Koira – ihmisen paras ystävä

[Dev]

@Dev

Voi olla ihan tyhjänpäiväisiäkin neuvoja, mutta kokeilisin itse tuossa tilanteessa sellaista, että laittaisin herkkuja suoraan niiden kohonneiden kohtien päälle, ja antaisin koiran hakea herkut omaan tahtiin. Kai se jossain vaiheessa tajuaa, että tuo kohouma ei tee mitään, eikä sitä tarvitse pelätä. Tai sitten ei, omituisia otuksia ovat toisinaan.

Meillä koira pelkää ilmapalloja. Tytär rakastaa leikkiä ilmapalloilla, ja heti kun koira ilmapallon näkee, menee häntä luimussa verhojen taakse.

Tuli nyt kokeiltua tuota herkku hommaa, katsotaan miten käy. Kalkkunaleikettä on pitkin lattioita. Ongelma näyttää vaan pahenevan, ei uskalla liikkua enää yhtään asunnossa paljaalla lattialla.

 

[Alamummo]

Tuli nyt kokeiltua tuota herkku hommaa, katsotaan miten käy. Kalkkunaleikettä on pitkin lattioita. Ongelma näyttää vaan pahenevan, ei uskalla liikkua enää yhtään asunnossa paljaalla lattialla.

Onko koira päivisin yksin? Olisiko liukastunut ja satuttanut itseään paljaalla lattialla eikä siksi uskalla liikkua sillä. Se vaikuttaisi yhdistävän lattian johonkin epämieluisaan tai pelottavaan tapahtumaan. Tapahtuiko uutenavuotena jotain, mikä olisi voinut tulla sen mieleen jostain nyt?

Auttaisikohan, jos laittaisit feromonihaihduttimen (esim. Adaptil) johonkin pistorasiaan lähelle lattian ongelmakohtia.

 

[ZayWest]

Tänään oli sitten se aamu. 6.30 lähti iloisen oloinen dreeveri lenkille kanssani ja lenkki sekä rakkaan perheenjäsenen elämä päättyi 100m ennen kotia. Romahti yhtäkkiä kyljelleen nurmikolla. Kaikki oli sekunneissa ohi. Sairaus nosti eilen päätään, mutten osannut ennakoida näin dramaattista loppua.

Koira viety eläinlääkäriin ja tuo matka oli uskomatonta helvettiä. Kankeus oli jo iskenyt ja tunnen oloni ihmishirviöksi kun koira piti paketoida kuin joku helvetin roskiin vietävä jäte. Eläinlääkärin puolella toiminta oli uskomattoman hyvää ja kiitos heille koko sydämestäni.

"En ollut alkuperäinen omistajasi ja ei meille älytontä toivoa annettu kun jäit minulle 3 vuotiaana. Olit nälkiinnytetty ja väkivaltaa nähnyt koira.

Sinusta tuli välittömästi perheenjäsen ja juuri ikinä et haukkunut, et häiriköinyt ja lapset saivat silittää ronskistikin sinua. Naapurit ottivat myös sinut omakseen.

Ja ennenkaikkea merkitsit minulle enemmän kuin osasin ilmaista. Toivon että sain vuosien aikana osoitettua tuon riittävän hyvin.

Toit loppuun saakka valoa josta aurinko ja koko universumi saa olla kateellinen. Vedit minut synkkyydestä valoon ja olen sinulle velkaa että elän loppuun saakka ryhdikkäästi.

Mitkään sanat eivät ole kuitenkaan tarpeeksi. Nyt on sinun aika nukkua pitkää unta...

Kira, 2011-2023. "

 

[Individual]

Pentulive on täällä taas. Whippetti Sini on tänään synnyttänyt kuusi pentua, joista kolme urosta ja kolme naarasta.

Pentuliven Sini synnytti pennut ripeässä tahdissa – katso kuusikon ensimmäinen punnitus ja maitosiemailut

Seuraa whippetin pentujen elämää synnytyksestä luovutusikään asti.

yle.fi

 

[Purkan Jauhaja]

Tässä mietitään, että pitäiskö sitä ottaa uusi pentu taloon kun meidän samojedi kävi pyöräyttämässä neljä pentua reilu kuukausi sitten. Vielä olisi pari viikkoa aikaa harkita.

Muutenhan tässä ei olisi mietittävää, mutta tämä 6 viikkoa vanha ihmisvauva vähän mutkistaa asioita.

On nuo pennut kyllä hulvattomia ja söpöjä otuksia. Kerran ollaan käyty katsomassa.

 

[Dev]

Muutenhan tässä ei olisi mietittävää, mutta tämä 6 viikkoa vanha ihmisvauva vähän mutkistaa asioita.

On nuo pennut kyllä hulvattomia ja söpöjä otuksia. Kerran ollaan käyty katsomassa.

