyppisen musiikin laulajia, niin aattelin jakaa mitalit. Kultaa saa Hietalan Marko, se Kuopion heebo on ihan omassa luokassaan. Hopeaa annan Salmirinteen Keijolle. Edelläkävijä, Kuusamon kultakurkku. Tää Veli Paloheimo -yhtyeen Pekka Ansio Heino saa pronssin. Tässä Hietalaa, miestä joka melkein pääsi Dickinsonin tilalle Maideniin:
Siellä on kuulemma ollu viiden viimeisen demon joukossa ”joku pohjoismaalainen, joka vetää kuin Dio parhaina päivinään”. Kuka muu se voisi olla?Hietala on kyllä kova, mutta ehkä ikäaspektin vuoksi mulle Antony Parviainen on menny ohi. Harmittaa kyllä suuresti kun Tarot loppui Pecun kuolemaan. Hietalan soololevykin ollu kovassa kuuntelussa. Ja Dion aikainen Sapattivuosi-levy myös täyttä timanttia.
Mutta ei Hietala melkein päässy Dickinsonin tilalle, kuten miehen haastatteluista on käyny ilmi. Ääninäytteen lähetti, mutta siinä se. Olis ollu siistiä kun brittihevin suuruuden keulilla olis ollu Tervon oma poika. Oliskohan Iron Maiden laulanu sotateemojen sijaan scifistä?
Ehkä se oli Jorn Lande. Hyvä ettei Hietala päässyt pestiin, olis jääny varmaan Suffer Our Pleasures tekemättä.Siellä on kuulemma ollu viiden viimeisen demon joukossa ”joku pohjoismaalainen, joka vetää kuin Dio parhaina päivinään”. Kuka muu se voisi olla?
Joskus se onnistuukin. AC/DC onnistui. Bon Scottiahan oli täysin mahdotonta korvata samantyylisellä solistilla, ja Youngit onneksi ymmärsivät tämän. Siksi Stevie Wright, Angry Anderson tai John Swan eivät saaneet pestiä. Sen sijaan autoverstaallaan työskennellyt maanläheinen entinen rocklaulaja Newcastlesta pääsi bändiin. Se oli juuri niin epätodennäköinen veto, että sen oli pakko toimia.Ehkä se oli Jorn Lande. Hyvä ettei Hietala päässyt pestiin, olis jääny varmaan Suffer Our Pleasures tekemättä.
Menee muuten aika usein pieleen nämä laulajanvaihdokset bändeillä kun tilalle otetaan ihan erilainen laulaja. Esimerkkinä Maiden ja Nightwish. Judas Priestissa pidin Ripper Owensista, mutta minkäs sille voi jos Halford sanoo tulevansa takaisin. Myös Iced Earthissa Ripper oli mies paikallaan ja The Glorious Burden on mun mielestä yhtyeen paras levy.
Totta, poikkeus taitaa vahvistaa säännön. Toisaalta onhan Dickinsonkin vasta toinen (levyttävä) laulaja Maidenille. Ja Gillan Purplelle. Näissä edeltäjät eivät toki oo yhtä legendaarisia.Joskus se onnistuukin. AC/DC onnistui. Bon Scottiahan oli täysin mahdotonta korvata samantyylisellä solistilla, ja Youngit onneksi ymmärsivät tämän. Siksi Stevie Wright, Angry Anderson tai John Swan eivät saaneet pestiä. Sen sijaan autoverstaallaan työskennellyt maanläheinen entinen rocklaulaja Newcastlesta pääsi bändiin. Se oli juuri niin epätodennäköinen veto, että sen oli pakko toimia.
Myös Iced Earthissa Ripper oli mies paikallaan ja The Glorious Burden on mun mielestä yhtyeen paras levy.
Joo, Framing Armageddonia ei oo oikein jaksanu, vois kokeilla pitkästä aikaa pyöräyttää. Onhan Barlow hyvä laulaja, mutta Ripper on vain niin liekeissä Glorious Burdenilla, että vie selvän voiton. Uuden laulajan levyjä en oo oikein ottanu haltuun.Näin on näreet. Ripperin laulusuoritukset Declaration Day'ssa ja The Devil To Pay'ssä ovat mielestäni yhdet hienoimmista ikinä missään. Se toinen Ripperin Iced Earth-albumi Framing Armageddon oli ylipitkässä mitassaan aika puuduttava tuotos, mutta oli sielläkin pari timanttista viisua joukossa. Matt Barlow kuulostaa Ripperin rinnalla aika joutavanpäiväiseltä jollottajalta, eivätkä ne levytkään ole koskaan ihmemmin kolahtaneet.
Dickinsonissa Maiden sai kyllä jackpotin. Pätevä bändi nousi ihan uudelle tasolle. Ei mitään sinällään Di’ Annoa vastaan, mutta ei sen jätkän kanssa olisi päässeet miljoonamyynteihin.Totta, poikkeus taitaa vahvistaa säännön. Toisaalta onhan Dickinsonkin vasta toinen (levyttävä) laulaja Maidenille. Ja Gillan Purplelle. Näissä edeltäjät eivät toki oo yhtä legendaarisia.
Tässä yksi suurimpia biisisuosikeita. Aivan mahtava hyvän fiiliksen ralli.
Jännä että joku muistaa vielä Paul Simonin. Kun mie olin pieni poika 70-luvulla, niin mutsilla oli kourallinen levyjä. Siellä oli Elviksen kokoelma, Beatlesin Revolver, Stonesin Aftermath, Moody Bluesin Seventh Sojourn, Tapani Kansan Kesän lapsi (!?), Piirpaukkeen eka (vittu sitä Hasse Wallin sooloa Konevitsan kirkonkelloissa!), Demis Roussoksen Greatest Hits ja Simon & Garfunkelin kokoelma. Siinä oli monta hyvää. Lemppareitani oli Sound of Silence ja The Boxer. Niitä mie istuin kuusivuotiaana kuuntelemassa stereoiden ääressä, jos ilma oli liian huono pelata ulkona.
