Tunnen toisinaan kuoleman läsnäolon. Kuin se olisi nyt ja tässä minun kokemusteni ja tunteideni saavutettavissa. Tämä on vähän sellainen kuoleman pinnallisen sisäistämisen, sen hyväksymisen ja hyväksymättömyyden välinen mielentila, johon toisinaan vaivun. Tiedän, että täältä lähdetään jossain vaiheessa siten, ettei sitä välttämättä tajua alkuunkaan. Alan pelkäämään, että mitä jos kuolen unessa ja homma päättyy tosiaan siten, ettei koskaan saanut tietää mitä tapahtui. Kuoli vain. Mitä jos se tapahtuu ensi yönä? Ei saa tietää tietystikään myöskään sitä mitä läheisille sen jälkeen tapahtuu. Monen ihmisen kohdalla kaikki vain kirjaimellisesti jollain hetkellä yhtäkkisesti loppuu kuin töpselistä vedettäisiin. Tavallaan kukin roolihahmoista poistuu lavalta aina kesken kaiken tämän suuren teatteriesityksen, jota elämäksi kutsutaan.
Kuoleman lopullisuus voi olla asia, johon kaikilla on helppo ja turvallinen mielipide, oli se sitten mitä tahansa. Monesti mietitään, että joko mennään taivaaseen tapaamaan kavereita ja sukulaisia tai sitten vain lakataan olemasta eli aika vain jättää minusta ja se siitä. Mutta mitä se lakkaaminen olemasta sitten tarkoittaa? Eihän silloin ketään enää tapaa kuoleman jälkeen, jos kuoleman kohtaa. Mikäs logiikka siinä tapaamisessa silloin on? Tämä ei siis ole sen kummemmin uskonnollinen kuin muukaan viesti vaan tarkoitukseni on pohtia asiaa ihan niin julmasti ja kylmästi kuin se tapahtuu ja mahdollisesti menee.
Kuolemassahan ei ole mitään lämpöä ja se me tiedetään jo fysikaalisestikin, että kun henki on niin sanotusti pois, niin ruumis kylmenee. Se on hetken aikaa vaan sitä kylmää lihaa, joka lopulta alkaa mädäntyä ja tekee senkin varsin nopeasti. Meillä on ihmisestä käytännössä havainnoitavana sekä elämässä ja kuolemassa vain hänen ruumiinsa, joka reagoi eri asioihin mitä ihmeellisimmin tavoin. Henki palaa samaan tilaan kuin missä se on ollut ennen syntymäänsäkin, mikä tuntuisi kiinnostavalta. Se on ehkä pelottavaa, ehkä turvallista, mutta se on jotain, mihin voi pahimmassa tapauksessa jopa tukeutuakin. Ehkä se ei ole todellisuutta, mutta toisaalta aika paljon kyse ihmisen ajattelussa on mielikuvituksesta, pohjautui sekin sitten vankkumattomiin tosiasioihin tai ei. Ehkä jotain on tietämättä, ehkä ei.
Ehkä minulla on toisinaan vain ylitsepääsemätöntä synkkyyttä korvien välissä sekä myös epäluuloisuutta kuolemaa kohtaan, mikä aiheuttaa erikoisia fiiliksiä. Voi olla jopa epätodellisuuden tunteita siitä, että mitä elämä on ja miksi kuolemaa ja ikääntymistä ylipäätään on. Miksi me tietyt oliot eletään kauemmin ja toiset lyhemmin, ja miten se kaikki luonnossa todellisuudessa järjestäytyy. Tähän on paljon nerokkaita selityksiä, mutta luulen kuitenkin juuri ihmisen olevan eniten kujalla siitä mitä tapahtuu, vaikka sillä on poikkeuksellisempi kyky analysoida asioita kuin monilla eläimillä. Kuoleman pitäisi periaatteessa monelle meistä olla juuri siinä tapahtuvassa hetkessä järkemme mukaan looginen ja selkeästi ennustettava tapahtuma, jossa ei ole tulkinnan varaa. Muuten me järkytymme.
Mutta tämä meidän ihmisten tapa ajatella kuolemaa on usein kollektiivisesti hyvin samankaltainen ja sisäänrakennettu riippumatta mistään lähtökohdista. Kerromme ja rakennamme kuolemasta tarinaa, jota ei välttämättä ole, jos ajattelee, että elämän ja kuoleman välinen todellisuus ei muodostu minkäänlaisesta kerronnasta, jossa oikeasti olisi dramaturgisesti varsinainen alku ja loppu. Paitsi se, että tällainen keho alkaa kasvamaan ja kehittymään, kunnes nekin pyrkimykset jossain vaiheessa elämää mielivaltaisesti lopahtavat ja alkaa rupsahtaminen. Tai tulee sairauksia. Asiat vain etenevät vääjäämättömästi aina jokaisen pienenkin elämän päätepistettä kohti. Taitekohtaa, jossa käännytään kohti kuoleman portteja, on vaikea sanoa, mutta osahan meistä tekee toista hitaampaa kuolemaa, mutta tekee sitä kuitenkin yhtä varmasti.
Olen alkanut kunnioittamaan tietoisesti elämää, ja varmaan siksi minä huonoinakin aikoina saan virtaa tällaisten viestien ajattelemisesta ja kirjoittamisesta. Se vaati jonkin aikaa elämistä ja se vaati jonkin aikaa kaikenlaista selviytymistä ennen kuin tähänkin kykenee. Ehkä en kuitenkaan neuvoisi ketään pyörittelemään liikaa tällaisia juttuja vaan sanoisin, että pitää osata hyvin vahvasti relata ja ottaa se vastaan mitä tulee. Opetella käsittelemään sellaisiakin asioita, jotka traumatisoivat, jos sellaisia asioita yhtään on, toivottavasti ei ole. Pitää asettaa kontekstiin vaikeudet ja miettiä, että kannattaako kaikesta ottaa pulttia. Mielestäni ei, sillä harva muu asia tappaa yhtä tehokkaasti kuin se kuolema sitten joskus :)