Rohkea veto jos uskaltaa vauvan kanssa ottaa vielä koiravauvan! Meillä tuo koirarontti oli onneksi jo melkein 3v kun tyttö syntyi tähän maailmaan, sen verta rankkaa oli eka vuosi tuon pienen neidin kanssa, että olisi varmaan tullut täys burnout jos tuossa olisi vielä ollut koiranpentu.

Olen tänne joskus muistaakseni kirjoitellut meidän kohta 5v lapinkoirasta, millä laukesi pari vuotta sitten uutena vuotena ihan jäätävät pelkotilat koko maailmaa kohtaan, sai 2kk taistella että sai sen edes iltapissalle ulos. Nyt uusimpana ongelmana ihan yhtäkkiä kotona se, että kun laminaattilattia on elänyt parista kohtaa ja noussut vähän koholle, niin kaveri ei uskalla enää tulla lähellekkään kumpaakaan makkaria, koska pelkää vittu meidän lattiaa! Nyt nukkuu vaan keittiössä tai partsin oven vieressä, tosin yöksi suostuu tulemaan makkariin, mutta ainoastaan sillä että ottaa ihan usain bolt tason juoksu askeleet ja tulee paniikissa pahimman kohdan yli.

Kuukausi mennyt ja makkarin lattia on edelleen pahin paholainen. Välillä kaveri unohtaa ihan ihmeellisesti koko asian ja kävelee vaan makkariin ja sitten taas 5 minuuttia tästä itkee kun ei voi tulla pois sieltä. Olen tullut siihen tulokseen että päässä tolla on vikaa.

Nyt olen tehnyt silleen, että kannan joka ilta ton 25kg karvapallon makkariin. :D

 

[ZayWest]

Reilu viikko takana koiran kuolemasta ja tässä olisi todella monia faktatekijöitä olla monille vihainen, katkera ja pettynyt eritoten itseeni. Jälkimmäinen tuntuu reilulta käsitellä ja onneksi arki taas huomenna koittaa. Unet olleet ihan helvettiä kun säännöllisesti pyörii mielessä kun kannan aamulenkillä kuollutta ja jo velttoa koiraa juosten kotiin.

Tuli juuri taas käveltyä reilu 30min iltalenkki ja vielä ei ole pystynyt juoksulenkkiä tekemään.

Lopulta olen päättänyt etten ole katkera vaan kunnioitan poistuneen perheenjäsenen luonnetta. Naurakoon kuka tahtoo, mutta minulle Kira oli perheenjäsen ja uskon ettei hänenkään tahtonsa olisi ollut luoda katkeruutta sekä vihaa.

Ja kyllä, suruprosessin tavoitan ja sitä työstän.

Lopuksi: paijatkaa koirianne ja muita rakkaita lemmikkejä. Nuo antavat uskomattoman paljon hyvää ja muistakaa tehdä heidän eläessä selväksi mitä merkitsevät. Eipä jää jossiteltavaa kun se ikävin koittaa...

Kaikkea hyvää jokaiselle koiran omistajalle. Ja kiitos jos olette malttaneet lukea sekavaa vuodatustani.

Eteenpäin.

 

[WildCore]

Lopuksi: paijatkaa koirianne ja muita rakkaita lemmikkejä. Nuo antavat uskomattoman paljon hyvää ja muistakaa tehdä heidän eläessä selväksi mitä merkitsevät. Eipä jää jossiteltavaa kun se ikävin koittaa...

Kova yritys täällä ainakin pitää maailman parasta huolta tuosta meidän reilun vuoden ikäisestä kullasta. Vaimo välillä mustasukkaisena kyselee, kun pidän tuota kaveria kainalossa, että kumpaa rakastan enemmän, häntä vai koiraa. Tänään on saanut oman ruoan lisäksi vähän pulled porkkia ja äsken sai tuoretta pannaria.

Yritetään tehdä parhaamme, että kaverilla on paras elämä ja luopumisen hetkellä mitään ei tarvitsisi jossitella.

 

[1313]

Kuukausi mennyt ja makkarin lattia on edelleen pahin paholainen. Välillä kaveri unohtaa ihan ihmeellisesti koko asian ja kävelee vaan makkariin ja sitten taas 5 minuuttia tästä itkee kun ei voi tulla pois sieltä. Olen tullut siihen tulokseen että päässä tolla on vikaa.

Nyt olen tehnyt silleen, että kannan joka ilta ton 25kg karvapallon makkariin. :D

Oletko huomannut, onko vuorokauden ajalla / valoisuudella merkitystä?
Meillä on entisen friidun kanssa kahden koiran jaettu yhteishuoltajuus. Toisella koiralla ilmennyt omituisia pelkotiloja mm. uloslähtemisen suhteen iltaisin ja tämä vaikuttaa myös muihin iltatoimiin. Ei syö iltaruokaa kuin ehkä joskus aamuyöllä.
Ja aamun koittaessa on aina niin iloinen ja pirteä ja tulee sänkyyn viereen.

