Krista Kiuru on kuin menneiden aikojen lätkävalmentaja, jonka metodit perustuvat hänen "auktoriteettiinsa", käskyttämiseen ja pelkoon. Kiurun auktoriteettikin on sellaista silmänlumetta, sillä sen takana on monen toimijan osalta puhtaasti pelko. Pelko ei aina ole fyysistä uhkaa, vaan se voi myös olla epävarmuutta omasta tekemisestä, epäsuosioon joutumisesta, saavutettujen etujen menettämisestä, oman elämän vaikeutumisesta muuten vain tai kaikista yhdessä. Tai joku ei vain tykkää sanoa ei. Näillä auktoriteettihahmoilla on monesti hyviäkin ominaisuuksia, kuten sinnikkyys ja vahva omaan asiaan uskominen, mutta hyvin usein ne toimivat omaa agendaa vastaan, sillä ihmiset nääntyvät näiden ihmisten vaatimusten alle. Asiat eivät ole mustavalkoisia.
Itse uskon edelleenkin vakaasti siihen, että Suomeen olisi pitänyt perustaa koronanyrkki keväällä 2020. Hallitus kantaa tietysti viime kädessä vastuun, mutta kyllä Suomesta pitäisi löytyä laaja-alaista osaamista, asiantuntijuutta ja kykyä tehdä yhteisiä päätöksiä, kun niitä on pakko saada aikaiseksi. Moni asia on puhdasta politiikkaa, mutta tällaisen uuden asian edessä olisi varmasti silloin alussa löytynyt kykyä, osaamista ja haluakin tehdä yhdessä päätöksiä ilman sen suurempia poliittisia agendoja. Ja kun alkuun olisi päästy ja löydetty toimivat systeemit, niillä olisi pötkitty pitkälle. Kyllähän esim. kansanedustajat yli puoluerajojen kykenevät tekemään päätöksiä yhdessä eri valiokunnissa, vaikka ideologiat poikkeaisivatkin paljon toisistaan.
Tällaisessa nyrkissä olisi ollut sekin hyvä puoli, että kun siinä olisi ollut riittävän laajasti erilaisia näkökulmia ja kokemuksia omaavista ihmisistä, kokoonpanoa olisi voitu vaihtaa ja ihmisiä kierrättää. Ei kaikkia kerralla, mutta tietyin väliajoin henkilöitä olisi voinut vaihtaa, jotta savotta ei kävisi kenellekään turhan raskaaksi ja henkilö ei myöskään kuplautuisi liikaa. Ulkopuolelta asiat näyttää monesti kuitenkin melko lailla erilaisilta ja monille asioille tulee sokeaksi. Yhtenä valintakriteerinä asiantuntevuuden lisäksi olisi ehdottomasti pitänyt olla sosiaaliset taidot. Yhtään hankalaa jankuttajaa ja periaatteen ihmistä ei tällaisiin kokoonpanoihin pidä koskaan ottaa, koska he ovat sellaisia energiasyöppöjä, että aikaa menee epäolennaisuuksiin.
Monelta viranomaiselta tuntuu unohtuvan se, että he saavat palkkansa julkisista varoista. Ja rahoitus tulee pääasiallisesti kansalaisilta verovaroilla. Verovaroja saadakseen tarvitaan toimivia yrityksiä ja palveluja. Niiden takana taas on joukko ihmisiä, jotka menevät töihin ja tekevät erilaisia asioita. Toimiva valtio ei voi ajaa vain yhtä asiaa, ei edes pandemiassa. Tilapäisesti voidaan keskittyä korostetusti johonkin tiettyyn asiaan, kuten vaikkapa terveydenhoidon ylläpitoon ja resursseihin, mutta sen tulee olla tilapäistä ja tarkoituksenmukaista. Kaiken toiminnan pitäisi kuitenkin jatkuvasti tähdätä siihen, että resurssit kohdistuvat oikeisiin paikkoihin ja että yhteiskunta voi toimia mahdollisimman täydellä teholla.
Jos yksityisiä yrityksiä johdettaisiin samalla tavalla kuin Suomea on johdettu, johto olisi vaihdettu jo moneen kertaan, suorittavassa portaassa olisi tapahtunut valtavia henkilöstövaihdoksia ja yritys olisi joutunut julkisen ripityksen kohteeksi ja naurunalaiseksi toistuvasti. Pahimmassa tapauksessa koko paska olisi hajonnut käsiin ja olisi pitänyt pistää lappu luukulle. Itse ihmettelen sitä, miksi niin moni ihminen hyväksyy valtiolta toimia, mitä ei ikinä hyväksyisi, jos kysymyksessä olisi yksityinen yritys. Asiakkaita ja toimeksiantajiahan me kaikki tässä ollaan. Miten ihmeessä ihmiset hyväksyvät ideologisista syistä näin fundamentaalisesti päin helvettiä ja sekavasti hoidettua toimintaa? Olen oikeasti aika järkyttynyt siitä, miten paljon Suomessa on ihmisiä, jotka katsovat kokonaiskuvaa ovisilmän kokoisesta aukosta. Keskusteleminen on vaikeaa, jos vastapuolen argumentit ovat luokkaa "katsokaa, miten vähän Suomessa on kuollut ihmisiä verrattuna muihin maihin, vaikkapa Ruotsiin". Niin, se on äärimmäisen hieno asia meidän kannaltamme, mutta siitäkin kiitos kyllä kuuluu kuuliaisille suomalaisille ja muille täällä asuville, jotka ovat toimineet vastuullisesti ja kaikkien saatavilla olevalle perusterveydenhoidolle. Krista Kiuru tai Sanna Marin eivät ole henkilökohtaisesti pelastaneet tietääkseni yhtäkään ihmistä. Ihmisten solidaarisuus loppuu kuitenkin hyvin nopeasti, kun aletaan puhua vaikkapa rajoituksista ja niiden oikeasta tarpeesta. Silloin millään muulla kuin alhaisilla tartuntamäärillä ei tunnu olevan enää merkitystä ja unohdetaan, että kohta on kulunut jo kaksi vuotta siitä, kun tämä alkoi ja moni asia on muuttunut. Silloin aletaan jankuttaa, että onko pakko päästä kaljalle tai salille tai lätkämatsiin, mutta unohdetaan, että siellä "toisella puolella" on valtava määrä ihmisiä, joiden olisi vähän niin kuin pakko päästä töihin. Ihmisten oikeutta tehdä työtä ei saa rajoittaa kuin oikeasti aivan välttämättömistä syistä. Ja jos rajoituksiin on ryhdyttävä, niistä aiheutuvat haitat on korvattava viipymättä. Moni asiaa ymmärtämätön voisi itse kokeilla elää täysipainoista elämää, kun otetaan heidän palkkatulonsa, eläkkeensä ja säästönsä pois ja sanotaan, että joo, joo, kyllä korvataan jotain. Sitten joskus.
Onneksi yhä enenevissä määrin ihmisillä alkaa silmät avautua. Sen pitäisi vain vielä jalostua niin, että päättäjille ei jäisi muuta vaihtoehtoa kuin tehdä tarvittavat muutokset strategioihin välittömästi.
www.is.fi
