Kuudes arvokisafinaalin tappio putkeen - miksi Suomi häviää kultamitalit?

[tinkezione]

Voittamiseen tottuneet pelaajat, henkinen kantti ja materiaali lisättynä niillä henkilöillä, jotka seisovat pelaajien selän takana, ja osaavat antaa sopivasti neuvoja. Valmentajat, kun osaavat käsitellä sitä kulloistakin porukkaansa, niin kuin esim. Kanadan valmentaja Murraylla tunttu olevan mm-kisojen suhteen ainakin homma hyvin hanskassa.

Nhl.comista saa muun muassa lukea sellaisia kanadalaislausuntoja joukkueen sisältä, että Nashin karatessa läpiajoon ratkaisumaalia tehdessään "he carried the spirits of 31 million Canadians", joten ehkäpä tuolla kanadalaisella jääkiekkoylpeydelläkin on nykypäivänä taas jonkinmoinen merkitys. Nuoremmat tähdet tuntuvat ylipäätään arvostavan MM-kilpailuja enemmän kuin mitä vanhat starat aikanaan. Niin se aika menee, ja mitä enemmän eurooppalaisetkin turnaukset nauttivat arvostusta kanadalaisten silmissä, sen vaikeampi heitä on nykypäivänä täälläkään voittaa, vaikka Mertarantakin jaksaa vuodesta toiseen höpötellä rapakontakaisten joukkueiden pelityyleistä. Nykyaikainen kanadalaistähti on taidoiltaan ja ominaisuuksiltaan yhtä valmis leveään kaukaloon kuin mitä kapealle normaalityömaalleenkin. Mainittakoon, että Murrayn saldo viimeisestä kahdeksastatoista (18) MM-ottelusta on käsittääkseni 17-1. Sekä tietysti nyt kolme mestaruutta ei niin kovin monen vuoden sisään.

 

[tinkezione]

Ja lisätään tähän vielä se, että meillä Suomessa on tapana uutisoida vain huonoja asioita ja löytää jokaisesta asiasta negatiiviset puolet. Alitajuisesta virheiden pelostako se Leijonien surkea esitys finaalin alkumetreillä kuitenkin johtuu?

 

[johnnywee]

Nämä ovat vaikeita kysymyksiä. Nyt jo tilastot finaalipeleistä ovat murskaavia, mutteivät siltikään selity ainoastaan henkisen puolen huonoudella. Ollaanhan me kuitenkin voitettu se yksi. Miten se sitten on mahdollista? Vai onko voittamisen pelko lähtenyt liikkelle vasta sen jälkeen?

Voidaan kai kuitenkin sanoa, että vasta 1990-luvulla Suomen materiaali ylipäätään on ollut kilpailukykyinen suurmaita vastaan. Eli kun materiaali oli tarpeeksi vahva, otimme voiton suhteellisen selvin numeroin. Vuoden 1995 jälkeen ollaan eletty kiekkohuumaa ja seuraavaa mestaruutta on odoteltu kuin kuuta nousevaa. Sitä ei kuitenkaan olet tullut.

Asia jonka suomalaiset usein unohtavat on se, että kentällä on aina se toinenkin joukkue joka haluaa varmasti yhtä paljon sitä voittoa. Meille vain asetetaan ne sinivalkoiset lasit silmille jo synnytyslaitoksella, emmekä kykene näkemään muita joukkueita kovaa taistelevana joukkona, vaan harmaana massana, joilla käy silmitön munkki.

Onhan tosiasia kuitenkin se, että parempi voittaa aina. Oikeudenmukaista tai ei.

 

[Pula-ajan Tretjak]

Ja lisätään tähän vielä se, että meillä Suomessa on tapana uutisoida vain huonoja asioita ja löytää jokaisesta asiasta negatiiviset puolet. Alitajuisesta virheiden pelostako se Leijonien surkea esitys finaalin alkumetreillä kuitenkin johtuu?

Hyvä huomio. Meidän kiekkomedia on ottanut Sihvosen johdolla askeleen siihen suuntaan, että kritisoidaan kaikesta kaikkia. Yksittäisiä valon pilkahduksiakin toki löytyy. P-Amerikkalaista urheilujournalismia leimaa pyrky etsiä ne sankaritarinat seasta ja ehkäpä se ajaa heitä yrittämään sitten urotekoja, päästäkseen näihin. Suomessa pääsee otsikoihin tietysti loistavilla suorituksilla, mutta keskinkertainen tai vain hyvä suoritus otsikoidaan yleensä "kaikki ei ole kohdallaan".

Suomi on mielestäni pärjännyt erittäin hyvin vaikka taas kävi näin. Ei sille vain voi mitään, jos toiset on parempia. Ollaan pelattu huikeitakin finaaleja alusta loppuun, mutta sitten ollaan kompastuttu milloin mihinkin. Suurimmaksi syyksi laitan kuitenkin vastustajat, jotka lyövät suomalaisten tavoin mahdollisimman paljon kapuloita rattaisiin toisille.