 

[PataJaska]

En malta olla kommentoimatta tällaista tuoretta uutisjuttua. Minä nimittäin olin vielä reilut 20 vuotta sitten yksi noista koirapelkoisista ihmisistä. Pelko ei elämää rajoittanut ihan noin pahasti kuin tuon jutun esimerkissä, tai en ainakaan asiaa silloin nuorena näin kokenut, mutta yhtä kaikki pelkäsin koiria. Olin ihan pieni, ehkä jotain 4-vuotias, kun eräs koira oli käymässä päälleni (ei purrut, mutta oli läheltä piti tilanne), ja siitä jäi uskomaton henkinen takalukko likemmäs 20 vuodeksi. Sitten 2000-luvun ihan alussa silloisen tyttöystäväni perheen sekarotuinen koira "paransi" minut, eli olen ihan tapausesimerkki miten tuollaisesta pelosta voi päästä jopa kokolailla täysin irti ihan ilman mitään psykoterapiaa. Kun löytyy sopiva siedätyshoito, niin ajan kanssa ainakin omasta puolesta uskallan sanoa, että toimii.. vieläkin liikutun kun edes muistelen miten aavemainen sielujen yhteys meillä Ossi-koiran kanssa silloin oli

Lähinnä hämmästyttää jos jutun luvut todella pitävät paikkansa, että siis 50 000 ihmistä Suomessa kärsii vaikeasta koirapelosta (ja lievästä koirapelosta vielä enemmän). Se on siis sama kuin esimerkiksi kaikki Kotkan tai Porvoon asukkaat pelkäisivät koiria, hurja ajatus. Muistan vain silloin nuorena miten yksin tunsin olevani asian kanssa, koska eihän nyt herranjumala kukaan pelkää koiria, kaikkihan tykkäävät niistä! Tämä se oma kokemus silloin oli. Arvostan kovasti, että tämä nuori nainen omilla kasvoillaan valtamediassa kertoo asiasta, koska itse koin koirien pelon olleen noloin mahdollinen pelko. Olisi nyt ollut edes jokin oikea fobia, kuten korkeat paikat tai kuolema tai vaikka klovnit, mutta koirien pelon koin tuolloin ihan uskomattoman nolona pelkona.. tietenkin turhaan, mutta yhtä kaikki

Koirat rajoittavat Minttu Hannulan, 24, elämää

Noin 50 000 suomalaista kärsii vaikeasta koirapelosta. Koirien tuominen ostoskeskuksiin ja kahviloihin kaventaa näiden ihmisten elinpiiriä.

yle.fi

 

[Purkan Jauhaja]

Lähinnä hämmästyttää jos jutun luvut todella pitävät paikkansa, että siis 50 000 ihmistä Suomessa kärsii vaikeasta koirapelosta (ja lievästä koirapelosta vielä enemmän). Se on siis sama kuin esimerkiksi kaikki Kotkan tai Porvoon asukkaat pelkäisivät koiria, hurja ajatus. Muistan vain silloin nuorena miten yksin tunsin olevani asian kanssa, koska eihän nyt herranjumala kukaan pelkää koiria, kaikkihan tykkäävät niistä! Tämä se oma kokemus silloin oli. Arvostan kovasti, että tämä nuori nainen omilla kasvoillaan valtamediassa kertoo asiasta, koska itse koin koirien pelon olleen noloin mahdollinen pelko. Olisi nyt ollut edes jokin oikea fobia, kuten korkeat paikat tai kuolema tai vaikka klovnit, mutta koirien pelon koin tuolloin ihan uskomattoman nolona pelkona.. tietenkin turhaan, mutta yhtä kaikki

Eipä tuo niin kovin suurelta määrältä kuulosta jos miettii, että kuinka moni pelkää esim. susia. Toki mikä sitten on vaikeaa ja mikä ei lienee hankalaa jaotella.

Kyllä sitä itsekin välillä suhtautuu varautuneesti isompiin vieraisiin koiriin, vaikka omakin koira on lähemmäs 30kg jötikkä. Ihan tervettä pelkoa sanoisin. Kyse kuitenkin vaistoillaan toimivasta eläimestä. Meidän koiranomistajien tehtävä on ottaa nämä 50 000 ihmistä huomioon kun liikumme julkisilla paikoilla koirien kanssa.

 

[PataJaska]

Eipä tuo niin kovin suurelta määrältä kuulosta jos miettii, että kuinka moni pelkää esim. susia. Toki mikä sitten on vaikeaa ja mikä ei lienee hankalaa jaotella.

