Olikos se Helvetistä Itään -levyn sessioissa, kun Hynynen Martikaisen tsemppaamana pyristeli teksteissään kohti arkisempaa ilmaisua, pois ylitsevuotavan symbolisesta perkelesaatana -osastosta. No, Seiskan ja Iankaikkisen perusteella ollaan palailtu taas vanhaan tuttuun - ja ehkä se toimii tällä lailla paremmin, tv-chattaily ei jotenkin istu louhintamusiikkiin. Tai no, kai se HI:llä toimi ihan kivasti - ja Kt nyt kuitenkin tekee just niinku haluaa.
Ei silti, ohan niitä hyvin väritettyjä viittauksia todellisuuteen mm. Kadonneet -kappaleessa. Radiohitteihin syventyminen on joskus vaikeaa, mutta jos haluaisi tulkita tällä lailla -ja miksei haluaisi- niin Arkunnaulahan vaikuttaa suht henkilökohtaselta ja lohduttomaltakin maalailulta. Vuodet karttuu, ukot vanhenee, loppu lähenee, kuolema kuittaa (mikä on elämän tarkoitus?). Aika perussettiä, mutta kuitenkin...ehkä siksi osuu ja uppoaa että näin kaksivitosena on tullut ajateltua aihiota melko paljon - no, kukapa ei olisi. Parempi tietysti kun ei mieti liikaa vaan huuhtoo tällaiset olkapäille istahtavat haamut kurkusta alas.
Levyn kaksi ekaa avaa homman kyllä melko komeasti, Ukko Perkele -essä nuo Holopaisen syntikat pääsee oikeuksiinsa alun kikkailussa. Eikä muutenkaan yhtään paskempi veto. Levy kokonaisuudessaan raskasta riffittelyä, Suomi-rock -kertseillä höystettynä. Tuttua kauraa, siis. Musiikillisesti ei tietyllä tapaa raadollisinta, mutta kuitenkin sanotusten kautta jotenkin tummasävyisintä Kotsaa ikinä, kenties.