Harmittaa toki, että niin lähellä, mutta niin kaukana. En näe, että suomi koskaan yksivaltiaaksi lätkän saralla pääsee, mutta yksittäinen voitto odottaa katsojaansa. Kyllä sekin vielä tulee ja siihen asti meidän pitää vain jatkaa taistelua (sohvaperunan tietysti odottelua).

 

[PJx]

Tuntien tälläisten otteluiden arvaamattomuuden ja marginaalien mitättömyyden on jotenkin outoa että näin on käynyt. No, ehkä vaatii vielä useamman loppuottelun ennen kuin keskustelu saa ratkaisun. Suostuivatkohan vahvimmat änkyrät ihmettelemään vaikka 1-1-12 sarjaa, missä menee raja? Useamman kerran ollaan pelattu turnauksen parasta kiekkoa (esim. Torinossa) hyytyäksemme korkeintaan keskinkertaiseen suoritukseen loppuottelussa.

Eli kaksi kysymystä: ollaanko saatu tyydyttävästi joukkueen potentiaali esiin loppuotteluissa (verrattuna vaikka välieriin ja neljännesfinaaleihin) ja onko täysin ymmärrettävää, ettei yhdeksästä ratkaisuottelusta ole herunut kuin yksi voitto? Minusta useita voittoja saaneet Tsekki ja Ruotsi eivät noin keskimäärin ole olleet kovin radikaalisti Suomea edellä vaikkapa materiaalissaan tai pelitaktiikassaan. Mutta, edelleen, jos vastaa näihin kysymyksiin myöntävästi niin sittenhän ei ole mitään ongelmaa. Suomi on aina, joka kerta, pelannut tasonsa mukaisesti, ja se taso on, suht. eksaktisti, usein tipahtanut selkeästi paremmaksi kuin kolmonen mutta kirkkaasti huonommaksi kuin ykkönen. Kai sellaista voi sattua.

Nyt lähestyt ongelman ydintä. Tilastot herättävät kysymyksiä. Varsinaisia päätelmiä niistä on kuitenkin äärimmäisen vaarallista tehdä, jollei tunne taustalla vaikuttavia mekanismeja. Yksi esimerkki tästä on (ainakin takavuosina) jäätelönsyönnin ja hukkumiskuolemien vahva korrelaatio. Siksi tässä on syytä keskittyä siihen mitä numeroiden takaa löytyy, ei niinkään numeroihin.

Urheilussa puhutaan aina pienistä marginaaleista ja Jortikka sanoi studiossa siihen tyyliin, että urheilu opettaa äärimmäiseen rehellisyyteen. Taustalla näissä väitteissä on, että keskinkertaisuuden ja huipun välinen marginaali on pieni kaikissa urheilulajeissa. Jonkun malkinen ja viuhkoloiden absoluuttiset tasoerot ovat varsin pienet, mutta ne näkyvät dramaattisesti kentällä. Asiaa voisi verrata siihen, että 100m juoksussa 10.20 on aivan sairaan kova tulos. Hyvin harvalla on mitään mahdollisuuksia sekuntia huonompaan tulokseen. Sillä saattaa päästä Olympialaistenkin finaaliin. 10.20 juoksijalla ei kuitenkaan ole tärkeissä kisoissa juuri saumaa 9.90 juoksijaa vastaan, ellei kaverille satu huono päivä. Siinä ei merkitse yritysten määrä eikä kokemus. Urheilussa ei tarvita suuria marginaaleja siihen, että tulos olisi ilman epäonnistumisia päivän selvä.

Toki eräissä lajeissa sattumallakin on merkitystä, mutta kiekossakin päivän kunto ratkaisee, ellei marginaalit siinä ole hyvin pienet (silloin menee arpomiseksi). Finaalipeleihin joukkueet osaavat latautua toiseen malliin kuin vähempiarvoisiin peleihin. Se vähentää yllätysmahdollisuutta, sillä on aika epätodennäköistä, että joukkueet pelaisivat paljoa alle oman tasonsa. Siksi altavastaajan ”etu” hupenee finaaleissa, ellei suosikkia pystytä horjuttamaan heti alusta asti. Varsinaisesti ”takamatkalta” finaaliin on oleellisesti helpompi päästä (osa kaverin ajatuksista finaalissa) kuin voittaa se.

Toisaalta voi asiaa lähestyä niinkin, että pieni suorituskyvyn notkahdus välierin jälkeen johtaa vääjäämättä tappioon, sillä marginaali ”varman” voiton ja tappion välillä on pieni. Kuinka usein Suomen suorituskyky on notkahtanut ilman ilmeistä syytä? Sunnuntaina notkahti, mutta aika usein joukkue on kaatunut hienon taistelun jälkeen. Jos Suomi on pystynyt säilyttämään tasonsa ja hävinnyt pelin, niin onko Suomi ollut hyvä sytyttämään vastustajat? Tällaisiin kysymyksiin tilastot eivät anna vastauksia.