Kyllä sitä itsekin välillä suhtautuu varautuneesti isompiin vieraisiin koiriin, vaikka omakin koira on lähemmäs 30kg jötikkä. Ihan tervettä pelkoa sanoisin. Kyse kuitenkin vaistoillaan toimivasta eläimestä. Meidän koiranomistajien tehtävä on ottaa nämä 50 000 ihmistä huomioon kun liikumme julkisilla paikoilla koirien kanssa.

No kuinka moni nyt sitten pelkää susia? Sudet eivät ole minkäänlaista normaalin arkielämän todellisuutta ainakaan 95% suomalaisista, joten ei kait sellaista kukaan tuohon enemmistöön kuuluva pelkää.. koiria sen sijaan on Suomessa yli 800 000, kuten jutussa mainitaan. Aina kun poistut kotiovesta ulos, niin tulet kokolailla varmuudella näkemään/kohtaamaan koiran. On se sitten kissan kokoinen tai hevosen kokoinen, niin yhtä kaikki..

Tuon vaikeasti koirapelkoisten määrän suhteen mietin juurikin sitä, että mistä ihmeestä Mieli ry on tuon lukemansa saanut? Minusta 50 000 sellaista ihmistä Suomessa, joilla koirien pelko haittaa ainakin jossain määrin normaalia elämää, on aivan järkälemäinen lukema. Tosin taustalla vaikuttaa se mitä edellä kirjoitan, että silloin nuorena kun itselläni oli koirien pelko, niin koin olevani täysin yksin asian kanssa. Muistan sen millaista häpeää koin niin "naurettavasta" pelosta, en ollut edes kavereille tms. vastaaville kertonut sitä ääneen (sattumoisin kenenkään noin 3-4 läheisimmän kaverini kodeissa ei ollut koskaan koiraa). Vanhemmat nyt toki tiesivät väkisinkin. Enkä itse asiassa ole tähän päiväänkään mennessä tavannut livenä yhtäkään toista ihmistä joka olisi kertonut, että hänellä on tai on ainakin joskus ollut koirien pelko.. joten siksi ihmettelen tuota lukemaa. Ja sitä paitsi olisin nykyään erinomainen vertaistukihenkilö sellaiselle ihmiselle *hymiö*

Ja tosiaan mitä itsekin kysyt, että miten vaikea koirapelko määritellään. Mutta eikös kaikki ainakin fobian asteella olevat pelot määritellä siten, että tila on vaikea kun jonkin asian X pelko estää sinua elämästä elämääsi ihan normaalisti ja alentaa merkittävästi toimintakykyäsi. Vaikeasti hämähäkkipelkoiset vaikkapa tarkastavat aina uuteen tilaan tullessaan pakonomaisesti verhojen alustat, jalkalistat jne.

 

[ZayWest]

Perjantaina tulisi kuukausi täyteen perheenjäsenen dramaattisesta poismenosta ja tänään vasta sain vietyä kukkasetit viestin kera kohdalle johon matka päättyi. Siinä tuli kymmenisen minuuttia oltua, pyydettyä anteeksi etten saanut pelastettua, oltua enemmän jne. Sitten kiitin kaikesta ja sisälleni syntyi jokin rauha.

Joku voi pitää tällaista täysin hulluna, mutta ei pitäisi jos olisi tämän nk. lähipiirin/sukumme sodan nähnyt. Tänäänkään en luo katkeruutta saati vihaa. Syitä olisi, mutta tänään erityisesti oli oltava kunnioittava. Ja tärkeintä että halusin olla.

Ei se Marjarannan Jore ehkä ihan väärin laulanut. Maailma jatkaa kulkuaan...

Ja pitäkää tänäänkin hyvänä niitä perheenjäseniänne. Muuta en voi toivoa.

 

[Surukuku]

Perjantaina tulisi kuukausi täyteen perheenjäsenen dramaattisesta poismenosta ja tänään vasta sain vietyä kukkasetit viestin kera kohdalle johon matka päättyi. Siinä tuli kymmenisen minuuttia oltua, pyydettyä anteeksi etten saanut pelastettua, oltua enemmän jne. Sitten kiitin kaikesta ja sisälleni syntyi jokin rauha.

Joku voi pitää tällaista täysin hulluna, mutta ei pitäisi jos olisi tämän nk. lähipiirin/sukumme sodan nähnyt. Tänäänkään en luo katkeruutta saati vihaa. Syitä olisi, mutta tänään erityisesti oli oltava kunnioittava. Ja tärkeintä että halusin olla.

Ei se Marjarannan Jore ehkä ihan väärin laulanut. Maailma jatkaa kulkuaan...

Ja pitäkää tänäänkin hyvänä niitä perheenjäseniänne. Muuta en voi toivoa.

