Lueskelin tuossa Kadonneet jatkoaikalaiset -ketjua alusta loppuun ja täten Kuolema-ketju tulikin pikaisesti mieleeni. Toki nimimerkkien "kuolemat" eivät ole kuolemia sinällään, mutta jotain sellaista peruuttamatonta ja lopullista niissäkin on. Sellaista mieltä askarruttavaa runollisuutta tässä kaikessa, kun jotain häviää ainiaaksi, vaikka samalla jää kaikenlaisia jälkiä, tässä tapauksessa viestejä, meille myöhemminkin luettavaksi. Ainakin suurimmassa osassa tapauksia, ellei ole otettu palstaa hieman liian tosissaan.
Paljon vilpitöntä kaipausta ketjussa esiintyy, vaikka jengi on oikeassa elämässä toisilleen usein täysin tuntematonta. Silti ihmiset lukiessaan ja kirjottaessaan rakentavat jonkinlaista suurta verkostoa porukan kesken, jossa syntyy kaikenlaista elämäntarinaa elämäntapoineen. Onko palstalle kirjoittaminen oikeaa elämää, vai lakkaako se olemasta sitä välittömästi kun yhteys muodostetaan? Hieman kylmäävästi elämän arvaamattomuudesta kertoo se, jos sieltä nimimerkin takaa on mahdollisesti poistunut ihminen ikuisuuteen. Jopa hytisyttävää ajatella, vaikka yleensä (omatkin) muistot menneistä nimimerkeistä ovat lämpimiä. En pelkää aaveita, mutta aavemaisiakin tunteita lukuprojekti herätti.
Noin muutoin kuolema ei sinällään kiehdo minua, mutta ehkä sen lopullisuus aina ja aina vaan saa minut ymmälleni. Sitä miettii vuosien varrella eri tavoin, jolloin ajatus hieman kypsyy. Kuolemaan ei totu koskaan, eikä varsinkaan silloin kun se kolahtaa lähellä. Minkä takia tänne on tultu, miksi täällä pitäisi olla ja miksi täältä lähdetään. Kukin saa päättää.
Se on erikoista ajatella, kun tajuaa, että lyhyt pyrähdys tehdään äärimmäisen objektiivisesti katsottuna tarkoituksettomasti ja vain siksi, että elämä voi olla olemassa. En tiedä onko kyse lopulta realismista vai jostain synkemmästä, mutta jos elämää arvostaa korkeammalle kuin mitään muuta, niin ehkä sen pauloissa ei ole kärsinyt riittävästi. Toki jos asia meneekin siten, että on kärsinyt ja arvostaa sen vuoksi, niin minä nostan hattua. Voin kätelläkin.