 

[Zednik]

Harmittaa toki, että niin lähellä, mutta niin kaukana. En näe, että suomi koskaan yksivaltiaaksi lätkän saralla pääsee, mutta yksittäinen voitto odottaa katsojaansa. Kyllä sekin vielä tulee ja siihen asti meidän pitää vain jatkaa taistelua (sohvaperunan tietysti odottelua).

Totta ja itte oon laittanu merkille et sillo ku halutaan näitä yksittäisiä voittoja ni sillo siel joukkuees pitää olla tosiaan ne johtaja pelaajat jotka näyttää esimerkillään joka jätkälle et täs on mahdollisuuksia vaikka mihi. MM-99 meillä oli joukkuees Teemu,Saku tais olla Lehtinenki,Timonen ja muut Kipperit. Sillo musta mm. Teemu ja Saku jälleen kerran tähtipelaajina johdatti meidät niinki pitkälle ennen ku Hlavac rankas. MM 2001 Sami Kapanen pisti meidät välieriin kahella uunilla USA:ta vastaan välieris ja ei kaukana ollu sielläkään voitto. Me vaa tarvitaa ne meidän edelleen hieman vanhentuneet super tähtemme siihen et me saadaan se yksittäinen voitto, toki ei ollu nyt kaukana vaikka tosi starat Suomelta puuttuivat. Taistelu jatkuu ja uskon et tästä se paljon puhuttu ja parjattu "voittamisen kulttuuri" lähtis nyt jotenkin nousuun.

 

[jkew]

Näissä kisoissa täytyy muistaa että Kanada tuli kaavion toiselta puolelta finaaliin kohtaamatta kertaakaan Suomea. Eli voihan vain olla että Kanada oli näissä kisoissa selkeästi muita maita parempi, sehän ei hävinnyt otteluakaan kisoissa. Venäjä kohdattiin kerran ja hävittiin vain maalilla ennen välierää. Eli se mittari oli selvillä ennen finaalia. Muista kisoista ei muistikuvaa sitten olekkaan tähän hätään.

 

[Prof. Puck]

Vaikka Panzerfaustin kanssa olenkin pitkälle samoilla linjoilla materiaalierosta vastustajien hyväksi, niin mielestäni on kuitenkin ihan relevanttia miettiä, kuinka hyvin Suomi on pelannut kaikissa näissä hävityissä loppuotteluissa verrattuna siihen tasoon, mitä Suomen joukkue kulloisessakin turnauksessa puolivälierissä ja välierissä esitti?

Jos tähän joutuu vastaamaan, että kyllä: Suomi on loppuotteluissa pelannut selkeästi useammin alle oman tasonsa verrattuna kyseisten turnauksien muihin em. kuolemanotteluihin (niissäkin vastustajien materiaali on yleensä keskimäärin vastustajilla ollut parempi), niin silloin on mielestäni täysin perusteltua nostaa esille kysymys "häviämisen pelosta" (ja juurikin näin päin, verrattuna yleensä esitettyyn voittamisen pelkoon). Olipa se kuinka keittiöpsykologiaa tahansa. Mutta; minä en ole oikea henkilö vastaamaan tähän kysymykseen, kun en yksittäisten turnausten pelejä Suomen osalta niin hyvin muista...

Käytännön esimerkki: Minä otin kuokkaan kummisedältäni (joka valmensi mua)tenniksessä joka ikinen kerta tosissaan pelatessamme kaksikymppiseksi saakka, vaikka olin jo 15 vuotiaasta lähtien pelaajana teknisesti ja fyysisesti samalla tasolla, ja loppua kohti jo selvästi parempi. Viiden vuoden "viadolorosa" päättyi, kun vihdoin tajusin lakata pelkäämästä voittoa ja kunnioittamasta liikaa kummisedän auktoriteettia. Toki yksilöurheilu on yksilöurheilua ja joukkueurheilu joukkueurheilua. Samoin kilpatason ja ammattilaistason välillä on valtava kuilu. Mutta siitä huolimatta olen sitä mieltä, että on aikamoista puusilmäisyyttä myöskään kieltää urheilun "psykologista" puolta, varsinkin mitä voittamiseen tulee. Ehkäpä myös Suomen joukkueessa on muutama pelaaja, joilla jyskyttää ratkaisevalla hetkellä takaraivossa, että vastustajalla on riveissä ricknasheja tai joesakiceja... Ei niitä monta kaveria tarvi omassa joukkueessa olla jotka noin ajattelevat, kun homma yleensä menee päin persettä.