Tuskin ainakaan kukaan koiran tai muunkaan lemmikin omistaja pitää tuollaista omituisena/hulluna... tai sitten minä(-kin) olen hullu. Kyllä minulla on keskusteluyhteys vielä perheemme ensimmäisenkin koiran kanssa... sieltä 90-luvulta...

 

[Siisel1]

Viime yönä menetin elämäni parhaan ystävän. Minulle niin rakkaan saksanpystykorvan. Koirani oli 12,5 vuotias Kleinspitz. Koira oli minulla lähes koko täysi-ikäsyyteni ajan. Koira oli äärettömän kaunis uroskoira. Kasvattaja kehotti minua viemään sitä näyttelyyn, mutta en sitä koskaan halunnut tehdä. Halusin vain seurakoiran.

Koirallani alkoi iän myötä tulla sydän- ja munuaisvaivoja. Ne kuitenkin pysyivät hyvin aisoissa lääkkeillä. Koira pystyi elämään aivan tavallista iäkkään koiran elämää. Lenkit lyhenivät ja askel hidastui, mutta silti hän aina iloisena juoksi lenkillä.

Vielä eilen käytiin aamupissalla ja lenkillä ulkona. Sitten iltapäivällä tapahtui jotakin eritttäin rajua. Olo meni todella huonoksi ja hän vain lasittuneella katseella tuijotti minua ja makasi. Ei suostunut lähtemään mihinkään eikä juomaan vettä. Yritin parhaani auttaa ystävääni kaikin keinoin. Olo meni siis alle 10 tunnissa normaalista täysin erilaiseksi.

Yöllä viiden aikoihin tarkastin hänen vointiaan ja hän ei enää hengittänyt. Oli aivan hirveä shokki nähdä rakas ystäväni silmät auki tiedottomana. Onneksi sain jo aamukymmeneen ajan viedä ystäväni tuhkattavaksi. Elämäni hirvein kokemus koskaan. Olen itkenyt kyllä eilisillasta enemmän kuin koskaan aikuisikäisenä.

Mitä mahtoi tapahtua? Myrkytettinkö koirani? Olen ollut kyllä aina hyvin tarkka, että päästä mitään pusikoita nuuhkimaan tai vastaavaa.

Tällä hetkellä tuntuu, että tunnelin päässä on vain pelkkää pimeyttä.

EDIT: koiran etunimi vaihdettu vain koiraksi

 

[L. Paraske]

Lämmin osanotto.

Heti ensimmäiseksi tuli mieleen tuo viime päivinä uutisoitu Musti & Mirrin koiranruokatapaus:

Mustin ja Mirrin koiranruoka herättää huolta – Useat omistajat raportoivat halvausmaisista oireista, tämä tiedetään nyt

Mustin ja Mirrin koiranruoka on mahdollisesti aiheuttanut koirille oireita, johon liittyy pahoinvointia ja raajojen heikkoutta.

www.iltalehti.fi

Toivotan tsemppiä surusta toipumiseen, aikansa se ottaa mutta kyllä se aika ne haavat lopulta parantaa.

Itsekin kerroin aiemmin syksyllä menetyksestämme tässä ketjussa. Toinen viesti jäi sitten myöhemmin kirjoittamatta, sillä päivälleen kuukausi siitä kun menetimme irlanninterrierimme, niin jouduimme hyvästelemään toisen meille jääneistä kromfohrländereistä. Aiemmin niin hyvin syönyt koira menetti ruokahalunsa ja alkoi oksentelemaan lähes päivittäin. Syy selvisi ultrasta, jossa toista munuaista ei meinannut löytyä, koska se oli jäänyt niin ison kasvaimen alle. Eli siinä missä meillä vielä elokuussa oli kolme iloista ja hyväntuulista koiraa, niin syyskuun viimeinen päivä niitä oli enää yksi. Pikkuhiljaa näistä menetyksistä on toivuttu joskin välillä ikävä iskee. Esim. eilen kun kävin tämän meidän tällä hetkellä ainoan koiramme kanssa vähän kauempana lenkkipoluilla, joilla ei ollut tullut käytyä sitten viime kesän.

Tätä se koirien tai ylipäänsä lemmikkien kanssa eläminen on. Päivääkään en vaihtaisi pois, mutta kyllä se luopuminen on niin tavattoman raskasta.

 

[Timbit]

Mitä mahtoi tapahtua? Myrkytettinkö koirani? Olen ollut kyllä aina hyvin tarkka, että päästä mitään pusikoita nuuhkimaan tai vastaavaa.

Lämmin osanottoni menetyksesi johdosta. Kokemuksesta tiedän, miten pahalta tuntuu luopua uskollisesta ystävästä.

