Chambzakin on saanut tästä kyllä oman osansa. Syitähän riitti: liika kiltteys, pienuus, tukevuus, kömpelyys, sairastelu ja sen aiheuttamat erityistoimenpiteet (mm. neljännesvuosittaiset rutiinitarkastukset sairaalassa, muiden silmissähän se oli vain ilmainen vapaapäivä koulusta), se että pärjäsin koulussa paremmin kuin kukaan muu, ja se, uskokaa tai älkää, että kannatin Kärppiä! Tuohon aikaan ei meilläpäin olisi ollut lupa kannattaa kuin Jokereita tai TPS:ää.
Ala-asteen alkupuolella olin ehkä vähän erikoisessa asemassa. Vanhempani, ja erityisesti äitini on likimain "ammattikasvattaja", ja varmaan lähinnä hänen ansiostaan olin paljon valmiimpi kouluun ja sen sosiaaliseen ympäristöön kuin suurin osa luokkatovereistani. Näiden henkisten ja sosiaalisten valmiuksien myötä olin alkuvuosina jotenkin "johtavassa asemassa" luokallani (en sitä toki itse tiedostanut kovin hyvin). Samaan aikaan kuitenkin nämä aloittelevat kovikset yrittivät päästä tälle paikalle, joka heidän mielestään tottakai kuului heille.
En antautunut helpolla - menin aina väliin, jos joku muu oli saamassa köniinsä, annoin aina (suusanallisesti) samalla mitalla takaisin jos joku vittuili minulle. Yleensä seurauksena oli se, että sain itse turpiini, fyysisesti minusta ei ollut heille vastusta. Vähä kerrallaan sitten annoin periksi, pidin suuni kiinni enkä muutenkaan haastanut koviksia "luokan johtajuudesta". Pääsin siten itse vähemmällä, ja ala-asteen loppuvuosina olinkin sitten vain luokassa taka-alalla, ilman että minua olisi kohdeltu juurikaan sen kummemmin kuin muitakaan.
Yläasteella tilanne muuttui, kun samaan kouluun tulikin nyt paljon enemmän porukkaa suuremmalta alueelta. Enemmän väkeä -> kovempia koviksia, I guess. Muut heistä eivät juuri kiiinnittäneet minuun huomiota, mutta se ehkä kaikista kovin jätkä otti minut silmätikukseen (tai tavallaan onneksi vain yhdeksi silmätikuistaan). Köniin saamisesta ja koulumatkojen pelkäämisestä tuli taas tuttua. Pyörällä tai luoja paratkoon, potkurilla ei kannattanut tulla kouluun, niitä ei saisi ehjänä takaisin, ainakaan samasta paikasta. Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo omaksunut ala-asteen kokemuksien kautta täydellisen antautumisen asenteen ja huomaamattomuuden, joiden uskoin lopulta auttavan tilanteeseen. Eivät auttaneet enää. Mielessäkään ei kyllä käynyt että jollekin voisi asiasta kertoa, tai ainakaan niin ettei oma tilanne pahenisi.
Seiskaluokan ja kasiluokan ajan tilanne hiljalleen synkkeni. Kahdeksannen luokan keväällä satuin jossain kouluaineessa, melkeinpä ajattelemattomasti kertomaan näistä kokemuksista. En jotenkin tajunnut että opettajahan myös lukee sen aineen. Tämä äidinkielenopettaja veti minut myöhemmin sitten syrjään ja vaati kertomaan kenestä puhun. En halunnut kertoa, mutta paineen alla annoin sitten nimen. En tiedä mitä kulisseissa tapahtui sen jälkeen, mutta kun kesän jälkeen palasin yhdeksännelle luokalle, sain kuulla että ko. mulqvisti oli erotettu koulusta. Pileet!
Sen jälkeen en muista kiusaamista kokeneeni missään. Itsetunto-ongelmien kanssa on kyllä riittänyt setvimistä. Lukioaikana tai varsinkin sen alkupuoliskolla, jolloin oli jo muutoin paljon helpompaa (täytyy antaa tähän kohti käänteinen lausunto kuin mm. pikkukatti edellä, nimittäin ne kaikki idiootit menivät amikseen), itsetunto ja yleinen fiilis oli niin matalalla että jos varmat välineet ja keinot olisi löytyneet, olisin elämäni päättänyt. Tai ainakin yrittänyt, vaikeahan sitä on enää sanoa miltä se homma olisi sitten tuntunut kun olisi vaikkapa ase kädessä tositilanteessa, vaikka ajatuksen tasolla se houkuttelikin. Totean vielä, että kotini ja perheeni olivat hyviä, ja nykyisellään uskon että suurin osa ongelmistani olivat nimenomaan kiusaamisesta peräisin alunperin.
Lukion loppupuolella fiilis oli paljon valoisampi. Iän karttuessa suhteellisuudentaju parani, eivätkä ongelmat tuntuneet enää maailmaa kaatavilta. Pääsy kauas pois kotoa häämötti edessä, joka silloin tuntui mahdollisuudelta jättää kaikki paska lopultakin taakse ja aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä. Ehkä se osittain sitä olikin, vaikka pettymyksekseni täällä Helsingissä vuoden parin jälkeen sitten huomasinkin että olen yhä sama henkilö kuin ennenkin, ja ettei historia ollutkaan pyyhkiytynyt pois. Nyt olen kuitenkin jo kokonainen ihminen, jolla riittää uskoa että ongelmista voi päästä yli ja ohi, olivat ne sitten uusia tai vanhoja.
Olipas mukava kertoa näistäkin asioista, vaikkakin vain bittiviidakkoon. Ja oliko tarinalla jotain opetusta? Ehkä se, että kerroin lopulta (vaikkakin tahtomattani) sen pahimman kiusaajan nimen opettajalle. Ja varmaan moni muukin teki, tuskinpa pelkästään minun todistukseni perusteella häntä koulusta erotettiin. Vielä tänäkin päivänä muuten herättää aika voimakkaita tunteita, jos näen edes samannäköisen ihmisen. Joten varokaa, kaikki lyhyet vaaleahiuksiset siilitukat, Chambza saattaa mulkoilla teitä äkäisesti!