 

[Panzerfaust]

Jos tähän joutuu vastaamaan, että kyllä: Suomi on loppuotteluissa pelannut selkeästi useammin alle oman tasonsa verrattuna kyseisten turnauksien muihin em. kuolemanotteluihin (niissäkin vastustajien materiaali on yleensä keskimäärin vastustajilla ollut parempi)

Mutta usein finaalissa on ollut vieläkin kovempi vastus kuin se välieräjengi. Ja sitä vielä kovempaa vastusta ei olla useinkaan ennen turnauksessa kohdattu, joten on perusteltua miettiä saako liian hyvä vastustaja pelaaman Suomen alle "oman" tasonsa viimeistään finaalissa, koska sinne nyt yleensä selviää se turnauksen ykkösjengi. Jos esim. häviää jatkuvasti aloituksia, kuten Torinofinaalissa, niin paha siinä on pelata samanlaista "omaa peliä" kuin ryssiä vastaan välierissä. Paineet ovat molemmilla osapuolilla finaalissa suuremmat, mutta silti paremmalla pelaajamateriaalilla on enemmän varaa puristaa mailaa, pelätä ja tehdä virheitä kuin huonommalla pelaajamateriaalilla.

"Oma pelin pelaaminen" on siinä mielessä myytti, koska sen onnistumiseen vaikuttaa aina vastustajan pelaajien taso (sekä tietysti vastustajan pelisysteemin taso).

 

[PJx]

Vaikka Panzerfaustin kanssa olenkin pitkälle samoilla linjoilla materiaalierosta vastustajien hyväksi, niin mielestäni on kuitenkin ihan relevanttia miettiä, kuinka hyvin Suomi on pelannut kaikissa näissä hävityissä loppuotteluissa verrattuna siihen tasoon, mitä Suomen joukkue kulloisessakin turnauksessa puolivälierissä ja välierissä esitti?

Tämän objektiivinen arvioiminen on ainakin minulle lähes mahdotonta. Vanha totuus on, että joukkue pelaa niin hyvin kuin vastustaja antaa sen pelata. Kuvaava esimerkki tästä on, että tavan takaa yliarvioin Venäjän pelin tason, luultavasti siksi, että se on parhaimmillaan niin näyttävää. Joskus on vaikea tietää, johtuuko tietyt asiat oman joukkueen hyvyydestä/huonoudesta vai vastustahan huonoudesta/hyvyydestä.

 

[Leon]

Kyllä se tahdon ja taidon ero kulminoitui n. minuutti ennen 2007 finaalin loppusummeria, kun Saravo aivan varmasti tahtoi ja yritti kaikkensa Nashin pysäyttämiseksi, mutta kun ei vain yksinkertaisesti pystynyt siihen. Suomessa jostain syystä on tehty tuosta tahto- ja tunnetilasta joku keppihevonen ja viisasten kivi, millä ratsastetaan loppuun asti ja ummistetaan silmät todellisuudelta. En halua väheksyä henkisen valmennuksen merkitystä, mutta se on vain osa joukkueurheilua (ja toki yksilö- myös).

 

[Gags]

Kyllä se tahdon ja taidon ero kulminoitui n. minuutti ennen 2007 finaalin loppusummeria, kun Saravo aivan varmasti tahtoi ja yritti kaikkensa Nashin pysäyttämiseksi, mutta kun ei vain yksinkertaisesti pystynyt siihen. Suomessa jostain syystä on tehty tuosta tahto- ja tunnetilasta joku keppihevonen ja viisasten kivi, millä ratsastetaan loppuun asti ja ummistetaan silmät todellisuudelta.

Itse olen juuri näitä keppihevostelijoita, joten ei ihme että olen hiukan eri mieltä asiasta. Olen ehdottomasti samaa mieltä kanssasi siitä, että Saravo yritti kaikkensa Nashin kanssa ja Saravon niskaan on turha kaataa yhtään mitään. Mutta toisaalta en usko että Nashin kampeaminen/pysäyttäminen tilanteessa olisi Saravolle täysin mahdotonta. Minä ihan rehellisesti uskon että joku oikealla ja kovemmalla asenteella varustettu mikkihiiri olisi pysäyttänyt Nashin ja uskon että päinvastaisessa tilanteessa joku corymurphy olisi pysäyttänyt melkein kenet tahansa suomalaisen hyökkääjän vastaavassa tilanteessa. Pelkällä tahdonvoimalla. Määrätyissä tilanteissa tahto- ja tunnetila todellakin mielestäni tulee kerta toisensa jälkeen esiin puuttellisena, juuri niillä kriittisillä hetkillä.

 

[tinkezione]

Jos tähän joutuu vastaamaan, että kyllä: Suomi on loppuotteluissa pelannut selkeästi useammin alle oman tasonsa verrattuna kyseisten turnauksien muihin em. kuolemanotteluihin (niissäkin vastustajien materiaali on yleensä keskimäärin vastustajilla ollut parempi), niin silloin on mielestäni täysin perusteltua nostaa esille kysymys "häviämisen pelosta" (ja juurikin näin päin, verrattuna yleensä esitettyyn voittamisen pelkoon).

Ei suinkaan alle oman tasonsa, vaan vähemmän ylisuorittaen kuin muissa ns. kuolemanotteluissa. Et sinä nyt voi mitenkään vakavissasi edes yrittää väittää, että Venäjä-pelin taistelu oli normaalia, omalla tasollaan pelaavaa Leijonaa tuossa turnauksessa?