En usko, että koira myrkytettiin. Iäkkään koiran elimistö vain tuli tiensä päähän. Oma kelpiemme säikäytti viime talvena menemällä nopeasti täysin apaattiseksi. Eläinlääkärissä todettiin voimakas munuaistulehdus, ja jouduimme hyväksymään sen tosiasian, että sen elämä saattaa nyt päättyä. Se kuitenkin toipui, mutta vanheni monta vuotta muutamassa kuukaudessa. Tässä valossa arvelen, että koirasi munuaiset eivät enää toimineet. Teillä oli pitkä yhteinen matka, ja kun suru hiljalleen helpottaa, niin sinulla on valtavasti hyviä muistoja. Tsemppiä.

 

[SergeiK]

Ensinnäkin osanottoni rakkaan lemmikin menetyksestä.

Vaikka julkisuudessa on ollut tämä Musti & Mirri koiranruoka-skandaali niin todennäköisintä on että joku sisäelin (esim munuainen) on liikakasvanut (normi liikakasvu tai hyvä- tai pahalaatuinen kasvain) ja alkanut vuotaa verta sisäisesti. Se vetää koiran todella heikoksi ja lähtö tulee äkkiä.

Itselleni kävi noin jossa 12-vuotias koira jonka rodun keskimääräinen elinikä 13-15 meni normaalista kuolleeksi leikkauspöydälle kolmessa tunnissa.

 

[Freya]

Lämmin osanotto @Siisel1 Meidän koiran menehtymisestä tuli marraskuussa kolme vuotta, ja edelleen kyyneleet nousee silmiin. Todella kova paikka se aina on.

Mustin ja Mirrin keissiin viitaten, meillä ikävä kyllä jouduttiin tämän vyyhdin osalliseksi. Meidän koirista 2/3 syö ( söi) Smaakkia, ja näistä vanhempi alkoi ensin oirehtia. Seuraavana päivänä sitten nuorempi. Meillä ei kyllä käynyt pienessä mielessäkään että voisi johtua ruoasta! Lähdettiin heti päivystykseen vanhemman koiran kanssa, eikä siellä ihan selvää syytä löytynyt. Seuraavana päivänä sitten ortopedille, sillä epäiltiin ensin että koirat on loukanneet itsensä. Itseäni kyllä epäilytti et näinköhän, sillä ikinä ei ole tuollaisia oireita kyllä tullut. Ihmeteltiin myös miksei yksi koirista oirehdi laisinkaan.
Oli kyllä aika hurjaa katsella miten nuoret koirat olivat aivan kuin kuolemaa tekevät vanhukset! Puhuttiin että pakkohan noiden elämää on miettiä, jos ei mitään syytä löydy ja tuollaisia ovat. Edelleen kiukuttaa ja surettaa koirien puolesta, kun katsoin missä tuskissa olivat.

Lopetettiin ruoka lauantaina, heti kun nähtiin uutinen. Sunnuntaina koirat jo täysin omia itsejään, luojan kiitos. Olisi kyllä kiva tietää mitä siitä löytyy ( no onhan siitä jo paljon spekulaatiota) ja tuodaanko se avoimesti julkisuuteen. Meillä meni kyllä aikamoinen summa eläinlääkäriin, ja toki korvauksia yritetään hakea mutta ihan vähän skeptinen aina siitä mikä tässä on se lopputulema.

 

[K.A.H]

Viime yönä menetin elämäni parhaan ystävän. Minulle niin rakkaan saksanpystykorvan. Koirani oli 12,5 vuotias Kleinspitz. Koira oli minulla lähes koko täysi-ikäsyyteni ajan. Koira oli äärettömän kaunis uroskoira. Kasvattaja kehotti minua viemään sitä näyttelyyn, mutta en sitä koskaan halunnut tehdä. Halusin vain seurakoiran.

Koirallani alkoi iän myötä tulla sydän- ja munuaisvaivoja. Ne kuitenkin pysyivät hyvin aisoissa lääkkeillä. Koira pystyi elämään aivan tavallista iäkkään koiran elämää. Lenkit lyhenivät ja askel hidastui, mutta silti hän aina iloisena juoksi lenkillä.

Vielä eilen käytiin aamupissalla ja lenkillä ulkona. Sitten iltapäivällä tapahtui jotakin eritttäin rajua. Olo meni todella huonoksi ja hän vain lasittuneella katseella tuijotti minua ja makasi. Ei suostunut lähtemään mihinkään eikä juomaan vettä. Yritin parhaani auttaa ystävääni kaikin keinoin. Olo meni siis alle 10 tunnissa normaalista täysin erilaiseksi.

