Iankaikkinen
Alkuun suuri ihmetyksen aihe: miksi niinkin loistava bändi kuin Kotiteollisuus valitsee vuodesta toiseen samankuuloiset kappaleet sinkkubiiseiksi? Ehkä se on sitten levy-yhtiön syytä suurimmaksi osin, mutta kun Kotiteollisuuden sinkut ovat kuulostaneet Minä olen suurhitistä alkaen toistensa kopioilta. Muutenhan levyillä on vaikka millä mitoin loistavia raitoja, joissa on myös erinomaista hittiainesta. Vai ovatko ne liian rankkoja radioon?
Kivireki aloittaa loistokkaalla ryminällä, jossa Hynysen huutovokaalit vaihtuvat kertosäkeesssä erinomaisella tavalla tuttuun lauluun. Erityisesti taustan junttaus ja vokaalipuoli ovat niin timantinkovaa valuuttaa, että oksat pois. Arkunnaula on mainitsemaani minäolen-kloonia, ja näin olleen ei säväytä, koska tämä on jo aiemmin kuultu useaan otteeseen. Seuraavaksi Iankaikkinen lataa sellaista tapporiffiä ilmoille, että semikalju-Arnold innostuu suorastaan mossailemaan. Loistava kappale jälleen, vaikka jää hieman Kivireen aiheuttamasta hurmoksesta.
Toinen singlejulkaisu Kadonneet on erikoinen veto, koska ei kuulosta mainitsemaltani minäolen-osastolta. Kertosäe on ehkä liiankin suomirokkia, koska muuten biisin tunnelma on ehdottoman rankka. Vasta minuutin kohdalla Hynynen alkaa hoilaamaan Ukko perkeleessä, mutta se ei menoa pahemmin tunnu haittaavan. YUP:n Mannonen pääsee mukaan ärjymään juuri kyseisessä kappaleessa.
Tuonelan koivut sisältää jälleen erikoisen maukkaan kuuloisen riffin, jota peesaavat Duo Alibi (Janne Hynynen ja Mitri Aaltonen) vetämä stemmakertosäe. Kertosäkeessä haetaan muutenkin selkeästi romanttisempaa otetta. Sniif, sanoisi vähän herkempi kaveri. Kaksin käsin kappaleen laulussa kuullaan Hynysen äänen huomattavasti muistuttavan kertosäkeessä Ilkka Alankoa. Itseäni ei ainakaan se haittaa laisinkaan, sillä kappaleen asenne on jotain suomipopin ja –rockin väliltä.
Kummitusjuna lataa todella hämärää musiikkia ilmoille. Elementtejä on napsittu sieltä sun täältä, mutta pääosa lienee, että tunnelma pysyy katossa kappaleen ajan. Pullonhenki edustaa viinan kirousta, sekä hyvässä että pahassa jonkun verran 70-lukumaisen riffin saattelemana.
Aamu alkaa krapula-aamun tavoin rankoissa merkeissä, eikä armoa riffissä anneta lainkaan. Kunnon kolinaa, ja Hynysen vokaaleissa on tarvittavaa vetovoimaa. Jokainen lapsi nukahtaa takuuvarmasti Unilaulun sulosointujen tahdissa. Jouni-setäkin laulaa hieman rauhallisemmin, mutta Kotiteollisuuden kaavan mukaan onneksi ainoastaan hieman rauhallisemmin. Jotain virsimäistä, jotain niin söpöä, mutta ennen kaikkea somaa.
Ei voi muuta todeta kuin sen, että olen sitä mieltä albumista mitä alussa kerroin. Kotiteollisuuden ehdottomasti kunniahimoisin ja tykein levy. Väitän sellaisen seikan, että Iankaikkinen on Kotiteollisuuden parhaita, ellei jopa paras albumikokonaisuus.