World Cup 2004 oli jokseenkin käsittämätön hurmosturnaus Leijonilta, jokin ihmeellinen valmennusjohdon toimenpide oli saanut joka jätkän (poislukien Niinimaa) yrittämään 120% lasissa. Näin jälkikäteen haloon määrään suhteutettuna finaalipaikka tuosta turnauksesta on ylivoimaisesti parasta, mihin Leijona on koskaan pystynyt. Eikä sielläkään ollut kyse siitä, että Leijona pelasi alle oman tasonsa finaalissa. Omalla tasollaan pelatessa tie olisi noussut pystyyn viimeistään välierissä, mutta todennäköisesti jo ennenkin sitä kovemman puolivälierävastuksen kynsissä jos alkusarja olisi mennyt heikommin.

Minunm mielestäni suurin yksittäinen vika useissa finaaleissa on ollut siellä penkin ja pleksin välimaastossa, eli peluutuksessa ja motivoinnissa. Aivan räikeimpänä esimerkkinä jo moneen kertaan esillä ollut MM99 Koivu oli loukkaantuneena ja Selänne peluutettiin puhki => ei ratkaisijoita jatkoajalla.

Edelleen olen myöskin sitä mieltä, että kyseessä on virheiden pelko (antakaa mulle se haukkumisen ja mustamaalaamisen määrä kun mokaat) kuin pelko siitä, hävitäänkö vai voitetaanko tämä peli kollektiivisesti joukkueena. Suomessa ei kerta kaikkiaan osata mediankaan puolella olla kannustavia, vaan kaikki on aina jotenkin väärin voitettua ja järjettömiin odotuksiin tulevat pettymykset (kun pelataan muka alle oman tasonsa) muuttuvat vaikka miksikä paskanjauhannaksi. Kaiken maailman saatanan petterisihvosten ja minkä hyvänsä maakuntalehtien puusilmäisten urheilujuoruämmien toimesta.

 

[Panzerfaust]

Minä ihan rehellisesti uskon että joku oikealla ja kovemmalla asenteella varustettu mikkihiiri olisi pysäyttänyt Nashin

Taistelutahto tai viileä pelinluku(esim. voimien puuttuessa selkeä mailakamppi, kun kaveri oli karkaamassa) ovat pelaajien ominaisuuksia siinä missä kiekonkäsittely tai laukominenkin. Joten parempi pelaaja kyykytti kaikinpuolin huonompaa, ei siinä sen kummempaa ollut. Saravon syytä tilanteessa oli vain se, että hän on vain Saravo. (Ja häntä vastassa maailmanluokan maalintekijä.)

Ilman jäähyä tilanteesta olisi tuskin selvitty paremmallakaan pakilla, mutta seklin olisi maalia parempi. Myöskään Lehtosen ja Saravon yhteispeli ei toiminut tilanteessa, kuten JHag hyvin kirjoitti toisaalla. Pelkästään Saravon maali tuo ei ollut, vaan myös Lehtosen ja etenkin Rick Nashin maali.

 

[Snaipperi #16]

Aralla oli Tapana peluuttaa Temeä (ja Koivua) myös alivoimalla. Ideahan on sinänsä OK, eli pelotellaan vastustajan YV:n viivapelaajia AV-hyökkäyksen uhalla. Riskinä on vain avainpelaajien ylirasitus, mikä sitten kävi Norjassa toteen.

Niin ja kotikisoissa -03 ihan sama homma tuon peluutuksen suhteen.

Ja roccon ja panzerfaustin kanssa muutenkin samaa mieltä, että kyllähän nuo Suomen hopeatkin ovat pääosin olleet YLISUORITUKSIA ennakkoon selvästi heikommalla joukkueella. Tämä hopea menee kastiin -92 ja -98 jolloin mitään ei odotettu, mutta monet löivät itsensä lopullisesti läpi, ehkä tosiaan -99 ja -01 oli parhaat mahdollisuudet pyttyyn, mutta silloinkin Suomi ei ainakaan parempi paperilla ollut.

Vastustajalla nyt vaan on paremmat joukkueet kerta toisensa jälkeen ja heitä ei niin haittaa vaikka pari huippupeluria puuttuisikin. Ja jos vastustajakin pelaa huipputasolla niin omakaan huippupeli ei riitä paremman materiaalin joukkuetta vastaan. Itse asiassa Suomen joukkue on aika vahva henkisesti eikä päinvastoin, finaalikin on monesti ollut kova kapina selvästi paskemmalla joukkueella.

Tämä on vain karjalippisten höpöhöpö-analyysiä, että jätkiä jännittää liikaa tai veskari on ollut huono. Sellainen on helppo johtopäätös, kun peliä ei ymmärretä kunnolla ja tarpeeksi.

 

[Kiekoton]

Miksi aina uusi maajoukkuevalmentaja?

En tiedä mitä tämä asia kuvastaa suomalaisessa kiekossa, mutta miksei kukaan (vai olisiko Liitsola kenties) valmentaja ole palannut uudestaan maajoukkuetta valmentamaan?
Nyt on vähän sellainen tunne, että valmentaja imetään tyhjäksi ja kelpaa maajoukkueuran jälkeen enää kommentaattoriksi. Näkisin mielelläni esimerkiksi Aravirran keräävän uusia ajatuksia seuratasolla ja palaavan sitten aikuisten tai junnujen maajoukkueen valmentajaksi.