Yöllä viiden aikoihin tarkastin hänen vointiaan ja hän ei enää hengittänyt. Oli aivan hirveä shokki nähdä rakas ystäväni silmät auki tiedottomana. Onneksi sain jo aamukymmeneen ajan viedä ystäväni tuhkattavaksi. Elämäni hirvein kokemus koskaan. Olen itkenyt kyllä eilisillasta enemmän kuin koskaan aikuisikäisenä.

Mitä mahtoi tapahtua? Myrkytettinkö koirani? Olen ollut kyllä aina hyvin tarkka, että päästä mitään pusikoita nuuhkimaan tai vastaavaa.

Tällä hetkellä tuntuu, että tunnelin päässä on vain pelkkää pimeyttä.

EDIT: koiran etunimi vaihdettu vain koiraksi

Täältä myös osanotto. Olo on varmasti karmea, kun menettää parhaan ystävänsä. Vaikka nyt on näkyvissä vain pimeää, muista että koirallasi oli varmasti hyvä elämä kanssasi. Se on tärkeintä, sillä kaikkien meidän aika on joskus täältä lähteä ja koirasi sai elää onnellisena. Itsekään en voi kuvitella kuinka pahalta tuntuu kun aikanaan minun chihu-jack russel mixistä aika jättää, ja sillä yritän tarjota hänelle mahdollisimman hyvän elämän ja olla läsnä. Parempaa kaveria en voi kuvitella. Koirissa on niin paljon enemmän kuin niiden ajatusmaailmasta tiedetäänkään.

 

[Jakke76]

@Siisel1 Tsemppiä ja jaksamista. Oman rakkaan ystävän menettäminen on todella kova paikka ja se vie aikaa, että se valo tunnelin päässä taas näkyy. Muistot säilyvät kuitenkin ikuisesti ja vaali niitä. Ajan myötä se synkkyys kyllä poistuu ja pystyt muistelemaan ystävääsi ilman kyyneliä ja surua.

 

[Purkan Jauhaja]

@Siisel1 osanotot menetyksen johdosta. Kleinspitzit hienoja koiria. Meidän uroksemme matka päättyi aikoina kuuden vuoden iässä. Hienoa, että saitte nauttia toistenne seurasta noin pitkään.

Meidän uros lähti myös aika äkisti, ruumiinavauksessa epäilivät keuhkoveritulppaa. Ilman mitään oireita menehtyi kotona ollessaan.

 

[Mäyräkoira]

@Siisel1 Lämmin osanottoni sinulle !

 

[Nickelback]

Ajattelin kirjoittaa oman tarinan, jos saisi omia ajatuksia ehkä vähän selkeämmäksi. Yleensä en ole tähän ketjuun edes tullut lukemaan, koska täällä on ollut niin koskettavia kertomuksia että sitä on alkanut heti heijastamaan meidän omaan tilanteeseen ja alkanut surettaa vaikka toinen eli vielä.

Meidän Perhoskoira tosiaan poistui vihreämmille nurmille lauantaina. Ikää ehti tulla yli 15v. On käsittämättömän tyhjä olo ollut nyt kaksi päivää. Tiedän että tuska helpottaa ajan myötä, mutta vaikeata se on tällä hetkellä. Vielä vaikeampaa se on meidän 9-vuotiaalla, joka on elänyt koko elämänsä tämän kaverin kanssa. Itseasiassa ollaan hieman yllätytty että se on ollut niin vaikeaa, koska mitään niin läheistä kaveruutta heillä ei ollut, koska meidän perhonen ei pitänyt oikein lapsista. Monta lapsien kiusaamistilannetta vain jätti jälkensä. Ts. tyttäremme ei saanut juurikaan silittää toista. Hetken ja sitten toinen siirtyi pois. Niin siihen nähden toinen on silti ollut tosi kiintynyt ja nyt tekee pahaa ja myös itselle pahaa kun katsoo 9-vuotiaan suremista.

