...Jatkoa edelliseen
Tällä kirjoituksella hyväksytään täysin kiusaaminen vaikka lopussa pienenä kurjositeettina yritetäänkin mukamas moittia "kiusaamista" mutta ei siis kiusaamista. Jussi77:n mielestä nämä kiusaajat tekevät vain mitä heidän pitääkin tehdä eikä heitä pitäisi edes moittia heidän tehdessään tätä tälle yhteiskunnalle elintärkeää työtä. He ovat tekemässä itselleen ja kiusatuille vain palveluksen, joka tulee näkymään myöhemmin.
Älä hyvä mies ala kertoilemaan mitä minun kirjoituksellani hyväksytään ellen siinä kirjoita että hyväksyn tässä jotain. Päinvastoin, olen selkeästi tuossa painottanut, että vaikka esitän toisenlaistakin näkökulmaa niin siltikään en hyväksy kiusaamista. Jos haluat tästä jotain hedelmällistäkin keskustelua saada aikaan, niin täytyy olla valmis liikkumaan perusasetelman ulkopuolella, ei siinä ole mitään kehittävää että taputellaan täällä toisiamme selkään että kiusaaja on pahis joka kuuluu tarkkikselle ja uhria pitää sääliä ja tarjota terapiaa.
Kyllä, näen myös mahdollisuuksia kiusaamistilanteessa uhrinkin kannalta. Se on tilaisuus oppia, tilaisuus uskaltaa. Kaikki eivät varmasti kykene tätä tilaisuutta hyödyntämään, mutta ne jotka pystyvät saavat siitä erittäin suuria asioita mukaansa elämän varrelle. Olen itse ollut kiusattu, jopa siihen pisteeseen että olen päätynyt pariksi päiväksi sairaalaan makaamaan ja jokainen koulumatka on ollut pelon paikka. Vanhemmat, opettajat, rehtori, kiusaajat ja kiusaajien vanhemmat ovat olleet mukana keskustelemassa tilanteesta, mutta käytännössä liikuttavan tilaisuuden jälkeen mikään ei muutu, muuta kuin se tosiasia että sain entistä enemmän vilkuilla olan taakse, milloin kiusaajat kostavat tämän auktoriteettien mukaan vetämisen. Tilanne jopa paheni siinä mielessä, että kiusaaminen siirtyi tilanteisiin joissa ei ole ollut auktoriteettejä läsnä. Tästä kuviosta ulos murtautuminen omalla toiminnalla on ollut se asia joka on lopettanut kiusaamisen ja olen jopa pystynyt ystävystymään kiusaajien kanssa - eivät kaikki "kiusaajat" ole pahiksia, vaan tilanteessa toimivia lapsia, jopa hyviä tyyppejä jotka pyrkivät välttämään kiusatuksi tulemisen sillä että huomion voi kääntää johonkin toiseen joka sen vapaaehtoisesti ottaa vastaan.
Mikä olisi mielestäsi parempi termi "koulukiusaamiselle" ja mikä oikealle koulukiusaamiselle?
Niin, ehkä tämä alkaisi siitä että joku pystyisi määrittelemään jotain selkeitä eroja normaalille poikien väliselle nahistelulle ja todelliselle kiusaamiselle. Itse en pysty tuota rajaa yksiselitteisesti asettamaan, toisille mikä tahansa konfliktitilanne on "kiusaamista" kun taas toisille fyysinenkään voimien mittely ei ole mitään. Meitä on erilaisia.
Miltä kuulostaisi sosiaalisen arvojärjestelyn muokkaustoimi? Mikä on mielestäsi sellainen koululainen, joka ei pysty väkivaltaan isompiaan vastaan vaan jää itkemään kotiinsa pahaa oloaan? Onko hän mielestäsi luuseri? Jos hän ei ole paksunahkainen niin onko hänestä tässä yhteiskunnassa enää mihinkään? Jos koulukiusaaminen on mielestäsi suotavaa niin miksi siihen sitten pitäisi ylipäätään kenenkään ulkopuolisen puuttua? Missä kulkee mielestäsi raja, jota koulukiusaamisessa tai "koulukiusaamisessa" kuten hienosti kirjoitat ei saa ylittää? Vai onko sellaista edes?
Aiemmassa kappaleessa vastasinkin koulukiusaamisen ja "koulukiusaamisen" rajan määrittelyyn - en näe että voisin itse sitä määritellä ja uskonkin että tuo määritelmä liikkuu jokaisessa tilanteessa erikseen. Osaako lapsi, varhaisnuori tai teini vielä lukea tilannetta niin että pystyisi tulkitsemaan että hei, nyt mennään rajan yli? Varmasti osa osaa, yhtä varmasti osa ei osaa. Nämä taidot karttuvat harjoittelemalla, vain harjoittelemalla.