 

[Leon]

uskon että päinvastaisessa tilanteessa joku corymurphy olisi pysäyttänyt melkein kenet tahansa suomalaisen hyökkääjän vastaavassa tilanteessa. Pelkällä tahdonvoimalla.

Sitähän tämä juuri on. Jopa corymurphy riittää pysäyttämään kenet tahansa suomalaishyökkääjän, kun meillä ei ole ricknasheja.

 

[Mänizeri]

Pakko sanoa oma mielipide parista asiasta.

Vuonna 1995 Myllys pelasi sensaatiomaisesti välierävaiheessa ja loi pohjan sille, että turnauksen ykkössuosikki (joka Suomi ei mielestäni sen jälkeen ole ollut kuin korkeintaan vuonna 2003, kun rosteria katsoo) pystyi pelit hoitamaan. Jos joku nyt löytää jostain tallenteen ja katsoo finaalia, niin pelin kriittisillä hetkillä Jamo oli aivan maaginen, vaikka yksi älytön lipsahdus sattuikin kolmannessa erässä. Kolmatta erää Suomi jo hallitsi, kun Ruotsi otti riskejä. Ja jos joku ei muista tuloksia, niin Suomi voitti ensin Ranskan 5-0, seuraavaksi Tsekin 3-0 ja Ruotsin 4-1. Aikamoinen saldo juuri päästettyjen maalien puolella, eikä tehtyjäkään tarvitse hävetä. Lisäksi Suomella oli mukana sitä tarvittavaa onnea ja tulos oli se kaikkein paras mahdollinen.

Vertailu tähän vuoteen Suomen tuloksilla 5-4, 2-1 ja 2-4 antaa maalieroksi 9-9=0! (Oikeastaan rankkarimaalia ei tuohon pitäisi laskea, joten saldo olisi miinus yksi) Kanadan vastaava suora oli 5-1, 4-1 ja 4-2, eli 13-4. Eikä maalivahdit joutuneet edes koville mielestäni, joten ehkä Kanadan materiaalilla ja pelikurilla oli jotain tekemistä asian kanssa? Eli voittavaksi joukkueeksi Suomi päästi liikaa maaleja. Ja tähän ei Kari Lehtonen ollut yksin syypää, vaan puolustajien voima loppui kesken pohjoisamerikkalaisia vastaan. Tätä pelkäsi Hannu Jortikka jo ensimmäisen pelin alla. Miten tätä olisi sitten voitu korjata, kun peli oli muutenkin puolustamisen ja maalivahdin varassa? Olisiko rohkeampi peli antanut eväitä parempaan?

Ja niitä jotka ihmettelevät, miksi Ruotsi voitti viime vuonna, niin rosterissa oli kuitenkin nimiä Zetterberg, Kronwall ja Nylander. Nylanderin saldo oli tärkeissä pudotuspeleissä 0+7, Kronwallin 2+3. Samaten taustalta nousivat Mikael Samuelsson ja Mika Hannula. Zetterberg hieman hyytyi ratkaisuhetkillä, mutta muita siis nousi tilalle. Ruotsi pelasi kaksi nollapeliä ratkaisuvaiheessa ja ainoa paniikin poikanen iski, kun Kanada sai välierässä kirivaihteen päälle kaventaen 2-5 aina tilanteeseen 4-5.

Toisin kuin Suomella tänä vuonna, tärkeimmistä pelaajista Peltonen ja Lehtinen eivät päässeet riittävästi pisteille, vaikka tilanteita luotiinkin. Eli kuten Jortsukin totesi monesti studiossa: parhaiden pitää olla tärkeissä peleissä parhaita. Kanadalta kaksikko Nash-Eric Staal olivat parhaita ja voitto tuli.

Eli taas epäsuorasti ketjuun liittyen, mutta sinne päin kuitenkin.

 

[Lapanen]

Otsikon kysymyksen voi kääntää niinkin, että miksi Suomi suh't heikolla materiaalilla, huippumaihin verratessa, on arvoturnauksissa pystynyt pelaamaan itsensä mitaleille ja jopa loppuotteluun melko tappavan tasaisella tahdilla?

Tietenkin voidaan edelleen kysyä, että miksei sitten kyetä menemään tappiin saakka, kun kerran ollaan itsemme ylitetty?

Kai vastausta molempiin kysymyksiin voidaan hakea valmennuksesta ja kansaluonteesta. Jälkimmäisen tilanteen uskon pikkuhiljaa olevan paranemaan päin. Nuorempi polvi Tuomo Ruudun johdolla on selvästi ennakkoluulottomampaa ja vähemmän alemmuudentuntoista kuin aiemmat.

Ehkäpä tuo valmennus'ongelmakin' ratkeaa siinä sivussa. Ehkä sitä ei ole edes ollut. Toivottavasti ei tulekaan.