Kesällä 2018 tämä oli ihan jatkuvassa soitossa. Sittemmin on ollut vähän vähemmässä soitossa, mutta viime päivinä on tullut taas kuunneltua tätäkin useampaan kertaan.
The Sound Of Silence on kyllä mahtava. Ärsytti ja paljon, kun sitä Disturbedin versiota soitettiin ja hehkutettiin joka puolella. Siinä ei ollut oikeastaan mitään uutta ja samalla siitä puuttui kaikki se, mikä alkuperäisessä viehättää.
Suosittelen.Mä en tunne heiltä kuin tämän yhden kappaleen. Voisin kyllä ehkä jossain kohtaa tutustua heidän tuotantoon laajemminkin.
Mikä siinä By The Wayssa on niin erikoista? En ymmärrä. Onhan se hyvä levy, mutta Blood Sugar on vallankumouksellinen levy. Siinä on ero. Sama kuin joku väittäisi että For Those About To Rock on parempi kuin Let There Be Rock. Jotain voi tehdä ensimmäisen kerran vain kerran, muu on toistoa, kopiointia tai apinointia.
Tästä tulemme olemaan ikuisesti eri mieltä, mutta minusta on hienoa miten analyyttisesti olet osannut perustella väärän mielipiteesi. Olet oikeasti sitä mieltä, ja kunnioitan sitä.Eiväthän Blood Sugar Sex Magik ja By The Way ole ollenkaan samanlaisia levyjä. Ensimmäinen on Peppersin funk-punk-metallin huipentuma ja sellaisenaan tietysti loistava, mutta ei se enää nykyisellään ole kovin vallankumouksellinen. Surullista sanoa, mutta aika on vähän ajanut sen ohi, niin hyvä, tärkeä ja rakas levy kuin onkin. Blood Sugar Sex Magik oli kuitenkin vahvasti aikansa tuote. Enimmäkseen onneksi hyvässä.
Sen sijaan By The Way on täysin ajaton ja vallankumouksellinen nimenomaan bändin itsensä historiassa. Sillä Peppers (lue: John Frusciante) keksi itsensä uudestaan. Siitä esimakua saatiin Californicationilla, mutta se jäi vielä vähän puolitiehen. By The Waylla homma saavutti huippunsa. Peppers säilytti osittain nuo vanhat piirteensä, mutta mukaan tuli paljon 60-luvun kaikuja ja lauluharmonioita, kaunista melankoliaa ja sellaista lennokasta kevyttä kitaravetoisuutta aiemman basso-rummut-komppi-tamppaamisen sijaan. By The Waysta ei pysty tietämättä päättelemään, milloin se on tehty, koska se on ajaton. Se kuulostaa aina tuoreelta, ja se on Peppersin levyistä se, joka kestää aikaa kaikkein parhaiten.
Tämä siinä on niin erikoista. Autiolle saarelle ehdottomasti mukaan.
Eikös sun kommentti oo pelkkäi mielipide, nummenkallio sen sijaan perustelee sekä musiikin terminologian että kestävyyden kautta ajatuksensa hyvinkin selkeästi ja hienosti.Tästä tulemme olemaan ikuisesti eri mieltä, mutta minusta on hienoa miten analyyttisesti olet osannut perustella väärän mielipiteesi. Olet oikeasti sitä mieltä, ja kunnioitan sitä.
Minä olen sitä mieltä, että AC/DC:n paras levy on Let There Be Rock. Motörheadin paras studiolevy on Bomber. Metallican paras on Load. Black Sabbathin paras on eka, ne ei koskaan kyenneet ylittämään sitä. Eikä kyennyt kukaan muukaan sillä tyylillä. Alice Cooperin paras on Billion Dollar Babies. Red Hot Chili Peppersin paras on Blood Sugar Sex Magik. Beatlesin paras on Abbey Road.
Nummenkallio kirjoittaa äärimmäisen hyvin, en halua hänen kirjoitukseltansa ottaa mitään pois.Eikös sun kommentti oo pelkkäi mielipide, nummenkallio sen sijaan perustelee sekä musiikin terminologian että kestävyyden kautta ajatuksensa hyvinkin selkeästi ja hienosti.
Tästä tulemme olemaan ikuisesti eri mieltä, mutta minusta on hienoa miten analyyttisesti olet osannut perustella väärän mielipiteesi. Olet oikeasti sitä mieltä, ja kunnioitan sitä.
Minä olen sitä mieltä, että AC/DC:n paras levy on Let There Be Rock. Motörheadin paras studiolevy on Bomber. Metallican paras on Load. Black Sabbathin paras on eka, ne ei koskaan kyenneet ylittämään sitä. Eikä kyennyt kukaan muukaan sillä tyylillä. Alice Cooperin paras on Billion Dollar Babies. Red Hot Chili Peppersin paras on Blood Sugar Sex Magik. Beatlesin paras on Abbey Road.
Nummenkallio kirjoittaa äärimmäisen hyvin, en halua hänen kirjoitukseltansa ottaa mitään pois.
Muistan kesän 92. Se oli ensimmäinen kesä, kun sain ajaa autoa. Mulla oli ukkivainaan vanha Datsun Sunny -80 ja stereoissa Blood Sugar Sex Magik. Koko kesän. Ehkä tämä vaikuttaa mielipiteeseeni. Ehkä By The Way on sittenkin parempi. Ehkä en välitä vittujakaan. Ehkä kuuntelen mieluummin Stoogesia ja haistatan vitut koko pippureilla.