Omia ristiriitoja on ollut lopettamisen kanssa, vaikka on tiennyt että se oli oikea päätös. Toisella oli jo vuosi sitten ongelmia mahan kanssa, kun paskoi sisälle. Eli tavara ei pysynyt sisällä. Sai lääkkeeksi tylosiiniä joka auttoi ja sitä koiramme söi 1/4 tablettia joka päivä. Talvella heikkeni kuulo täysin ja myös näkö alkoi olemaan heikko. Tietyt asiat kuten ruoka ja herkut kiinnosti vielä kovasti poismeno aamunakin, mutta muuten alkoi kaikki muu tekeminen olemaan jo vaikeata. Peseminen, kynsien leikkuu, harjaaminen, yms. toimenpiteet meni jo kuonokopalla koska toinen oli jotenkin niin traumatisoitunut vuosien saatossa näistä että koki oikeudekseen rähjätä niistä ja näykkiä. Mutta nämä tilanteet pystyimme vielä hoitamaan. Lenkeilläkin oli virtaa ihan hyvin, perässä ei tarvinnut vetää. Viimeisen viikon aikana tilanne meni osittain huonompaan että paskomisen kanssa oli jo vaikeaa, eli se jäi kertaan peräaukkoon ja se piti pestä ammeessa pois. Eli ongelmia alkoi ilmaantumaan. Mutta viimeinen niitti tuli kun toinen keksi että talutinhihnaa ei saa ottaa pois. Kävi agressiiviseksi, alkoi näykkii ja puree sitä joka yritti ottaa pois hihnan. Tästä aloimme keskustelemaan vaimon kanssa, että onko toisella jo kipuja mistä emme tiedä ja miten pystymme viemään koiran ulos jos kotiintultaessa saat puremia käsiin kun otat hihnaa pois (kaikkea kokeiltiin, napun kanssa, toisella hihnalla jne.). Niinpä emme löytäneet enää ratkaisua tähän ja tulimme siihen tulokseen että kun toinen on edes jokseenkin pirteä, niin nyt pystymme tekemään vaikean ratkaisun omien ehtojemme mukaisesti, ei siten että toinen on esim. vaikeasti sairas, ruoka ei maistu yms. Silti se kovasti vieläkin mietityttää kun toinen oli aamulla vielä energinen kun syötiin ennen lääkäriin menoa ja annettiin tuttuun tapaan nuolla keittolautanen. Sitten kuitenkin kummatkin mietti että jos perumme päätöksen, jonkun on lähettävä lenkille ja ottamaan vastaan agressiivista käytöstä. Emmekä voisi enää kuvitella toisen hoitoon viemistä jolloin joku muu joutuisi kärsimään tästä lenkkien tuomista ongelmista.

Vaikea sanoa mitä se tylosiini sitten vaikutti elimistöön. Selväähän se on että jotain ruuansulatusongelmia oli jo vuosi sitten ja jos kakka saatiin lääkkeellä kiinteäksi, niin onko sitten kaikki hyvät hivenaineet yms. ruuista enää imeytyneet elimistöön niinkuin kuuluu? Eli voi hyvin olla että tuo lääke toi vuoden lisäajan, mutta nyt ne kivut vaan kulminoitui tähän lenkkeilyyn. Perhoskoirat ovat tunnettuja siitä että eivät millään lailla osoita heikkoutta, niin ehkä ne ruuat vielä jaksoi innostaa mutta muuten kroppa jo oli aika loppu. Häntä oli jo tippunut vuoden aikana aikalailla laahaavaksi. Ei se juurikaan heilunut, kuten aiemmin.

Sitä tässä itsekin ymmärtänyt että kyllähän koira muuttui viimeisen vuoden aikana paljon ja se mitä nyt muistelee lämmöllä, kuten sylissä istuminen, rapsuttelut jne. niin kyllähän ne väheni viimeisten kuukausien aikana aika vähiin ellei nollaan. Ja vastavuoroisesti epäluuloinen käytös lisääntyi. Eli jos toisen nosti syliin, niin ensiksi piti murista, ennenkuin muistettiin että eihän sylissä olo olekaan paha asia, enkä minä ole esim. harjaamassa turkkia.

Ikävä on kova ja kaikki pienet asiat vielä muistuu mieleen. Sentään suosikkipeitot, peti, lelut lähti säkkiin ja pois kotoa muistuttamasta toisesta mutta ei tule kukaan kurkkimaan enään että tulenko nukkumaan, ei ole kukaan haistelemassa että mitkä housut laitan päälle (joka kertoi toiselle että mitä tapahtuu seuraavaksi), ei ole kukaan kerjäämässä enää kurkkua tai nakkia. Kaikki nämä on vaan hyväksyttävä ja jatkettava eteenpäin. Ihan toista jo kunnioittaakseni, uutta koiraa ei ole tulossa. Tuleeko joskus, sen aika näyttää mutta jos koiran lopettaminen on näin vaikeaa, en tiedä haluanko enää kokea tätä uudestaan.

Lepää rauhassa R***. Kasvatit minua ihmisenä ja olit maailman paras kaveri. Olit läsnä ylä- ja alamäissä ja "kuuntelit" kun tarvitsin kuuntelijaa. Tukeuduit kovasti minuun, mutta sait myös todella paljon rakkautta takaisin ja sinusta huolehdittiin loppuun asti. Kiitos kaikesta.

 

[redlate]

Tänään rakas ystäväni nukkui sylissäni hiljaa pois. Mentiin magneettikuvaukseen selkäongelman takia ja löytyi paha munuaisvaurio. Mitään ei ollut tehtävissä. Nyt Milton juoksee ilman kipuja ja huolia paremmilla radoilla. Nuku hyvin rakas ystäväni.