 

[Voimalaituri]

Ehkäpä Suomen joukkueen henkistä tilaa finaaleissa haittaa se, että joukkue joutuu monasti venymään suurtekoihin jo päästäkseen finaaleihin. Leijonat ovat usein altavastaaja jo kaikkia Euroopan suurmaita vastaan, vähän vuodesta ja joukkueiden rostereista riippuen. Tänäkin vuonna USA oli jo kova haaste ja Venäjä sen jälkeen "mission impossible". Joukkue on saavuttanut jo liian paljon, kun tullaan varsinaiseen huipentumaan?

Kanada sen sijaan on yksinoikeutettu kiekon ykkösmaa ja asenne on "it's our game". Finaalipaikka on "aina" lähes selviö ja pronssiottelu ei kiinnosta porukkaa pätkääkään. Nytkin olivat lähinnä harmissaan, että vastaan ei tullut Venäjä, joten mahdollisuus näyttää punakoneelle mistä kana pissii ja vieläpä Moskovassa jäi saamatta.

Suomen pelaajat ehkä tiedostavat liian hyvin, että vain virheetön 110% onnistuminen riittää, ja tämä kipsaa joukkueen ratkaisun hetkellä. Toisaalta tässä piilee juuri se henkisen valmennuksen ja valmistautumisen haaste ja kuten todettua World Cupissa joukkue ei kipsannut.

 

[Turder]

Mä sanoisin, että joku osa-alue meidän joukkueessa ei ole ollut tarpeeksi hyvä kun taas vastustajalla (voittajalla) ne ovat olleet kunnossa. Toisin sanoen jo lähtökohdat, rakennuspalikat ovat heikommat kuin muilla. On todella harvinaista, että Suomi saa MM-kisoihin kasaan joukkueen, jossa on todella hyvät maalintekijät, puolustajat ja maalivahdit. Listaa voisi jatkaa sitten puolustavilla hyökkääjillä, hyökkävillä pakeilla, roolipelaajilla jne. Aina on kieltäytyjiä, loukkaantuneita ja NHL-pleijareissa mukana olevia. Esim. nytkin joukkueessa ei ollut jäätävän kovaa maalintekijää tai pelinrakentajaa. Lisäksi puolustus oli melkolailla rivimiehistöä verrattuna muiden maiden tähtisikermään. Näitä puutteita voidaan toki korvata pelillisillä ratkaisuilla ja taktiikoilla mutta lopulta pitkässä juoksussa huonompi jää aina alakynteen.

Ajatellaan vaikka Kanadaa, joka saisi kevyesti kasaan muutaman todellisen superjoukkueen esim. MM-kisoihin. Heillä riittää voittavia maalivahteja, huippupakkeja, snipereita, grindereita ym. vaikka se sidneycrosby ei nyt tulisikaan mukaan. Vastaavasti meidän koko materiaali (huipputason pelaajat) ei ole niin laaja, että saataisiin kokoon se paras joukkue joka kerta. Lähes aina ollaan mukana enemmän tai vähemmän kompromissijoukkueella. Tilanne on hieman sama kuin jalkapallossa, paitsi siellä tilanne on selkeämmin esillä.

Tähän päälle vielä kokemus, henkiset ominaisuudet ja valmius. Nytkin voittajalla oli Stanley Cup- voittajia, -finalisteja, MM- ja olympiakultamitalisteja eli kokemusta todellisista tosipeleistä. Siihen on paha mennä tekemään vertailua jollain SM-liigan säälipleijarilla.

 

[Snaipperi #16]

Tässä syyt:

1. Yksinkertaisuudessaan Suomen joukkue ei ole laadultaan niin hyvä kuin muiden suurmaiden. Jo pääsy finaaliin on vaatinut suurta itsensä ylittämistä.

2. Kokemus. Suomella on erittäin vähän pelaajia, jotka taistelevat tiukkoja playoff-sarjoja lähes joka vuosi. Avainpelaajista ainoastaan Jere Lehtisellä on Stanley-Cup voitto.

3. Osittain liittyen kohtaan 2, ei Suomella ole sellaisia superpelaajia jotka olisivat todella kokeneita näissä tiukoissa tilanteissa esimerkiksi Joe Sakic, Martin Brodeur, Scott Niedermayer jne. Ruotsillakin on esimerkiksi Peter Forsberg.

4. Ongelma on myös siinä, että jo pääsy finaaliin on ollut niin suuri ponnistus, että se on kuluttanut joukkuetta, joka pelaa pelitavalla joka vaatii pelaajilta rautaista fysiikkaa ja pelinluku-taitoa.

5. Yksi suurimpia ongelmia on pelirohkeuden puute. Yhden käden sormilla voi laskea kerrat, jolloin Suomi antaa esimerkiksi pakki-pakki syöttöjä yv:ssä, varsinkin kun Nummelin oli poissa. Liikaa varotaan riskejä, kun alitajunnassa on tieto että pitää pelata 150% peli että voitto on mahdollinen. Suomi pelaa ajoittain liian yksinkertaisesti, jolloin vastustajan on suhkot helppo pelata Suomea vastaan.

