tinkezione kirjoitti:
Ei suinkaan alle oman tasonsa, vaan vähemmän ylisuorittaen kuin muissa ns. kuolemanotteluissa. Et sinä nyt voi mitenkään vakavissasi edes yrittää väittää, että Venäjä-pelin taistelu oli normaalia, omalla tasollaan pelaavaa Leijonaa tuossa turnauksessa?..
...Edelleen olen myöskin sitä mieltä, että kyseessä on virheiden pelko (antakaa mulle se haukkumisen ja mustamaalaamisen määrä kun mokaat) kuin pelko siitä, hävitäänkö vai voitetaanko tämä peli kollektiivisesti joukkueena.
Kuinkahan tämän sanoisi niin, ettei tule väärin ymmärretyksi? Ensinnäkin minä en kommentoinut varsinaisesti mitään yksittäisiä otteluita sen tarkemmin ja siksi kieltäydyin ottamasta kantaa, mikä näin monen perättäisen finaalitappion syy on? Minulla ei sattuneista syistä ole edes ollut mahdollisuutta nähdä juuri päättyneitä MM-otteluja, mukaanlukien Suomi-Venäjä matsi. Puhuin pidemmällä aikavälillä ja varsinaisesti halusin nostaa esille, ettei paljonpuhutut "päänsisäiset" asiat aivan niin huttua ole, kuin täällä on annettu ymmärtää. Tapahtuuhan tätä kotoisessakin liigassa. Joku jengi sukeltaa syvällä, kunnes jokin, yleensä itseluottamus omaan tekemiseensä, korjautuu. Itseluottamuksella on kuitenkin aika iso merkitys ja vaikka täysin samoista pelaajista ei olekaan kyse, niin kyllä minun mielestäni on ihan aiheellista kysyä, millä tavalla 7 peräkkaistä finaalitappiota näkyy maajoukkueen itseluottamuksessa. Tai toisin sanoen vaikkapa siinä, että aletaan pelkäämään virheitä, jonka itsekin nostit esimerkiksi?
Panzerfaust nosti esille (kun jätin syötin) aivan relevantin pointin munasta ja kanasta, eli saako finaalivastustaja näyttämään Suomen pelaamisen finaalissa onnettomalta räpellykseltä. Minäkin uskon, että usein se on juuri näin. Sama asia tulee käänteisesti esille liiga-matsien otteluketjuissa siinä, kuinka oma joukkue on pelannut hävitessään juuri kauden heikoimman pelinsä. Ei siis osata antaa arvoa vastustajan hyvyydelle. Mutta siltikin tekee mieli kysyä tekeekö Suomi sen osittain itse? Useinhan puhutaan varsinkin NHL-joukkueiden kohdalla, että jonkun (nuoren) joukkueen aika ei ollut vielä koittanut voittaa SC:a, vaikka he olivat esim. runkosarjan aikana pelanneet upeaa kiekkoa. Ennen SC:n voittamista pitää ikäänkuin harjoitella tai siihen pitää "kasvaa". Olisiko tässä jotain yhtäläisyyksiä myös maajoukkueeseen? Maajoukkueen pitäisi oppia pelaamaan myös se ratkaiseva ottelu paineettomasti, nähden sen mahdollisuutena voittaa, eikä hävitä.
Jos joku muu on analysoinut Suomen pelejä pidemmällä aikavälillä huolelisemmin kuin statistiikkaa tai pelaajaluetteloita opiskelemalla, niin olisi mukava kuulla hänen mielipide onko Suomi muna vai kana, vai ehkä hiukan kumpaakin? WC:ssä Suomi kaatui mielestäni saappaat jalassa! Sen sijaan olympiafinaalista jäi paska maku suuhun.
Ja toinen aiheellinen pointti, jota en kuitenkaan jaksa/ehdi purkaa tarkemmin on se, että kaiken selittävä termi materiaalierokin on loppujen lopuksi varsin kompleksinen käsite! Kumpi oli parempi pelaaja parhaina päivinään; Jari Kurri loistavine tehoineen, vaiko Esa Tikkanen ilmiömäisellä kyvyllään nollauttaa vastustajan parhaimman pelaajan?