Mitä taas jonkun leimaamiseksi luuseriksi, ei tämä ole se kriteeri. Asiat eivät ole näin yksioikoisia ja tämänkin kotiin jäävän pikku piltin kannattaa myös itse kiinnittää huomiota tilanteeseen - älä vapaaehtoisesti ajaudu luuseriksi. En sano edelleenkään että se olisi sormien napsauttamista, vaan se vaatii työtä ja todellista uskaltamista. Kyllä, se usein vaatii myös tukea ja opastusta, mutta on taivahan tosi että se vaatii myös omaa kasvamista. Kukaan ei voi istua passiivisesti paikallaan ja odottaa että kerta toisensa jälkeen muut ratkaisevat ongelman. Sellainen on luuseri.
Ymmärrän, että muutama täällä kirjoittava nimimerkki on selvinnyt kiusaamisesta väkivallalla mutta en pidä silti kovin järkevänä arvostella pelkureiksi tai omaa syytään kiusatuksi joutuneiksi niitä, jotka eivät ole uskaltaneet nousta kiusaajaporukoitaan vastaan. Sitä miksi nämä nimimerkit näin tekevät en tiedä mutta paljon kertoo heidän tavastaan suhtautua koko koulukiusaamisasiaan se, että he molemmat kirjoittavat yleensä sekä koulukiusaamis- että uhri-sanan heittomerkkien sisään!
Ei, olet väärässä. Vaikka asiasta keskustellaan ja jopa kerrotaan omakohtaisia kokemuksia tilanteen ratkaisemisesta, se ei tarkoita että haukutaan muita pelkuriksi tai kannustetaan väkivaltaan. Asia ei ole niin mustavalkoinen kuin mitä haluat esittää - eikä nämä kirjoitukset kerro suhtautumisesta koulukiusaamiseen sitä mitä tässä yrität esittää. Se on täysin selvää ettei koulukiusaamista tule hyväksyä. Mutta se ei ole ainoa tosiasia tilanteessa, tosiasia on myös se että uhriksi jääväkin voi omalla toiminnallaan auttaa itseään ja omiin sekä monien muiden itse tuntemieni ihmisten kokemuksiin nojaten voin sanoa että se on myös yksi varmimpia tapoja vaikuttaa asiaan. Uhreja on erilaisia; on uhreja jotka otetaan väkisin silmätikuiksi vailla mahdollisuutta vaikuttaa asiaan. Sitten on "uhreja" jotka jäävät uhriksi vain siksi että suostuvat vapaaehtoisesti, täysin vastustelematta tuohon rooliin. Nämä ihmiset ovat myös ongelmatapauksia; he todella tarvitsevat opastusta ja tukea siinä että eivät jää toisten ihmisten kynnysmatoiksi. Kyse tällaisessa tapauksessa ei ole pelkästään koulukiusaamisesta vaan myös koko yksilön tavasta toimia ja pärjätä kilpailuyhteiskunnassa.
Tällaisessa keskustelussa yhden ainoan totuuden julistaminen ja yhden ainoan faktan olemassaoloon nojaaminen ei ole oikea vastaus. Jos ei ole kokemusta asiasta, on varmasti myös hyvin vaikeaa ymmärtää tilanteiden eroja. Osa "kiusaamisesta" kuuluu täysin normaaliin sosiaalisten taitojen harjoitteluun ja osa "kiusaamisesta" kuuluu taas erittäin tuomittavaan ja välittömästä puututtavaan toimintaan. Näiden eroja on mahdotonta määritellä yleispätevästi ja toimivasti - siis aina voidaan esittää näkemyksiä ihanne-yhteiskunnasta ja yhtä sujuvasti voidaan sitten palata oikeaan maailmaan - eikä kaikki edes näy pinnalle. Välitunnilla valvovan opettajan voi olla jopa mahdotonta tunnistaa kiusaamistilannetta valvoessaan kymmeniä, jos ei jopa satoja oppilaita samaan aikaan, kuulematta ryhmien puhetta, välttämättä edes tuntematta oppilaita, saati sitten ilman tietoa tilanteen jatkuvuudesta ja taustoista.
Kyllä minä kannustan lapsia harjoittelemaan sosiaalisia tilanteita ja jopa haastamaan kavereitaan antamaan itsestään enemmän esille. Samaan aikaan kuitenkin haluan että omat lapseni oppivat tuota pelisilmää jolla he osaavat lukea vastapuolen kokemuksia tilanteissa ja toisaalta osaavat myös itse vastata potentiaaliseen kiusaamistilanteeseen. Ja arvaappa mitä? Meidän nassikoilla sujuu itseasiassa aivan helvetin hienosti hetkittäisistä ongelmista tai konflikteista huolimatta. Kaikilla meidän naapuruston lapsista ei näin ole ja vaikka näenkin selkeítä ongelmakohtia niin ei ole minun tehtäväni alkaa kasvattaa naapurin lapsia. Sen sijaan voin kyllä opettaa omia lapsiani kuinka toimia näiden ja jatkossa muiden vastaavanlaisten ihmisten kanssa.