6. Yltäkylläisyys. Niinkuin sanoin, jo pääsy finaaliin on ollut todella työn takana, ja finaalissa ei olla enää pelattu aina samalla konseptilla. En tarkoita etteikö pelaajilla olisi nälkää voittaa, vaan sitä että kun on menestytty yllättävän hyvin, niin ei pysytä enää siinä pelitavassa jolla se menestys on saatu.

7. Maalivahti-peli. Suomen maalivahdilta vaaditaan päällään maalissa seisomista kolmessa peräkkäisessä ottelussa. Se on erittäin haastavaa, vaikka Suomen puolustuspeli on yleensä maalivahtejä hyvin tukevaa esim Venäjä-peli välierissä. Mutta jos veskari ei pelaa superiltaa niin voittoa on hyvin hankala ottaa.

8. Hieman sama kuin kohta 7, mutta finaalissa vastustajallakin on hyvä veskari, joten voittaminen on vaikeampaa esimerkiksi kuin Venäjästä jolla on aina seula maalissa. Lisäksi "pelikirja" on myös hyvä esimeriksi Ruotsilla Torinossa ja Kanadalla nyt Moskovassa.

 

[Rocket]

- kansainvälisellä tasolla suurten (finaali)pelien voittamisen kulttuuri nuorta.
- henkinen valmentautuminen finaaliin. Pystytäänkö pelaamaan paras peli tärkeimmässä paikassa? Miten valmentaja pystyy omalla panoksellaan tähän vaikuttamaan joukkuetta valmistaessaan?
- energiataso vs. vastustaja finaalissa. Syökö pelitapa tms. henkiset/fyysiset eväät ennen finaalia?
- joukkueen tekninen ja taktinen taitotaso finaalissa vs. vastustaja.
- joukkueen koostumus. Millaisia pelaajatyyppejä valitaan. Kokemus, nuoruus, johtavat pelaajat, pelaajien paineensietokyky.

 

[X-Rated]

Kokemuskin voi olla heikkous, sillä nälkä ei välttämättä ole niin suuri enää kun nuorilla taistelevilla sähisijöillä.

Ja mitä tuohon Suomen materiaaliin tulee, niin kyllähän Suomella täytyi olla hyvä materiaali kun kerta hopealle ylsivät. Ei se nimi, vaan se miten pelaat.

 

[Tarinankertoja]

Olenko vähätellyt? En. Olen vain todennut sen mikä on totta.

Eh… on vähättelyä sanoa joukkueen ylisuorittaneen sen juuri saavutettua MM hopeaa viimevuoden MM pronssin ja Olympia hopean jatkoksi. Olemme todistaneet suomen olevan omalla tasollaan ja pelanneen jälleen turnausvoitosta. Suomi on yksi maailman parhaista kiekkomaista.

Se että syytät minua siitä että minä olisin tyypillinen suomalainen ja varustettu heikolla itsetunnolla on taas outoa. Ehkäpä enemmän sinä olet tyypillinen suomalainen, jolla on isot odotukset ja tämän jälkeen huono itsetunto sen takia kun ei taaskaan voitettu.

Suomen menestys oli odotusten mukaista, eli mitallispelit. Toki rimaa hipoen.

En ole pettynyt, kunhan otan osaa pohdiskeluun, miksi on nähtävissä pitkällä aikavälillä sellainen ilmiö, kuin suomalaisjoukkueen passivoituminen ja alisuorittaminen ratkaisevilla hetkillä.

Ei me välttämättä olisi voitettu vaikka olisi pelattu omalla tasolla koko ottelu, muta väittäkö joku että kyettiin pelaamaan omalla tasolla koko ottelu?

Niin, ja siitä seuraa se mielenkiintoinen kysymys… miksi ei kyetty? Ja jos se olisi tapahtunut vain nyt ja tämän ainoan kerran, niin vastaus olisi täysin irrelevantti. Mutta kun tämä ilmiö on toistunut usein. Toistoa tälle jatkumolle oli myös puolivälierämatsi, se kun oli paineet ”tulos tai ulos”. Muistanette olympialaisten vastaavan tilanteen, kun suomi jäätyi kolmannessa erässä USA:ta vastaan ? jne. jne.

Mutta pistetään pää pensaaseen ja ajatellaan.. ”noo, joukkue ylisuoritti kun sai hopeaa”

Minä näen asian kuten Ville Peltonen.. Meillä oli mahdollisuus voittaa ja sitä ei kyetty käyttämään. Ei siis kaaduttu ”saappaat jalassa” jolloin toisen paremmuus on helppo tunnustaa, vaan kaaduttiin oman suoritustason laskemiseen ratkaisevalla hetkellä. Yksittäin ei mitään erikoista, mutta muistellaan nyt ihan niitä viime kisoja ja puolivälieriä ja finaaleja. kuin meidän on käynyt? Miten on pelin laatu pysynyt?